Pihkassa Pihqaan!

Alkuvuonna, tarkemmin 7.2., leikattiin myös vasemmasta kädestäni hermopinne. Aiemmin syksyllä oli leikattu jo oikea käsi.
Omalta osaltani siis jo reilun vuoden takainen muutto katkaisi kamelin selän ja mitkään hieronnat, linimentit eivätkä yölastat poistaneet - ainakaan kokonaan - juntturaan menneitä hermoja. Toki sormien puutuminen loiveni, hyvä niin, sillä pahimmillaan pystyin nukkumaan n. 10-15 minuutin pätkissä ja puutuminen oli niin kivuliasta ja pitkäkestoista, että puutuvien sormien kanssa oli noustava keskellä yötä kävelemään ja haahuilemaan pitkin kämppää. Pahimmillaan siis viisikin kertaa tunnissa! Lopulta heräsin öisin enää vain kolme tai neljä kertaa puutumisen takia.

Leikkaukseen ei niin vain mennäkään eikä päästä, vaan piti ottaa kilpirauhaskokeita (se leikkauksesta päättävä lääkäri olisi voinut vaikka konsultoida lähettävää ja saada kuulla, että kilpparit ovat seurannassa) lisäksi päättävä päätti yölastakokeilusta; jälleen tietämättä, että minulla on ollut vuosia sitten ostettuna, kokeiltuna ja testattuna rannelasta. Leikittiin sitten vähän ja mentiin uusiksi lekurilta lekurille ja vihdoin siis sinne leikkausputkeen.

Kokemus oli tällä kertaa myönteisempi siltä osin, että oli jo tiedossa koko proseduuri, mitä tapahtuu, missä ja miten - ja missä järjestyksessä. 
Leikkaava tulee ensin varmistamaan, että sormet varmasti puutuvat ja että ne ovat "oikeat sormet". (rannekanavaoireyhtymässä siis peukalo, etusormi ja keskisormi - joskus mukana puutuvat myös nimetön ja pikkurilli, mutta nämä kolme ensinmainittua pääasiassa) Sitten tulee esilääkitystä, josta eivät koskaan muuten kerro, mitä se on, sehän voi olla vaikka kalkkitabletti. Sitten istutaan odottamassa koko aamun potilasjono samassa huoneessa ja pähkäillään, että kenellä on "hurjin leikkausta vaativa vamma". Kummasti muuten, kummallakin kerralla, huoneessa on ollut Reteä Reiska, joka on kaatunut joko "työpaikan Tallinnan reissussa yhtäkkiä suorilta lakerikenkineen" tai sitten "ajanut prätkällä puuta päin" tai muuta yhtä hulvatonta ja hiuksia nostattavaa. Sitten me rouvat siinä ympärillä päivitellään, voivotellaan ja huokaillaan. Pienine vaivoinemme.

Itse leikkaus sujui tällä kertaa niks ja naks. 
Monitori, jossa olin kiinni, näytti oikein kivoja lukemia ja leikkaava lääkäri oli tällä kertaa hyvin niukkasanainen. Hoitaja piti keskustelua yllä todeten mm. "ethän sä hätkähtänyt tuota puudutuspiikkiä lainkaan, hienoa! Ihanan rennosti otat." (mitäpä sitä hätkähtämään, kun ei se auta yhtään asiaa?) Jossain vaiheessa meinasin sitten jo nukahtaa ja hoitaja päättikin sitten töniä kevyesti, että "onko tuntemuksia"? Vastasin, että ei, lähinnä mietin illan kauppalistaa.

Kuva: siteen poiston jälkeen

Vasemman käden operointi on oikeakätiselle piis of keikki, ainoastaan muutama päivä oli avutonta ison siteen kanssa, mutta Annepa otti ja lähti lenkittämään poikia, joten saimme yhtenä iltana siteinemme tehtyä oikein mukavan iltalenkin!

Kivut olivat tällä kertaa loivemmat ja vaikka lääkäri totesikin ommellessa haavan tihkuttavan, oikein siisti haava löytyi kolmen päivän päästä siteiden alta. Tottuneena hoitamaan mm. koirien haavoja, poistin itse itseltäni tikit. Hups vain! Haavan loppuhoito sujuikin sitten tällä kertaa kuin tanssi; se parani TODELLA nopeasti PIHQA-voiteen avulla!

Kuva: tikkien poiston jälkeen. Leikkauksesta 13 päivää.

Miten voikin olla taas vanhassa vara parempi ja muinaisten neandertali-ihmisten luonnosta löytämä PIHKA sopia haavaan kuin haavaan ja hoitovaste on melkeinpä silmin nähtävissä. 

Suosittelen siis lämpimästi PIHQA-voidetta haavoihin; riippumatta siitä, onko haava tuore vai "vanha". Koirille vastaava tuote, PIHQA PET sopii myös kaikkiin mahdollisiin haavallisiin äksidentteihin; melkeinpä ainoastaan hammastahnaksi sitä ei voi suositella eikä laitettavaksi esim. silmän limakalvoille tai suuhun. Pihka hoitaa haavaa "luonnollisesti", edesauttaen haavan omaa paranemisprosessia ja voisinpa melkein sanoa, että se kipu, mitä leikkaushaavassa tikkien poiston jälkeen vielä tuntui, lähti sekin PIHQA-voiteella. Myös ympäröivä, kuiva iho kuntoutui nopeasti.

Kuva: leikkaushaava 1,5 viikon satunnais(!)käytön jälkeen.

Kaikkea ihanaa se luonto meille antaakin. Pitää vaan osata ottaa se vastaan ja hyödyntää, kuten PIHQA-tuotteessa on tehty. Hyödynnetty luonnosta saatavaa omaa ainesosaa, voimaannuttavaksi ja parantavaksi linimentiksi.

Kenzolassa ollaan Pihkassa Pihqaan!

Viriä muistellen, osa 4.

Vielä on ihania Virintäyteisiä vuosia muistojen valokuvakansioissa. Näiden kuvien myötä vuosiin 2015-2017.

Se, mikä Virissä niin kosketti ja kouraisi syvälle sielua, oli Virin ainutlaatuinen persoona. 
Miten voikin olla kauniissa symbioosissa ongelmia ja onnellisuutta? Herkkyyttä ja itsetietoisuutta? Rutiinia rakastavaa ja yllätyksellisyyteen taipuvaista?

Viristä ei aina tiennyt miten se reagoisi laumani uusiin tulokkaisiin tai kadulla vastaan käveleviin koiriin. Välillä se oli itse passiivisuus ja sitten se taas keksi komentaa ja pöljäillä.
Yksi mieleenpainuvimpia Virin tempauksia oli se, kun aamulla varhain olin koiria ulkoiluttamassa Hakunilan urheilupuiston liepeillä, liki hevoshakoja. Kuten miljoona aamua aiemminkin. Minulla oli koirat irti, koska 05.30 siellä ei tepastanut muuta kuin nuo hevoset aitauksissaan, verkkaisesti voikukkia napostellen. Koirani eivät olleet osoittaneet hevosia kohtaan AIEMMIN mitään mielenkiintoa.

Nohh, ystävämme musta tallikissa kirmasi nyt yhtäkkiä koirieni editse vinhaa vauhtia, kohti tallia. Koirani säntäsivät perään hiekka pöllyten. Sain karjaistua ne yksitellen takaisin, mutta nyt ilmeisesti johtuen tästä yhtäkkisestä koirieni pyrähdyksestä kahden hevoshaan välistä, yksi hevosista hermostui ja siinä hieman pompsahteli. Tulkintani mukaan Viri reagoi nyt tähän hevosen liikkeeseen ja juoksi muittamutkitta haan sisälle, hevosen eteen. Hevonen hyppeli takajaloillaan ja Viri edessä takamus pystyssä; "Hei äiti, täällä koirapuistossa on nyt aika iso tanskandoggi. Miten sen kanssa leikitään?" Sivusilmällä näin kun tallin eteen oli tullut kolme henkilöä kädet puuskassa, minä karjun Viriä haasta pois ja Viri se vaan takamus pystyssä yrittää saada hevosta "leikkimään"? Hevosen huumori ei riittänyt tähän sekoiluun alkuunkaan - kuten ei minunkaan.
Pelkäsin kokoajan, että Viri menee hevosen taakse ja hevonen sinkoaa Virin Keravalle. Onneksi piinaavien sekuntien jälkeen Viri ymmärsi, että näillä kahdella eläimellä ei ole yhteistä kieltä.
Sain Virin kiinni ja marssimme tallia kohti pyytämään vuolaasti anteeksi. Onneksi saimme. Jatkossa hevosten läheisyydessä minulla oli koirat visusti kiinni.

Jossain vaiheessa kuvaaminen alkoi hiipua; ison kameran kanssa oli kuin olikin usein haastavaa liikkua. Tämä kuva on otettu Huawein - kännykän - kameralla, ja en voi kuin huokaista. Kaunis, upea, ilmeikäs Viri.

Ja pääpotrettia taas parhaimmillaan. 
Tuohon katseeseen olisi voinut välillä upota, humpsista.

Viristä kirjoitettaessa haluan sitäkin tuoda esiin, että Viri ei juuri sairastellut. Muistini mukaan Viri ei syönyt elämässään yhtäkään antibioottikuuria tai Tylosiinia - tai mitään. Paitsi uudetvuodet ja pahimmat ukkoset mentiin rauhoittavilla.
NYT muuten muistan; oikolukiessani tekstiä, että työnsihän se eräänä jouluaamuna päänsä ruusupensaaseen sillä seurauksella, että silmään tuli pipi. Muu jouluväki otti viiniä ja glögiä ja minä paukkasin autolla päivystykseen. Jotain silmätippoja saimme avuksi, Virin kiinni muurautuneeseen silmään.
Hammaspaisettakin ell 1 Virillä epäili. Pientä turvotusta oli kuonossa ja menimme sitten hammasta operoimaan ell 2:lle. Hah, mitä vielä. Ell sanoi, että ei tässä P4:ssä ole mitään vikaa ja sitäpaitsi ei tällä koiralla ole edes hammaskiveä.
Tällaisia pieniä juttuja.

Ja se oli siitäKIN fiksu, että ei syönyt _koskaan_ mitään maasta. Ei kakkaa, ei keppejä, ei mitään. Sen vatsa oli koko sen elämän - paitsi muutaman viimeisen kuukauden aikana - aina kunnossa.
Viri juoksi aina sata lasissa - ollessaan vapaana, ja se saattoi kyllä mennä mukkelismakkelis; yhden tällaisen niittymukkeloinnin jälkeen yksi sen varpaista oli melkoisen turpea ja kävin sen ell:llä tutkimassa. Ei siellä mitään ollut, vain turvotusta. Kuten yllä totesin. tällaisia pieniä juttuja.

Ala-Tikkurilassa asuessame, vanhoilla päivillään, se vielä lähti jänisjahtiin. Voi hyvänenaika sentään, Viri!!! Siellä se poukkoili autojen seassa, asvaltilla ja älysi sentään juosta suojatietä pitkin takaisin luokseni. Tämän reissun jälkeen, vuonna 2015, Virissä näkyi kaikkensa antanut "vanha koira". Sen jarrunappulat olivat aivan auki, se ontui jollen väärin muista niin monta kuukautta. Ostin sille BOT-rannetuen (itseasiassa kaksi) ja lenkitykset sujuivat pitkään hissunkissun, ranne tuettuna. Aloimme ottaa hyvin iisisti Virin kanssa ja irtijuoksutusta minimoitiin lähelle nollaa.

Ala-Tikkurilassa asuessamme oli se etu, että monet kävelylenkit tehtiin hiekkapohjalla. Varmasti vanhenevalle Virille mukavampi tepastuspohja.

Hassutteleva, omintakeinen Viri.
Se tosiaan osasi ottaa rennosti - kaiken sen spiidailun ja kiireen vastapainoksi. Viri siis rakasti rauhaa ja rutiineja, mutta kyllä se piti itsensä myös kiireisenä. Vielä vanhoilla päivilläänkin se vahti ja antoi hälytyksiä kuullessaan koiran haukkuvan ikkunan alla, liian liki. Ovikellon ääni aiheutti jo lähes suurhälytyksen ja ehdollistuipa se vanhoilla päivillä jälleen puhelimeenkin. Saatoin nimittäin reissuilta soittaa puoli tuntia ennen kämppikselle; tarvitsen kantoapua parkkipaikalle tai tuonko pizzaa sullekin tjsp. Kun kämppis vastasi, kuulin taustalta kun Viri kiljui ja huusi; äitiäiti, äkkiä kotiin! Mistä se tiesikin, että se olen minä?

Minuakin piti varmasti hieman vahtia. Jos vaihdoin asunnossamme kerrosta, kyllä vaihtoi Virikin. Oli ehdottomasti lähdettävä seuraamaan, että "mitä se nyt tekee"? "Tarvitsetko apua lakanan vaihtamiseen"?
Ala-Tikkurilassa asuessamme Viri alkoi ronklata ruoan kanssa. Tästä eläinlääkärin kanssa juttelinkin, mutta sitä ei pidetty mitenkään outona, vaan "se ei vaan jaksa kaikkea kerralla". Se siis saattoi jättää pääruoastaan puolet, jotka se sitten popsi illalla hyvällä ruokahalulla.
Aloin ostaa Virille kaikenlaisia pateita ja pasteijoita lisäkkeeksi kuivamuonan sekaan. Cesar-senioripatee oli sen suosikki. Meni siinä kaikenlaista muutakin kyytipoikana, pääasia, että Viri söi. Kyllä se aina sillä silmällä tulikin taas kiireisenä katsomaan, että mikä täällä keittiössä rapisee ja nosti päänsä nappuloiden seasta, että "mä söin jo lihapalat, onko saatavilla lisää"?

Eipä sillä kyllä petaamisen yhteydessä ollut kiire. 
Silläaikaa kun vein käytetyt lakanat pyykkiin, oli Viri jo asettunut tyhjälle patjalle. Siinä se pötkötti kylmänviileästi pedatessani uuden lakanan paikoilleen. Kas näin, tähän tapaan. Vähän sellaisella ilmeellä kuin; "missä vaiheessa saan ne tyynyt"?

Ala-Tikkurila jäi taakse ja pääsimme takaisin nauttimaan Hakunilan maisemista. 
Kerrankin meillä kävi pihan kanssa tuuri; piha oli jo valmiiksi aidattu!
Suoraan pihaovea vastapäätä oli kuitenkin ulko-ovi ja vaikka minä yritin olla tarkkana tällaistenkin asioiden kanssa, niin kämppis ei aina ollut ihan kartalla. Kantoipa ensimmäisenä keväänä tavaraa varastosta niin, että ovet olivat sepposen selällään. No läpivetohan siitä tulee ja kaamea pauke. Minä taisin olla yläkerrassa ja havahduin vasta paukkeen aikaan alas; siellä se Viriparka oli pihalla kaivamassa itselleen reikää aitaan; taas olisi pitänyt päästä vähän juoksemaan rivitaloa ympäri. Tämän asunnon aita kuitenkin piti Virin kotona, eikä se päässyt karkailemaan. Mitä nyt joskus avonaisesta ulko-ovesta, kämppis kun tykkää siellä tupakoida ja välillä Viri "vain" pujahti jalkojen välistä mennäkseen etupihalle pissalle ja sitten onneksi heti takaisin.

Onneksi näitä paukkeita ei sattunut kuin paristi, mutta alkoi olla traumaattista nähdä Viri siinä tilassa, ikäänkuin syvästi kauhuissaan. Onni onnettomuudessa se kuitenkin nopeasti palautui. Viriin sai aina pahimman pelon ollessa päällä silti hyvin kontaktin, ja sen sai ikäänkuin "pois" sieltä pelon kuplasta.

Virin viimeinen kesä, 2016. 
Vanhan Lahdentien varressa on iso, ympärysmitaltaan liki kilometrin oleva pelto, jossa pidin Viriä vielä "varoen" irti. Juoksutin kahjokaksikon; Huiman ja Balin ensin ja sitten päästin näitä vanhuksia irti ja muiden pariin.
Ihanaa, että Viri sai nauttia vielä vehmaasta ja vihreästä kesästä niittyineen ja vapauksineen.

Kuitenkin viime kesänä Viri sai pari hieman outoa kohtausta, jonka aikana se kotona ollessaan sätki takajalkojaan. Yksi, viimeisin, kohtaus oli kesän lopulla, muistaakseni heinä-elokuussa ja se kesti yli puoli tuntia. (olin kovaa vauhtia matkalla eläinlääkäriin, kun kohtaus loppui) Tämän kipukohtauksen aikana päätin, että ei koskaan enää. Viri on aivan liian hieno koira kärsimään yhtään enempää.

Viri toipui ennalleen ja se oli täysin oma itsensä kunnes 14.3. oli aika päästää irti.
Tällaiset kuvat, kuten yllä, saavat minulla kuitenkin hymyn huulille. Viri eli täyttä elämää, se oli jumalaisen kaunis koira kuorrutettuna persoonallisella ja puhuttelevalla luonteella!

 Kaunis.

Ja hassu. 
Ihana Viri kesäisellä niityllä, kärpästen ja ampiaisten seassa, joita se niin tykkäsi jahdata ja napsia. Ruohon narskuttaminen kuului toki myös kesäisiin askareisiin ja sitä hakunilalaisilla pelloilla riitti!

Vielä sitä hillittyä irti päästämistä... 
Lähestymme pellon "päättymistä"; ihan lopussa oli pieni niitetty ja hoidettu lasten leikkialue keinuineen, hiekkalaatikoineen ja jalkapallomaaleineen. Yleensä tässä ollaan juotu vettä ja olen ottanut koirat jo kiinni, mutta Viri päätti haastaa Balin kanssaan kirmasille!

Kaivoin sitten vain kameran esiin ja sain ikuistettua tämän upean kuvan tästä kaksikosta!!! Viri on kuvassa liki 13-vuotias!

Viri oli Balin idoli. 
Ja Bali oli Virin uusi sydänystävä, sen edellisen rakkaan sydänystävän, Hulan,  kuoltua. Viri laittoi yleensä laumaan tulleet uudet pennut pian ruotuun ja saattoi ihan nappaistakin, kun pentu tuli esimerkiksi liian lähelle Virin syödessä luuta.
Viri myös selvästi masentui Hulan kuoltua.
Kuitenkin Balin tepastaessa laumaani Viri otti sen välittömästi siipiensä suojaan ja opetti sille sydämensä pohjasta viisautta ja villejä manooverejä.

Kaverukset. Bali ja Viri. Kesäisellä pellolla kesäkuussa 2016.

Tämä kuva on heinäkuulta 2016. Pirre oli urheilukentällä pienen pätkän irti. Viri nimittäin alkoi viimeisinä aikoinaan laittaa aika paljon hanttiin; se veti omia menojaan, yleensä sivuun. Pakki päälle ja veto rotvalliin, tuoksujen ääreen. Saatoin siksi pitää sitä hetken irti, jotta se sai kokea vielä itsenäisyyttä ja mennä ja tehdä kuten Se Halusi. Oman pään mukaan.
Ja kuinka kaunis ravi sillä YHÄ oli. Tämä koira ei - oli päässä sitten vaaleanpunaiset lasit tai ei - ilmennä minulle kyllä yhtään liki 13-vuotiasta!

Kesäisin terassilla on koirille petejä ja terassin ovi auki, joten saavat tulla ja mennä. Viri usein menikin ja pötkötteli reporankana, auringosta ja lämmöstä nauttien. Napsien välillä ampiaisia.

Moikka, kamu.

Nyt muistankin, kun tätä kuvaa tuijotan; tuossa silmän vieressä on rouhaisujälki. Kävi nimittäin kerran niin, että kämppäkaveri taas, se meistä vähemmän koirakuiskaaja, söi pöydän ääressä lampaan sisäfilettä. Lauman pääministeri, Hupi, oli asemissa pöydän vieressä, josko sieltä tippuisi jotain ja ehkä jopa suoraan suuhun. Törötti siinä silmät päästä pullistuen, alati ahneena. Nyt lauman presidentti, Viri lähti myös asemiin. Kuitenkin Hupi oli sen verran kiihtyneessä tilassa kilpailijan tullessa paikalle, että siitä seurasi kyyläys ja voimien mittelö. Ennen kuin kukaan ehti kissaa sanoa, Viri ja Hupi ottivat yhteen. Tästä on useampi vuosi aikaa, ehkä 2-3 vuotta ainakin ja tällaisia ruokareviiririitoja oli harvoin. Mahtuisiko niitä 2 tai 3 kymmeneen vuoteen?

Minä olin taas toisaalla, mutta kiirehdittyäni paikalle huutamaan, pojat lopettivat kiltisti tällaisen Älyttömän Ruoan Hajuun perustuvan taistelun. Mitään pöydältä ei tippunut ennen episodia, episodin aikana eikä sen jälkeenkään. 

 Saimme näin hurjan lumipeitteen marraskuun alussa 2016. Siellä se Viri TAAS päästelee!

 Tyypillinen Virikuva tämäkin. Viimeiset kuvat löytyivät Huawein kortilta.

Viri viihtyi nuorempana kainalossa, yleensä puolisen tuntia oli tämä halailun maksimiaika. Vanhemmiten se ei enää tykännyt kun sitä otin "väkisin" viereen. Nuorempana se nimittäin saattoi pötköttää paikallani, kun olin jossain poissa ja tullessani takaisin teeveen ääreen, sain sitä siirtää ja "muokata" mielin määrin. Siirtää joko sivuun tai kaapata kainaloon.

Tässä kuitenkin Viri on suonut minulle viimeisen kainalovierailun. Ja ikuistaahan se piti. Se varmasti jättää tässä jo jäähyväisiä minulle ja varmistaa ikuisen jäljen jättämisen sydämeeni. Suupielien pyrkiessä hymyyn.

Viri myös halusi kuvan tapaan varmistaa, että se muistetaan ottaa mukaan ulos. Hassu koira.
Jos lähdin illalla kämppiksen kotiuduttua vielä pitkälle iltalenkille, Viri ja Luxi jäivät kotiin. Olikin oltava tarkkana lähdön aikaan, Viri nimittäin yritti aina ihan väkisin mukaan. Se saattoi oikein haukkua ja "huutaa", että MINÄ myös!
Se kuitenkin ehdollistui, namipalkalla tietenkin, myös siihen, että aina ei päässyt mukaan. Kämppis annosteli keittiössä lihapullia tai muuta erityisen maukasta Virille ja Luxille sillä aikaa kun minä, Huima, Bali ja Hupi häivyimme.
Viri oli viisas koira. Siinä oli valtavasti syvyyttä ja luonteen hienouksia. Vaikka se heikkeni ja vanheni, sen luonteenpiirteet ja henkinen olemus olivat yhä veitsenteräviä.  

Yhteys.
Jos johonkin koiraan voi olla täydellinen yhteys niin minulla se oli Viriin. Täydellinen.

Tiesin heti, että nyt on tosi kyseessä. Tullessamme kotiin 14.3. iltalenkiltä Viri vinkaisi sydäntäsärkevästi ja puri vieressä olevaa Luxia. Yritin auttaa Viriä sen minkä voin, eläinlääkärin ohjeistuksen mukaan, mutta Virin oli annettava mennä. Virin upea, rikas elämä päättyi 14.3. kello 23.00. Ruumiinavaus kertoi Virillä olleen akuutti haimatulehdus.

Koirien Koira, laumani presidentti oli poissa. 
Jäi vain muistot ja kaipuu.

Kerran vielä Viri; kiitos, että tulit elämääni ja olit minun.
Kiitos, Jarmo upeimmasta mahdollisesta koirasta. 

Viriä muistellen, osa 3.

Niin ihania palautteita olen teiltä saanut kirjoituksistani, kiitos. Kun on näin ihana koira ja sielunkumppani, juttua ja kuvia riittää!

Näiden kuvien myötä vuosiin 2012-2014:

Miten ihana onkaan selata Virin kuvia ja laittaa niitä esille. 
Tunnen valtavaa kiitollisuutta ja huokailen; kuinka kaunis se olikaan. Sehän oli ihan henkeäsalpaavan kaunis.
Vaikka Viri saattoi tulla levottomaksi tuulen voimasta tötterölle menevästä verhosta tai läpivedosta johtuvasta oven paukkeesta; osasi se myös rentoutua ja vain nauttia hetkestä.
Muistan nuoren Virin aina hieman hermostuneen vastaantulevista koirista ja se saattoi niitä haukkuakin; mutta kuinka nopeasti se ehdollistuikaan namiin. Se alkoi oikein päätä kääntäen pyytää katseellaan; joko namibaari on auki? Virillä ruoka laski tehokkaasti kierroksia, mutta arki oli sille ihan luksusta. Kun arki rullasi tuttuja latuja - Viri voi hyvin ja rennon raukeasti.

Viri seurasi minua kotona; aina kummassa kerroksessa olinkaan, se tuli perässä. 
Mutta kyllä se teki myös omia ratkaisuja ja valintoja. Eikä välttämättä tullutkaan samaan makuuhuoneeseen minun ja muiden kanssa, vaan meni kämppiksen sänkyyn, pöyhien tyynyt mieleisikseen.
Viri nukkui useita vuosia tiiviisti minun vieressäni, pää viereisellä tyynyllä, untani vahtien. Vuosien saatossa se kuitenkin alkoi viihtyä myös lattiapedeillä - ja kämppiksen sängyllä.
Aamulla se tuli perässäni kylpyhuoneeseen antamaan aamupusun ja korvapesun. Virihän pesi täällä kaikkien korvat. Hulan, Balin, Hupin - ja minun. Se kuului Virin aamurutiineihin. Näin se piti meistä kaikista huolta.

Viri viihtyi ulkona. Sitä ei sateet, pakkaset, viimat haitanneet. 
Ulkona oli Hulan ja Balin pissaa ja ne piti käydä analysoimassa. Heti. En muuten muista, että Viri olisi esim. koskaan (!) tärissyt ulkona. Ehei, tämä poika ei pienistä hätkähtänyt. Ennen nykyistä takkimuotia mentiin ulkona alasti. Ja kun oltiin liikkeessä, ei sitä ehtinyt täristää tai hampaitakaan kalisutella.

 Lenkin jälkeen oli aina siestan aika. Viri löysi mukavimmat pedit ja paikat.

Tässä sitä taas mennään. Kun näin tämän takkikuosin, se oli heti saatava Virille!
Pinkkiä ja lampaita. Helluinen kuosi helluiselle koiralle.
Viri ei muuten koskaan vetänyt lenkillä. Ei ikinä. Sen tapana oli kulkea pohjettani liki, hieman perässä tullen. Verkkaisesti. Mutta kun hihna irroitettiin, niin sittenhän sitä taas mentiin. Vanhemmiten Virille kehittyi vielä voimakkaampana "minä ite" -moodi, eli sen oli aina kiskottava rotvalliin, sinne kolmen metrin päässä olevan koivun juurelle. Ja Virihän sitten kyllä osasi panna nimittäin hanttiin. Se iski liinat kiinni ja ei siinä oikein ollut muuta vaihtoehtoa, kuin pysähtyä ja löysätä ja päästää poika haluamansa koivun juurelle. Virille ei siis kelvannut muiden pissapaikkavalinnat, ne perinteiset, vaan äkkijarrutus, liinat kiinni - ja rotvalliin veto. Ja aina se Anita sen sille soi.

Asunnossamme oli kärpi. Viri on sen paikallistanut ja odottaa kärpin laskeutumista haukkaisuetäisyydelle. 

Sinne Virin mieli tekevi, ruohon sekaan, vehmaisalle niitylle. 
Nyt se juokseekin sellaisella, ilman kipuja, sateenkaaren päässä, taivaan hattaralla. Tällaista kuvaa katsellessa mielen valtaa lämpö; Viri on taas läsnä ja lähellä - mutta samalla tulen surulliseksi, koska haluaisin halia Viriä. Silittää ja suukottaa sitä. Tänä aamuna höpöttelinkin kylpyhuoneessa vanhasta tottumuksesta meidän aamuhöpinöitä; Äidin Pirreliini Niini... mutta tuttua tassutusta ei enää kuulunutkaan ja korvat piti pestä itse.

Viri oli aina ihanakuntoinen. 
Lihaksikas atleetti, joka kantoi itsensä todella ryhdikkäästi ja kauniisti. Viimeisimpinä vuosinaan, n. kahden vuoden ajan se säännösteli hieman syömisiään, mutta minähän ostin Virille aina spesiaalipateet ja mössöt - ja niitähän Viri tervehti ilolla, tyytyväisenä nielaisten. Upeat lihakset, upea turkki ja upea Viri.

Hyvin tyypillinen kuva Viristä. Hän törötti aina kuin tilauksesta ja varsinkin silloin, kun minä kuvasin. Minun ehdottomasti kaunispäisin whippet ikinä. Ja jollen ole tuonut sitä vielä esiin; unelmakoira.

Eihän siinä takkikaan pysy pyllyn päällä, kun Håkansbölen kartanon edustalla taas vähän päästellään. Tämä Hakunila on kyllä ollut asuinpaikkana ylitse muiden - ilmankos Viri kotiutui niin nopeasti muuttaessamme Ala-Tikkurilasta reilun vuoden jälkeen tänne takaisin.

 Ihana Pirreli. Aina pikkuisen huolestuneen näköinen, silmät sielukkaasti selällään, rakastaen.

Äitini oli löytänyt "pienen pinkin possun" kirpputorilta ja sen kanssa Viri vietti useita aamuhetkiä. 
Virillä oli nimittäin tapana riehua juuri aamuisin. Silloin lelut lensivät, luita nakerrettiin ja haukahdeltiinkin. Lähestyvä ulkoilu sai sen innostumaan ja mikäs sen mukavampi painikumppani kuin pehmoinen possu.

Uhhh, mikä ihana hetki. Pirreli, pinkki possu ja auringonkajo. Melkein näen ajatuskuplan; "Ihanaa, kun minun ei tarvitse lepuuttaa jalkojani kylmällä ja kovalla lattialla".

  - Ja voin painaa päänikin possuun, se toimii oivana tyynynä.

 Viri - ja olemisen sietämätön keveys. 

Sitten taas lenkille ja minnekäs muuallekaan kuin kesäiselle niitylle. Siellä tämä pikku mangusti syttyi aina menoon ja riemuiluun.

Huomaan nyt näistä valitsemistani kuvista, että Virillähän oli sangen usein tyynyt ihan parhaimmasta päästä - ja parhaiten järjestettynä.

Ja mitä minä sanoin siitä rentoudesta. Senkin taidon Viri osasi ja oli sisäistänyt. Kun oli aika ottaa rennosti - otettiin rennosti.

Virin katse oli joskus hieman hömelö - mutta tässä kuvassa hömelöydestä ei ole tietoakaan. Päinvastoin, näissä silmissä asuu viisaus.

Tämä kuva on Ala-Tikkurilasta, Virillä oli oma pesä kylpyhuoneessa uudenvuoden räiskeen aikaan. Meillähän oli hieman huonoa tuuria asuntojemme lokaatioihin liittyen, nimittäin Hevoshaantiellä raketteja ammuttiin keittiömme ikkunoiden alla ja Ala-Tikkurilassa niitä ammuttiin Heurekan pihalla, johon asunnostamme oli peräti kivenheitto. Molemmissa osoitteissa räiskettä riitti.
Onneksi lääkitys kuitenkin auttoi ja Virin uudetvuodet alkoivat lääkityksen johdosta sujua rennommin n. 6-vuotiaasta alkaen. Virin viimeisin uusivuosi täällä Hakunilassa oli hyvin rauhallinen.

 Taas on Virillä ihan parhaat mestat, tyynyt ja pehmot.

Seesteinen Viri. Tällainen hän oli kotioloissa. Rauhallinen ja tyyni, kun kaikki oli hyvin.
Ala-Tikkurilasta muuten muistuu mieleen yksi vekkuli yksityiskohta. Olimme juuri muuttaneet ja asuneet uudessa asunnossa noin 15 minuuttia. Viri oli tietysti huolissaan ja huomasi oitis pihamaallamme olleen aidanraon, jonka kämppis oli ystävällisesti jättänyt tilkitsemättä. Luikahdus, jota emme huomanneet, ja Viri pääsi nyt juoksemaan uutta rivitaloasuntoa ympäri, itseään rauhoitellen.
Pian ovikello soikin ja naapurit olivat äärimmäisen tuimina ja vihaisina oven takana. Jopa niin tuimina, että minua alkoi naurattaa. Aivankuin pihalle olisi pudonnut meteoriitti tai Viri olisi raadellut kaikki kulmakunnan fasaanit ja oravat kymmeneen minuuttiin. Viriparka juoksi hermojenviilennysympyrän tai kaksi - ja naapurit suuttuivat eivätkä tervehtineet saati puhuneet meille noin kolmeen viikkoon. Eikä oikein senkään jälkeen.
Viri kuiskasikin noin vuoden kuluttua minulle, että mitäpä jos lähtisimme takaisin Hakunilaan, niittyjen ja peltojen ääreen? Onneksi Viri sai vielä kokea Hakunilan vehmaat niityt ja koiraystävällisen ilmapiirin.

 Komea ja eteerinen. Kaikki kehuvat adjektiivit sopivat Viriin.

Ikävä. 
Ja samalla olen niin onnellinen, että olit osa laumaamme, sain tuntea sinut, elää yhdessä kanssasi elämän ylä- ja alamäkiä. Olen Viri sinulle älyttömän kiitollinen. Ihan kaikesta.