Pölähdimme Palangaan!

Nyt oli kyllä jännittävä matkamomentti, sillä viimeiseen asti BMW:n henkilöstö arpoi kuljettajakuntaa, koska se K-alkuinen sana, jota en suostu sanomaan, piti otteessaan. 

Lopulta pääsimme matkaan ja kuskina oli rekkakuski-Hans, joka omasikin melkoiset kuljettajanlahjat myös henkilöauto-osastolla.  Niin meno- kuin paluumatka soljui vain pienin peräpukamavaurioin ja kauhukahvaa ei tarvinnut kovin montaa kertaa puristaa, sillä Bemmi kiihtyi näppärästi ja ohitukset sujuivat niks ja naks-henkisesti.

Matkassa olivat koiraosastolta Samppa & Sakke. Samui ja Salsa. Kaksi Ässää.

Palangassa meitä odotti melko hulvaton hotellinomistajapariskunta, sillä kolkutellessamme pimeän hotellin ovia kello 21.00 illalla, meille huudettiin "we are closed". Ja heti perään: "I am only joking". Rättiväsyneinä unta kuulaan ja perjantaiaamuksi pelipaikoille.

Liettua on kaksijakoinen maa.

Toisaalta jonotusta jonotuksen perään ja tiukkoja sääntöjä. Toisaalta leväperäisyyttä ja hulppeita villoja ja pihan puskat ja kukat mintissä.

Tässä hotellimme vieressä sijaitseva "perhetalo", jota me luulimme suurlähetystöksi...

Pieteetillä, pinsetein ja pipetein laitettu etupiha.

Toisaalta vaatimattomia puutaloja, uskaliain värein ja kukkivin yksityiskohdin.

Näyttelyalueelle oli perjantaina jopa n. 50-60 minuutin jonot, sillä kaikkiin autoihin myytiin autokohtaiset parkkiliput ja kaikkien koirien passit tarkistettiin. Me onneksi olimme niin kukonlaulun aikaan liikkeellä (Hans oli muuten AINA etuajassa!!!!) että saimme perjantaina auton AIVAN kehän viereen. 

Perjantailta Samuille luokkasertti ja Salsalle ERI/4 sijoitus kovatasoisessa valioluokassa. 

Perjantaina kävimme paikallisella biitsillä. 

Olisiko Palangan rannalla mittaa useampi (!) kilometri, Sportstrakkerin kuvantamiseen perustuen. Siellä me tarvoimme juoksuhiekassa ja wipatsimiinit pistivät jalalla koreasti. Paljonkohan sitä tuli kannettua hiekkaa hotellihuoneeseen... jäin vain miettimään, kun tummasävyistä kokolattiamattoa "sillä silmällä" katselin sunnuntaiaamuna.

Samppa villiintyi merestä.

Tai siis oli villiinnytettävissä. Parhaimmillaan heitin mereen puolikkaan Frolicin ja sinne syöksyi perään! Ihana!

Rannalla näki myös hääpareja.

Ja iloisia Samukkasiineja!

Nämä kaksi. Päivä päivältä paremmat kaverukset.
 

Hotellistamme oli vain kolme kivenheittoa paikalliselle "baarikadulle", jossa oli tanhua ja menoa jos jonkinmoista. Piiiiitkä kävelykatu, jonka molemmin puolin baaria, pubia, reivimestaa. Baarikadun päässä oli liittymä huisin pitkälle aallonmurtajan tapaiselle näköalalaiturille, jota valitettavasti ei Samulin kanssa voinut tarpoa maaliin asti, sillä laiturissa oli whippetin tassun mentävät raot ja kävely oli siksi hankalaa. 

No eikun taas juoksuhiekalle. 

Jotenkin hauskaa sekin, että jokaisella noin sadalla HERVOTTOMAN puistoalueen läpi tulevalla kävelytiellä biitsille oli koirakieltomerkit. Silti ranta oli TÄYNNÄ rekkuja. Menossa, tulossa ja uimassa. Tämä oli siis aivan keidas. Puisto oli tuhatmiljoonaa eekkeriä ja neliötä ja hehtaaria ja ranta oli kuusisataamiljoonaa hehtaaria. Ihmiset olivat iloisia, ruskeita ja pinkeitä. Tilaa oli KAIKILLE. Kukaan ei ns. mussuttanut. Ihmiset hymyilivät ja ottivat kuvia vallattomista wipatsimiineistamme.

Sämppä innostui kastautumaan kuudestisadasti meressä ja Salsa katseli pitkin nenänvartta moista riekkumista. Toki Salsakin heitti juoksuhiekassa voimajuoksua, voin vain kuvitella, kuinka raskasta se oli, sillä oma jalka upposi aina nilkkaan asti - pahimmillaan - kävellessä. 

Nythän kun turkki oli märkä ja kainaloissa hiersi hiekka, oli mentävä sinne tuhannen miljoonan eekkerin metsään juoksemaan nurmikolle lisää.

Samppa oli aivan elementissään. Tämä on muuten jossain määrin parhautta. Antaa koiran nauttia, iloita ja mesmeröidä. Ulkomailla se on jotenkin ekstraparasta ja koiran oma sisin lähtee lentoon ja loistoon ihan parhaalla tavalla, kun ollaan kahdestaan ja vailla huolenhäivää. Kehässä patsastelun vastapainoksi täytyy voida lentää ja nauttia paikallisista puistoista ja lentohiekasta!!

Kaksijakoisuudesta kertoo hyvin se, että kun koiralenkin päätteeksi, hymyilevien ihmiskohtaamisten jälkeen eksyin markettiin maskitta limppariostoksille - ei mikään enää sujunutkaan kuin tanssi. 

Yritin minimoida häpeän maskittomuudesta menemällä itsepalvelukassalle, mutta sitruunateepulloa laite ei lukenut. Laite yritti kyllä opastaa minua sanomalla: Liekste haukste kooripa liepajos neiled iikk sankste meijodikk taavettde joorik - mutta pakko oli pyytää kainosti apua. Vaan sitä ei tullut, koska YOU HAVE TO WEAR MASK.  Vaikka yritin piipittää - turvaetäisyydeltä - että "olen menossa hotelliin, haluan vain maksaa tuotteeni" huuto, sättiminen ja dissaus jatkui.

Onneksi takaani jonosta tuli ystävällinen mies päästämään minut piinasta. Hän klikkasi koneessa oikeisiin kohtiin ja sitruunateellekin löytyi hinta. 

Jäin miettimään tapahtunutta siitä näkökulmasta, että kuinka nopeasti olisin hävinnyt maskittomana heilumasta kaupan kassoilta, jos työntekijä olisi lukenut tuotteen viivakoodin vaikka otsalampulla hillitysti ja huutamatta - minä siellä 1,5 metrin päässä kiltisti odottaen.

Lauantaina otettiin toinen biitsisessio ja Salsakin alkoi vapautua enemmän ja enemmän. 

Sämppä johti orkesteria ja dippasi itseään vuoroin mereen, vuoroin hiekkaan ja vuoroin pelästyttelemällä ohikulkijoita. Mutta kaikki hymyilivät ja nauroivat. Superrr - he sanoivat ja arvuuttelivat koiriemme rotua ja juoksunopeuksia. Mieli lepäsi Palangan rannoilla.

Mitä tässä kuvassa tapahtuu - en ole aivan varma...

Nauratti muuten vielä se Maximan kauppakeskuksen Can Can -pizzeria, joka möi pizzan sen seitsemällä täytteellä hintaan 10,80 - ja täytteistä puuttui oikeastaan kaikki... 

Lauantain kehästä ei suurta menestystä. Sämy ERI/2 ja Salsa ERI/2 samoin. 

Nyt suunnistettiin paremmille pizza-apajille ja sain 8 eurolla pizzan, joka sisälsi kaiken tilatun ja oli kooltaan Avensiksen konepelti. Jösses, että oli hyvää, mutta puolessavälissä oli pakko luovuttaa. Samui toki söi tarjoamani tomaatilla sipaistut reunat tyytyväisenä. Ihanaakin ihanampi matkakumppani. Oli kupissa sitten kuivaraksuja, jauhelihaa tai pizzan reunaa - kaikki kelpasi. Matolääkkeet toki myös!

Viimeiselle yöpymiselle saatiin vielä shokkimomentti, kun huoneen palohälytin häröili. Ensin kello 22.00 pelkkää ihmettelyä viiltävästä KILJUNNASTA mutta kun olin kaiken pyörimisen jälkeen saanut unta kuulaan REM-vaihetta kohti, niin kyllä sieppasi 00.00 herätä valtavaan kimitykseen. Sämppäkin hyppäsi lattialle pää painuksissa: vie toi laite helvettiin! 

Vielä oli yksi puristus sunnuntaille - Samui jälleen ERI/2 - tällä kertaa kilpakumppani yritti syödä Sämppäsen jo kehän takana olevassa metsässä ja sitten kehän reunallakin, mutta kehässä pysyi koottuna. 

Uskomatonta, miten Hans thö Rekkamies otti paluun haltuun. Kaikki oli pakattuna ja valmiina ja eikun Bemmiin ja menoksi. Paluumatka alkoi 14.15 ja olimmeko me satamassa 21.24. Kahdella pysäytyksellä! Dieseliä, pissaa ja makkarapiirasta. Koirat matkustivat kuin unelmat ja Suomen päässä, jonotettaessa passintarkastukseen, maistui molemmille RC:n lihamössö. Söivät samalta kupilta, sulassa sovussa. 

Näissä matkoissa on ihan parasta RENTO seura, virtaviivainen auto, joka kiihtyy tarvittaessa näppäriin ohituksiin, leppoisasti asioihin suhtautuvat koirat - ja sitten se lopputoteamus, että vaikka nyt ei mitään rinnanröyhistystuloksia tullutkaan, niin pääasia on olla matkalla, mennä, tehdä, nauttia.

Elämä on ihmeellistä.

Vielä loppuun.

Pitäkää aistit avoinna, olkaa skeptisiä - ja aina kiitollisia omista, ihanista koiristanne, jotka tarjoavat teille Maailman Parasta Laatuaikaa!

Aina vaan mahtavaa, upeaa ja hienoa!

 

Koska olen pitänyt tätä blogiani jo sata vuotta, toistan itseäni eittämättä kuukaudesta ja vuodesta toiseen. 

Kiitollisuus rotua ja koiriani kohtaan silti vain lisääntyy. 

Ihminen ei ole koskaan valmis. 

Liekö tulee vuosien saatossa paremmaksikaan, koska vaikka tietoisuus lisääntyy sitä voi jatkossa vain ääliöidä tietoisesti väärin. Tietää, että on pölvästi ja hölmö, mutta ei voi itselleen mitään.

Olen aina sanonut, että me emme osta koiria itsellemme, saati saa niitä, vaan meille ANNETAAN aina kulloiseenkin elämäntilanteeseen sopiva ja/tai meitä mielenkiintoisella tavalla haastava yksilö.

Pahinta onkin VERRATA uutta tulokasta edesmenneeseen sielunpuolikkaaseen tai naapurin saalisvietittömään maanantaista sunnuntaihin pihallaan paikallaan istuvaan sesseen. Aina pitäisi olla avoin. Avoin uudelle ja ihmeelliselle - koska yksikään koiramme ei ole koskaan edellisen kaltainen. 

(Tässä yhteydessä kommentti Bloggerin muutoksesta. En tajua yhtään näitä uusia sivutuksia ja tavutuksia. Kaikki on muuttunut. Eikä ainakaan yksinkertaisempaan suuntaan. Esim. voit YRITTÄÄ määrittää kuvan keskelle ja silti se on "vasen tasan".)  

Olen kyllästymiseen asti jauhanut täällä portaista, uimisesta, juoksumatosta ja jalkakrampeista. 
Ikävä kyllä, tulen jauhamaan jatkossakin. Pidän hyvin hämmentävänä sitä, että saan itsestäni irti viikottaisia jumppasuoritteita, vaikka vain vartinkin kerrallaan. Remmimarssit alkavat olla vuositasolla jo 2200 km. No, tällä jäätelönsyönnillä pitääkin puuskuttaa. Ingman meni lanseeraamaan HUPSIS-jäätelömerkin ja lautaselliseen sopii kaataa 250 grammaa mansikkaa sekaan. Slurps.

Siinä missä meikäläinen mässyttää meheviä, runsaita ja pulleita wrappeja, syö Kenzolan ykkösnyrkki LAJITELMIA, tähän tapaan:

Koskaan et tiedä, mikä maistuu. Raaka, paistettu, nauta, sika, kalkkuna, kana. Kananmuna, kurkku, broilerin sydän. 

Tämä koira on tehnyt syömisestä taidetta. Uskomattoman kauniisti se joskus nappaa mieleisen suupalan ja syö sen lähimmän karvamaton päällä. Muut ovat syöneet jo aikaa sitten kun Maui nuuskii, analysoi, ottaa suutuntumaa ja pohtii maistuisiko. Yleensä iltalenkin jälkeen se menee suoraan kulkematta lähtöruudun kautta huutamaan keittiöön: RUOKAA! Ja voin sanoa, että ääni on kimeä, korkea ja vaativa.

Olen käyttänyt Samuita ja Mauia hierojalla Tikkurilan Vihreässä Tassussa. Hyvin miellyttävät Tessa ja Katja ovat puristelleet poikiani ja vaikka joskus jokin jumi onkin löytynyt - on aina mukava viedä poikia heidän positiiviseen kosketukseen ja ilmapiiriin. Suosittelen lämpimästi. 

Tästä pääsemmekin aasinsiltaa postauksen positiiviseen pläjäykseen.

Mikään ei nimittäin ole niin mahtavaa, upeaa ja hienoa, kuin nähdä omat puikkonokat nelistämässä. Onhan se peltospiidaus ja frisbeen jahtaus ja pallon perässä juoksu jo sinällään näiden sprintterien kanssa kokemus ja aiheuttaa mielihyvähormonien tulvahduksen katsojassa ja varmaan koirassakin,  mutta RATAjuoksussa on sitä jotain.
Liekö omat mielihyvähormonit tapissa, kun olen saanut kaksi näytelmälinjaista, päänsä etuveräjään treeneissä telonutta enkkutuontia ratajuoksun ihmeelliseen maailmaan? Koska kaikkihan tapahtui jotenkin hämmentävän niks ja naks. Itsekin hoomoilasena tässä kun tänään starttasivat Maailman Ensimmäistä Kertaa sekä Samppa että Maukku samassa kisassa. Näyttely-Anitan kaksi puikkonokkaa pisti jalalla koreasti notta PAM. 

Miten voikin olla mahtavaa, upeaa ja hienoa, kun omat pojat pinkoo.
Miten sitä nyt kuvaat ja selität sitten?
Koko se atmosfääri nyt jotenkin ottaa otteeseen.

Tänään lähti onneksi Pippe jeesimään ja lähetti Samuin. Hienosti lähettikin. Poikien välissä oli vain 2 lähtöä, joten Pipen apu oli sanoinkuvaamattoman tärkeä. Sämppä oli siellä hieman ollut huolissaan, että "missä Anita, missä Maui" mutta niin se Samppa aina on. Jos joku lenkillä puuttuu; on se perässä konkkaava kämppis, joku muu koiristani tai hetki sitten kylässä piipahtanut narttu, niin Sämppä huokailee, jarruttelee ja tiirailee kauas taakseen; "missä se/ne on"? Hän siis selvästi osaa laskea. Joku puuttuu. Ihana.

Sämpylällä on myös varsin persoonallinen juoksutyyli.
Hän on ihan väkivahva ja vääntöäkin löytyy - kaverihan siis spiidaa irti ollessaan koko ajan. Viuh ja vauh, aina on kiire. Mutta radalla hän päättää aina vikassa kaarteessa irrota kohti sivuaitaa ja antaa näin muille jeesiä ja eteen ja varmistaa, että aita on pystyssä. 

Maukku taaseen keuhkoaa ei niinkään entiseen malliin vaan mennään ehkä jo potenssiin kolme. Tänään keuhkoäänet olivat jo hyvin runsaat ja siihen nähden kelpo suoritus. Kaiken sen vinkunan ja korinan jälkeen. Entisaikoina starteissa taakse jäänyt Mei Dan Fast - Maukun treeni- ja kisakaveri - ohittaa nyt Maukkua! 

Siis niin hienoa.
Kaksi näytelmälinjaista Kenzolan poikaa pinkoo ja kipittää. Palkinnoksi kiikutin pojat Fazerin metsän lampiin, kävivät oikein kahdessa niistä. Etummaiseen tuli ruuhkaa kun eräs whippetharrastaja kiiruhti paikalle nelikon voimin ja lähdimme suosiolla takimmaiseen. Lummelammessa oli pieni tyttönen, jota molemmat ihmettelivät - ja koska paikalla oli myös maahan levitetty buffet-lakana, oli Samui pidettävä kiinni, koska näin NIIN sieluni silmin sen RYNNISTÄMÄSSÄ keskelle lakanaa tyyliin helou, any left overs?

Kieltämättä radan simppeli ilmapiiri kiehtoo myös, sillä mitä kello sanoo, niin se on sitten sillä selvä. Ei spekulaatiota, ei selityksiä. Aika on mikä on. 

Joskus saat jonkun tihrusteluvideon tai TYKKIvalokuvan omastasi ja voit jälkeenpäin yrittää nuotittaa juoksua; "joo, tossa se pingertää" ja "jaaha, nyt ei lähde enempää" tai todeta kuvasta "ooho, onpa pätevänä siinä".

Kun katsoin päivän resultit läpi SVKL:n tietokannasta, se oli aika erilaista kun katsoa PU- ja PN-kehiä. 
Täällä tuomarin makua ei ole olemassa. Koira antaa AINA parhaansa, se on kuumuudessa, mahdollisessa närästyksessä, toisen lähettämänä, pihisevänä ja vinkuvana - aina oma itsensä ja toistan itseäni; tekee aina parhaansa. 
Tuloslistat ovat monen koiran kohdalla huikeita. Monet parantavat aikojaan ja vaikka on ruuhkaa ja äksöniä, niin ajat ovat SILTI hienoja. Siinä saa monet näytelmälinjaiset nuolla kannuskynsiään, kun ei vaan lähde. 

Se on vähän niin kuin Sunkvisti taloyhtiön matolla.
Joskus juoksu kulkee - tänä päivänä harvemmin kyllä, lol - ja joskus on niin tahmaisaa, että saa hakea jo kolmensadan metrin jälkeen maton eri suuntiin sojottavia kahvoja apuun. Kolme minuuttia ilman, seuraavat kolme minuuttia sivukahvoilla, seuraavat kolme etukahvalla... Ja nämä meidän puikkikset juoksevat AINA ilman kahvoja, ilman apuja. Respect.

Olen vain niin älyttömän kiitollinen ja otettu. Ihan vain omista koiristani. Olkaa tekin omistanne.

Whippetit ovat whitsin hienoja ja monipuolisia. Ja vieläpä jokainen niistä. Miten mahtavaa, upeaa ja hienoa! Kertakaikkiaan.

Loin blogiini uusia tunnisteita tänään. Ne ovat Positiivisuus ja Ratahehkutus. Koittakaa kestää. Ehdotan seuraavassa yhdistyksen kokouksessa Ilotyöryhmän perustamista. Ilon kautta - rennoin rantein. Koska whippet.  

Sekunneista sekaisin?

Jotain perinjuurin kummallista on tapahtunut tässä parin viime vuoden aikana. 
Allekirjoittanut puuskuttaa portaissa, ähkii taloyhtiön juoksumatolla, käy uimassa - silloin kun Hakunilan uimahalli EI ole remontissa - lenkkeilee ja jumppailee. Ja ihan koirien takia.
Ikä naksuu jo nivelissä mukavasti, kolottaa, jumittaa, kramppaa ja vihloo, mutta täytyy yrittää, että pysyy koiriensa perässä. Saa haettua ne kohtuullisessa ajassa vieheeltä ja jaksaa lämppää, jäähdyttää, lämppää ja jäähdyttää. Kehäjuoksemisesta puhumattakaan.

Pärnussa oli hieman outoakin, kun ei puuskututtanut kehässä. 
Happi kulki ja kehän kiertäminen sujui siitä huolimatta, että takana tuli handleri, jonka ääniefektit olivat kuin beatboxaajan rappibatlessa konsanaan!

Kun Maukun jälkeen ostin toisen enkun, Samuin, en ihan äkkiä arvannut, että olen kahden koiran loukussa. 
Viime keskiviikkona tarvittiin kahden ihmisen apua, että saatiin molemmat juoksutettua. Raila piteli haukkuvaa ja keuhkoavaa Samuita sen aikaa kun Maui juoksi ja Maria haukkumatonta joskin keuhkoavaa Mauia sen aikaa kun Samui juoksi.

Yöpöydälläni on näyttelylinjaisten koirien sekunnit vihkossa, jota täyttelen aina keskiviikkotreenien jälkeen. Ihan helppoa ei ole sekään, sillä treenilistassa voi lukea "Pepi ja joukkue" ja sitten on 19,97, 19,99, 20,06 ja 21,16 perässä. Vaikka tietäisit kuka on Pepi, niin et tiedä keitä ne kolme muuta on, saati mikä oli maaliintulojärjestys.
Joitain aikoja olen kuitenkin saanut vihkoon ja olen päässyt siitä hahmottelemaan oikeaa koejuoksucomboa mm. niin Bertalle, Samuille kuin Hopullekin.

Ratakirjojen juoksutus vaatii hieman viitseliäisyyttä ja suunnitelmallisuutta. Apuakin tarvitaan. Soolojuoksu on usein se helpoin osuus mutta sitten kahden eri ryhmäkoejuoksun vetäminen suunnittelua ja muiden koirakoiden apua. Tuomarit haluavat nähdä mielellään ohituksia ja/tai sitkeää parijuoksua ja sumpusta selviytymistä, pinnistelyä, ponnistusta ja hyvää, suoraviivaista suorittamista.

Näyttelyihmisen suuntautuminen radalle ei siksi olekaan ihan helppo rasti ja yksikkö.
Tänä kesänä on mm. hylätty koejuoksu, jossa koejuoksija tuli 3 sekuntia ensimmäistä koiraa jäljessä maaliin. Mitäpä tuollaisesta juoksusta näkee muuta kuin sen, että maaliin viimeisenä tuleva on sinnikäs ja tykkää juosta. Viehettä se ei ole nähnyt sitten etusuoran.
Siinä missä näyttelytuomarin palkitsemista ohjaa oma maku, mieltymys ja henkilökohtainen kokemusreppu - merkitsee radalla vain sekunnit. Ja niiden sadasosat. Maalikamera on armoton. Näyttelyihmisenä olen ollut jo pitkään ihmeissäni. Ensin Mauin kanssa ja nyt Mauin JA Samuin kanssa. Sekunnit ovat vieneet mennessään!

© KVPHOTO.FI

Miten tässä nyt näin kävi?
Anitamaiseen tapaan ei ole yhtä vastausta. Onhan kaksi koiraakin, heh-heh. Mauin kanssa kaikki vain tapahtui niin luonnostaan. Samuin kanssa ei mennyt ihan niin suoraviivaisesti, mutta kohtuuhelposti runsain neuvoin ja tukipaketein maaliin asti kuitenkin.

Kuinka yleistä on ylipäätään pään lyönti etuveräjään? 
Varmasti on yleistä. Osa lyö lujemmin, osa vähän kopistelee. Samuin kohdalla mentiin jo titityy-osastolla. Kolme treeniä käytiin kauhistelemassa koppia, josta tulee pää kipeäksi. Hyvä kun kaverin sinne enää sai. Mutta sitten se vietti sieltä kuitenkin otti vallan ja löi lujemmin, kuin veräjä koskaan, ja Samui lähti. Niin se vietti vie.

Samui on kuitenkin n. sekunnin hitaampi Mauia. Matkassa se tekee 15 metriä. Yhtään kertaa en ole kavereita vielä keskenään radalla juoksutellut, mahtaako sellaista päivää tullakaan. Kuitenkin ne kirjat piti Samuillekin SAADA ja onhan tulos aina tulos, vaikka onkin 20 sekunnin paremmalla puolen.

Nyt onkin vain enää jännittävää se, että Mauin lähdöt kopista on sitäsuntätä, välillä lähtee sirpakammin, välillä jätättää. Samui taas ajautuu neloskaarteessa liki aidan yli VIUHH kun keskipakoisvoima ottaa kropasta vallan. 
Maui keuhkoaa, sylki lentää, silmät pullistuu päästä. Ihan sitä samaa vanhaa. Ystävälliset ihmiset neuvovat ystävällisesti: "mene ihan viimetingassa kopeille". Juu, kyllä. Ja kun mennään siinä kuuluisassa viimetingassa niin loppuu bensa. Italiaano ei juokse maaliin asti ja borzoita ei saada kiinni. (anteeksi yleistys) Etuveräjä ei aukea/mene kiinni. Kopin takaoven salpa irtoaa. Lälläri ei toimi. Tuomari on kateissa. Jänis juoksee radalla. Hanhiparvi ja drone laskeutuvat nurmialueelle.

Ja kun tänäpäivänä tupataan puhkianalysoimaan kaikki ja löytämään solutionsit ihan kaikkeen, niin jospa lainaan saamaani kaiken kattavaa ajatelmaa tämän kaiken sekuntisekoilun, kopista lähtemisen ja ulos ajautumisen keskelle: "joskus helpointa olisi vaan kun ei ylianalysoisi, vaan antaisi koiran vaan nauttia ja tekisi itse saman" .

Koira on eläin. Se ei ole jääkiekkomaila eikä varsinkaan robotti. 
Sillä on erilaisia päiviä, se ohjelmoituu eri tavoin eri tilanteiden ja kavereiden, biorytmien ja hormonien mukaan. Ei ole olemassa sellaista koiraa, jonka sekunnit paranisivat joka treeniin ja/tai kisaan. Sekunnit elävät, koira elää. Kaiken kukkuraksi löysin googletellessa Samuli Samuelssonin (!) netistä, joka on Suomen nopein pikajuoksija tällä hetkellä! 200 m taittuu ajassa 20,73. About samassa ajassa mun Samuli Sämppänen vetää 280 metriä.

Kuitenkin Samuli Samuelssonilla voi kenkä takertua lähtötelineisiin ihan siinä missä Maukkuli jumittaa kopin karmeissa. Eikös Jani Sieviselläkin tullut uimalasit nenälle ja mitä kaikkea tuolla Olympiaestradeilla on tapahtunutkaan. Havuja perkele - huusi Matikainenkin kun suksenpohjat olivat paakuilla! 

Minusta on lopunkaikkea ihanaa, kun Maui keuhkoaa ja Sämy haukkuu ja kopit paukkuu ja lähdöissä suditaan, apilankukat lentelevät, sataa, paistaa - mitä milloinkin. Mikään ei ole koskaan kuten silloin viimeksi, vaan nyt on nyt. 

Sekunneista sekaisin? Kyllä. Haavi auki ja sormi suussa - sitäkin. Mutta koirat tekevät AINA parhaansa. 

Kiitos postauksessa avustanut taustatiimi - muutamat sanat olivat hieman hakusessa.

Tassunjälkeä jättämässä Pärnuun!

Niinhän siinä sitten kävi, vähän kuin varkain, että maaliskuussa Tallinkin tiskillä häthätää sanottu päivämäärä - Pärnu - piti, ja sinne lähdettiin nyt yhdessä Tarun ja Baileyn kanssa. 
Omistani oli mukana Maui ja Samui, joista Maui oli ilmottuna vain lauantaille. Ihan vaan intuitiolla taas mentiin. Lauantain tuomarihan selvisi vasta ihan vartti ennen näyttelyä ja oli sitten prikulleen sama, Inga Siil, kuin mitä helmikuisessa Tallinnassa.

Se K-alkuinen sana, jonka sanomista yhä vältän, on vaikuttanut moneen asiaan - ja mieliimme, halusimme tai emme.
Olen kuitenkin yltiöpositiivinen ja yritän aina, joskus hammasta purrenkin, katsoa asioita jopa lapsenomaisen naiivisti. Niinpä luotin ohjeistuksiin ja asetuksiin ja uusiin K-sanan aikaansaamiin normeihin. Niihin törmäsi myös runsaasti - ja positiivisella tavalla - Virossa.

Jo laivalla oli käsidesilaitteita vieri vieressä. Kassoilla oli pleksit ja ihmiset eivät örveltäneet ja ruuhkautuneet käytävissä/portaissa tai missään muuallakaan ei mennessä eikä tullessa. Ostoksia sai tehdä rauhassa ja ilman että oltaisi oltu kylkikyljessä.

Hotellimme, Kotka Housing, oli erittäin siisti ja pöydällä oli heti huoneeseen tullessa, mitäpä muutakaan kuin käsidesiä. 
Sitä oli joka paikassa. Kaupoissa, kauppojen eteisissä, kassan vieressä, hyllyjen välissä. Ja sitä myös ihmiset käyttivät.

Tämän reissun kyllä kruunasi itse Pärnu. 
Kaunis, pieni kaupunki, jossa ihmiset olivat erittäin ystävällisiä. Kaupunki itsessään oli kovin rauhallinen, siisti, viehättävä, kukkaisa ja vehmas.

Omasta hotellistamme oli peräti n. 200 metriä Pärnun kuuluisalle rannalle. 
En käsitä, että se on jäänyt minulta ja koiriltani tähän asti kokematta. Olen ollut Pärnussa viimeksi 2016 ja nyt kun koin sen RANTOINEEN 4 vuotta myöhemmin olin aivan haltioissani - ja eittämättä koirat myös! Lenkkeilin rantapuistossa molempina aamuina ja illat ryskäsimme rannalla.

Rantaviivaa oli silmänkantamattomiin ja satunnaisia kulkijoita meni ja tuli, koirien kanssa ja ilman. Kukaan ei tullut huutamaan "koirat kiinni" saati perisuomalaista "onko teillä kakkapusseja" -huutoakaan ei kuultu. Toki ilmakaan ei nyt auringonottajia suosinut, perjantai-ilta oli viimaisa ja lauantai se vasta viimaisa olikin. Puita kaatui, telttaa meni lyttyyn ja roskia ja muuta irtotavaraa lenteli ilmassa runsaasti.

Tämä talo oli myynnissä....

Kuin ihmeen kaupalla lauantaisesta kehästä selvittiin, vaikka sadekin perinteisesti alkoi juuri urosten avo-luokan aikaan. Koiria mieluusti mittaava Inga Siil sijoitti Mauin PU4:ksi mikä lämmitti erityisesti mieltä. Samuille vaca ja PU3 sijoitus.

Illaksi taas rantaan. Vaikka pojat herätettiin syvästä REM-unesta näyttelyn jälkeen, ne olivat välittömästi iloa täynnä kun pääsimme kilometriselle rannalle.

Sitten olikin aika ottaa pientä photoshoottia:

Samui, almost 2 years!
© Taru Jäppinen

Anita ja Maui & Samui!
© Taru Jäppinen


Asettamani matkabudjetti paukkui moneen kertaan. 
Jotenkin sitä halusi "palkita" itseään pitkän K-kevään jälkeen. Ostin paitaa, korua ja muistoesinettä. Korttia, kynttilää ja naamavoidetta. Pina coladaa lähti mukaan taas lastillinen, mutta hei, siinä on vain muutama hassu promille ja se on kuin limpparia joisi. Virokakku piti sekin taas mässyttää. Oliko hintaa kaakulla peräti 3,50. Moderoin hieman irtomansikoilla.

Sunnuntai valkeni seesteisenä ja aurinkoisena. 
Samuin päivä oli tänään ja menimme aina ROPiksi asti! Vieressäni istui puheliasta ja mukavaa grey- ja italiaanoväkeä, joiden kanssa jo tuli hieman vitsailtua aiheella "näyttelykiima". He totesivat minulle, että "uskomme, ettei sinulla ole kiimaa, vasta sitten kun jätät ryhmät väliin". Ilmeisesti en ole missään kovin pahassa kiimassa kuitenkaan, koska ryhmät jätettiin väliin!
Mutta miten ihanan huikean hienot italiaanot heillä olikaan kyydissä. Miten voi koira olla kuin koru, veistoksellinen, sulokas ja silmiähivelevä. Kaunis.

Kalevi. Menetin sydämeni tälle ihanuudelle.

Kohti Tallinnaa. 
Koska aikaa oli, niin runsaita pysähdyksiä. Wrappia, toilettia, limpparia, jäätelöä. Ja sitten taas jäätelöä, toilettia ja limpparia. Koiria pissalle, jaloittelua ja ehkä taas jäätelöä. Kämppis, joka toimi kuskinamme, hihkaisi aina aika-ajoin; "täällä me ollaan oltu", "tässä oli se maksuton vessa" ja "täältä sai sitä makkarawräppiä".

Hyvin oli kuskilla homma hallussa. Mennen tullen. Eipä siinä tarvinnut pelkääjän paikalla ja/tai takapenkillä paljoa muuta kuin nenää kaivaa. TOSIN, oli sellainen pieni hitskokki alkumatkasta, että Toyota Airport oli päivittänyt ystävällisesti Avensiksen integroidun navigaattorin ja pyyhkinyt siitä samalla mennessään Baltian! Tilalla oli jotain San Marinoa ja Vatikaania. Toimittajahenkisenä kilautin Anssi Asentajalle ja sain kuulla sen aina yhtä ilahduttavan "selityksen"; "sellaista se on". Ja: "navi kysyy päivitetäänkö Itä- vai Länsi-Eurooppa, ja sit jos ottaa Itä-Euroopan Suomi häviää". Just. Ja Into Insinöörihän on suunnitellut tämän näin? Avensiksessa ON Suomi, Viro, Latvia ja Liettua ja sitten kun Anssi vähän huseeraa, niin kas, Viro, Latvia ja Liettua häviää, koska jos olisi antanut niiden olla, olisi Suomi hävinnyt?!?!

Super-Alko laajoine valikoimineen ja käsideseineen otti meidät iloisesti vastaan.

Nauticus-sentterissä tuli myös tapettua aikaa. Lenkkiä tehtiin, eessuntaassun. 
Vihdoin kotimatka koitti ja Huima ja Bali ottivat meidät MYÖS iloisesti vastaan! Kiitos Silja, jälleen 100% upeasta hoivasta. Ilman Sinua eivät nämä reissut olisi mahdollisia.

Pärnu on kaunis, valloittava kaupunki. Näyttelyreissun suola on oikeastaan se "kaikki muu"; shoppailu ja chillailu, rantaviivan veivaus ees ja taas ja koirille ilon tuottaminen. Koirat tekevät reissun. Ja me ihmiset olemme mukana tekemässä niille reissun. 

Kiitos Taru & Bailey reissuseurasta. Samui ja Maui nauttivat täysin siemauksin "rantalomasta" ja tulivat monta muistoa rikkaampina takaisin kotiin!