Viriä muistellen, osa 1.

Olen selannut tässä pitkin viikkoa Virin kuvia omasta 1g-kuvakansiostani ja kuvien selaaminen on ollut onneksi positiivisessa mielessä terapeuttista.
Kuvien läpikäyminen on näyttänyt konkreettisesti kuinka Viri on ollut monessa mukana ja se eli liki 13,5 vuotta vauhdikasta ja täyttä elämää. Suurimmassa osassa kuvia se nimittäin juoksee, laukkaa, hyppää. Ei-juoksukuvissa se on vain Älyttömän Kaunis. Ihania, sympaattisia kuvia ihanasta, sympaattisesta koirasta.

Lähdetäänpä yhdessä muistelemaan:

Viri tuotiin minulle - tai kämppikselle - Messukeskuksen parkkipaikalle vaaleansinisessä pyyhkeessä.

Minä jäin näyttelyyn ja Viri matkasi kotiin Vantaan Metsolaan. 
Olin käynyt katsomassa Viriä tasan kerran ja minulle on jäänyt ikuinen muistijälki myös siitä, kun Lena Viriä seisottaessaan sanoi, että "Förstår du att han skall bli större och starkare än Hula"? Kyllähän minä ymmärsin.
Viristä kasvoi raamikas, tyylikäs, ryhdikäs - niin, ja kookas. Näyttelyissä saimme varautua vastaanottamaan H-arvosanoja, niitä muuten saimme peräti kolme. Ja ihan koon takia. Toisaalta muutimme varmasti useidenkin tuomareiden katsantokantoja kookkaiden whippetien suhteen. Nimittäin sen, minkä Viri "hävisi" koossa, se voitti tyypissä, liikkeissä ja karismassa. Tässä koirassa sitä nimittäin oli. Karismaa ja presenssiä!

Viri oli vallaton pentu. 
Minulla ei ole koskaan ollut näin pentuvallatonta koiraa. Viri ei tehnyt mitään pohtien, mietiskellen tai puntaroiden. Ehei. Se mennä viiletti sata lasissa, kaikkialle ja aina. Se oli pennusta asti kova haukkumaan ja jos jokin asia ei mennyt sen mieltä myöden, se karkasi. Meillä oli aikoinaan Korson Metsolassa asuessa valtava piha. N. 100 neliötä. Kämppäkaveri raahasi selkä vääränä erilaisia aitaviritelmiä, nimittäin Virihän liiteli ja loikki, yli ja ali. Kämppis tokaisikin jossain vaiheessa aitakorotusten olevan turhaa; "yli se menee kuitenkin". Minä taas väitin, että "jossain se raja tulee vastaan" ja se tulikin. 160 sentissä.

Pentutuhot olivat aika lystikkäitä. 
Viri nimittäin erikoistui asiakirjoihin. Se söi passiini isot lovet, joita virolaiset tullimiehet kilvan naureskelivat; "anna koirallesi ruokaa". Se söi myös kämppiksen pankki- ja luottokortin.
Muuten se tyytyi haukkumaan pihalla kaikki naapurit ja liitelemään aitojen yli. Kuinkahan monta kertaa naapurit kävivätkään soittamassa ovikelloa: "teidän koira juoksee rivaria ympäri". Nimittäin Viri ei koskaan karannut juostakseen Keravalle tai ostarille. Se tyytyi juoksemaan rivitaloamme ympäri, se oli sen terapiaa, sen hauskaa ja sai kiihtymyksen - joka aiheutti karkaamisen - laskemaan. Me vain avasimme oven ja se luikahti sisään. Sillä tavalla: "kiitti, mä vedinkin jo kolme rundia".

Viri oli vahva, itsetietoinen koira, jolla oli äärimmäisen herkkä sisin. 
Ilmankos minä niin sitä ymmärsinkin, kun välillä oli tunne kuin olisi katsonut peiliin. Virille kehittyi n. 2-3 vuoden iässä melko voimakas äänipelko. Se oli ensin vain raketteihin (uusinavuosina) liittyvää, ja laajeni sittemmin kaikkiin koviin ääniin, joita nyt olivat vaikka oven paukahdus, ukkonen tai huutaminen. Pahimmillaan Viri reagoi pelkkään verhon heilumiseen ikkunassa tuulesta johtuen; se kun ennakoi sadetta.

Ostin aikoinaan Hewlett Packardin tietokoneen, joka oli maanantaikappale. Mahtoiko se toimia lainkaan. Hataran muistini mukaan ei. Soittelin pitkin ja poikin maahantuojaa ja hermostuin erään puhelun aikana ("Kyllä se siitä. Soittakaa vielä kerran meidän ilmaiseen tukipuhelimeemme.") niin paljon, että potkaisin varpaani mustaksi ja huusin vedet silmissä; "Miten tämä on mahdollista, katsoisitko sinä tällaista tietokonetta".
Kohta soikin ovikello. Viri juoksi rivitaloa ympäri.
Viri ehdollistui tämän puhelun jälkeen puhelimeen niinkin voimakkaasti, että vaikka puhelu olisi ollut ihan tavanomainen ja "lempeä", Viri karkasi. Vips vain, se liiti aidan yli ja taas ovikello soi.
Oli sitten pakko vastaehdollistaa se, ja laittaa ovi kiinni kun tartuin puhelimeen, silitellä Viriä ja puhua mukavia. Pääsimme onneksi sopuun, minä, kännykkä ja Viri. Eikä Viri enää karannut, kun puhelin soi - tai kun minä soitin puhelimella.

Viri inhosi myös autoilua. Autossa se läähätti, vinkui ja puri koirakalteria. Mutta jos ajoimme esimerkiksi 20-30 kilometrin ajon jälkeen pellolle, ja päästimme Virin spiidaamaan, se matkusti sen jälkeen rauhallisena. Juokseminen selvästi poisti sen päähän kertynyttä kiihtymystä, stressiä ja ahdistusta ja se pystyi irtijuoksutuksen myötä järjestämään palikat päässään niin, että loppumatka sujui huolettomammin. Ylipäätään Viri oli herkkä koira stressaantumaan. Arkirutiinit olivat sille tärkeitä - ja niitä pyrimme sille myös parhaamme mukaan tarjoamaan.

Uudet vuodet olivat meillä raskaita. Viri ravasi, läähätti, tärisi. Oli levoton ja vain vessan lattia/sauna kelpasi rauhoittumiseen. Edes hetkeksi. Muistaakseni n. 6-vuotiaasta alkaen Viri vietti uudetvuodet rauhoittavien lääkkeiden avittamina. Niistä olikin sille suuri apu.

Tyylikäs, ryhdikäs, upea. Aina.
Muistan kun Viri inhosi kynsienleikkuuta. Se kehitti uskomattoman käärmemanööverin, jolla se melkein aina onnistui luikertelemaan kesken leikkuun vinoon, mutkalle ja kenoon. Niitä hikipisaroita, joita kynsienleikkuu Virin kanssa teetti... Kuitenkin vuosien saatossa Viristä tuli koira, joka kynsisakset esiin otettuani asettui melkeinpä leikkuujonoon. Lopulta vuosikaudet Virin kynsienleikkuu sujui laumassani helpoiten. Niks ja naks vain ja Viri oli tyytyväinen päästessään manikyyriin. Ja sitten taas mentiin!

Viri kasvoi 54,8-senttiseksi ja painoi painavimmillaan n. 20 kiloa. Se oli siis VALTAVAN upea koira. Yksi kohta sen arvosteluista on jäänyt mieleen ja kopioin sen suoraan tähän: "Moves well with a daisy cutting action". Tätä oli Viri ja Virin liikkeet kehässä.
Viri sai junnuna nopeasti sertit kasaan; kolme näyttelyä, kolme serttiä. Viimeistä serttiä metsästimme Virin kanssa 10 kertaa. Viri valioituikin komeasti PU1-pallilta.

Ei metsäilyä, puistoilua, niittyilyä - ilman, että Viri meni menojaan. 
Virillä oli aina omaa hauskaa. se ei kaivannut juoksu- tai nujuilukaveria, se lähti irti päästyään juoksemaan omaa kivaa. Muut nahistelivat, kaivoivat kuoppia, kisasivat keskenään - Viri juoksi omaa, laajaa ympyrää, yksin. Ilo huulillaan, silmissä ja korvissa.  Sellainen oli Viri.

Kotona se oli pentuajan mentyä ohitse - ja haukuttuaan pihalla kaikki naapurit kolmeenkymmeneen kertaan, rauhallinen, lupsakka ja tyytyväinen.
Se olisi halunnut kuitenkin ei maasto- ja rataharrastukseen (Viri EI ajanut viehettä!!) vaan lentokouluun. Viristä olisi ollut lentäjäksi, koska sillä oli siihen luontaiset edellytykset.
Muistan aikoinaan kun kävelimme aamuvarhaisella lenkkiä Hakunilassa, kaikki koirat irti ja edessä oli oja, jonka yli meni silta. No kappas; kaikki muut koirani tepsuttivat siltaa, mutta ei Viri. Ehei. Se liiti valtavalla ryydloikalla ojan yli. Kävimme myöhemmin kämppiksen kanssa mittaamassa tämänkin "kalavaleen"; kyllä, Viri LENSI reilu 5-metrisen ojan yli vaivatta. Vips vain. Jos nyt pikkaisen takajalat mutaantuivat.

Viri tosiaan haukkui ja vahti mielellään. Nukuimme Metsolassa usein kesäaikaan pihaovi auki. Olihan pihamme ympärillä nämä 160-senttiset aidat Virin takia. LOL
Kuitenkin naapuriyhtiössä saattoi Reiska kotiutua kesäyönä äänekkäästi 04.00 ja Virihän antoi oitis "hälytyksen". Siellä se haukkui pihamaalla naapurin pystyyn ja meillä kotona murahdeltiin "Hiljaa!" kuin Aina Inkeri Ankeinen konsanaan ja Viri tepasti ylpeänä, rinta rottingilla takaisin petiin tehtävän suoritettuaan. Viri haukkui myös pihaamme pyrkivät siilit ja joskus kai ihan huvikseenkin, kun jostain kuului "rapsaus".
Kuitenkin eräänä aamuna havaitsimme saunassamme naapurin kissan nukkumassa - siitä Viri ei ollut varoittanut?

Vuosien saatossa vahtiminen väheni ja Viristä seestyi ja sukeutui kertakaikkiaan ihana, lempeä, suloinen ja sympaattinen whippet. Mitä enemmän sen kanssa tuli "puhelinepisodeja", "aitojen yli liitelyä" ja "rivarin ympäri juoksentelua" - sitä enemmän me liimaannuimme yhteen. Mitä vain Viri tekikään ja keksikään, minä ymmärsin. Koska minä TOSIAAN ymmärsin. Everything made sense. Viri jos kuka opetti minulle koirapsykologiaa. 

Viri oli myös aina äärimmäisen valpas, iloinen, suora, rehellinen, oma itsensä.
Sen luonne oli oikeastaan ihan puhdasta kultaa varustettuna isolla ja lempeällä sydämellä.
Mahtoiko se olla myös koiristani "salaa nokkelin", sillä opettaessani Stilwellin opeilla istumista, ainoa, joka asian hoksasi, oli Viri!

Niin tyypillinen Virikuva. 
Ja kertoo tästä Upeasta Koirasta ihan kaiken. Juuri näin, Viri. Täysiä, liitäen, lentäen ja korkealla!

Yli ojien, ruohotupsujen, vauhdilla.
Niin paljon iloa, eloa, positiivisuutta ja sähäkkyyttä oli tässä mitä lempeimmässä koirassa.

Voitte vain kuvitella, kuinka olen hymyillyt näitä kuvia selatessani. Viri näyttäytyy kaikissa niin omana itsenään kuin vain olla ja voi.

Vaikka Viri hieman remmissä haukkuikin ja hälytti milloin humalaisista naapureista ja milloin vastaantulevista mustista ja epäilyttävistä koirista oli se esim. 100% luotettava ja järkevä, älykäs ja rauhallinen "koirapuistokoira". Sitä oikeastaan vain "epäilytti" se vastaantuleva Moppe, koska eihän siitä koskaan voinut tietää, jos se vaikka hyppii, loikkii tai seisoo takajaloillaan? Sille piti sanoa HAU ja VÄY, että se osasi olla paikallaan nuuskimisen ajan.
Koirapuistoissa Viri juoksi "sitä omaa ympyrää" ja juostuaan ne (ympyrät) se nuuskutti kaikki toverillisesti ja eteerisesti.
Tässä tällä hetkellä kyynelten virratessa, nyökyttelen myös päätäni, ehkä jopa hieman epäuskoisena; olenko tosiaan omistanut Näin Hienon Koiran, jossa oli kerroksia ja syvyyttä kuin 20-kiloisessa sipulissa. Aina jokaisen kerroksen alla on lisää upeita luonteen nyansseja, vauhdin ja huimien hyppyjen alla sympaattista sielukkuutta ja yltiöpäisen itsevarmuuden alla hienosyistä herkkyyttä.

 Niin runsas ja rakas, Pirreli.

Katson olevani suuresti etuoikeutettu, että sain elää kanssasi ja 13,5 vuotta olimme erottamattomat. Sinua rakasti koko meidän laumamme ja teit lähtemättömän vaikutuksen ihan jokaiseen. Olit suuri johtaja - meidän lauman presidentti - joksi sitä leikkimielisesti kutsuin.

Viri totisesti jätti jälkeensä suuret saappaat. Ja muistelut jatkuvat seuraavassa osassa. Vielä on Virikuvia ja -elämää yhdeksän vuoden verran!!

Kiitos Viri, että olit minun. 
Kiitos Jarmo, että annoit Virin osaksi elämäämme.

Ch Scheik's Comando 17.10.2003-14.3.2017

Viri on poissa.

Urhea, tyylikäs, kaunis, hieno, suloinen, sielukas, sympaattinen, herkkä koira on lähtenyt taivaan hattaralle, sateenkaarisillalle - sinne, missä ei enää satu eikä koske ja sinne, missä pappakoirien on hyvä olla.


Meillä on ihan järjetön ikävä sinua, Viri. Kun lähdimme seuraavana aamuna lenkille, tuntui kuin kulkisit vierellä. Kokoajan.

Aurinko paistoi ja tuntui, että se olit sinä siellä taivaalla, joka lämmitit meitä ja valaisit lenkkiämme. Eilen tuijotin iltalenkillä tähteä, ja kuvittelin, että se olet sinä.



Tänään sain vihdoin valittua kaikki kuvat tuleviin muistelupostauksiin ja kun selasin vuotta 2016 ja hymyilin ihanille kuville ja muistoille sinusta; minut valtasi yhtäkkiä suunnaton lämpö ja tieto siitä, että olet läsnä. Ajattelimme toinen toisiamme yhtäaikaa.

Tullessani kotiin 14.3. selailin netin värssyjä ja kun mikään ei oikein sanonut kaikkea, eikä mikään ollut oikein itsessään hyvä, yhdistin 4-5 värssyä muokkaamalla ne yhdeksi.

Kaipaa tuttu polku,
rakkaiden tassujen astuntaa.
Tuuli kotipuissa nyyhkii, valittaa.

Nyt kuljet tähtipolkua,
vailla kipua ja huolta.

Me pyyhimme surun pisaroita,
tuskan kaivaessa rintaa.
Jonain päivänä tuuli vie pilvet,
aurinko tulee esiin.
Jonain päivänä suru on kevyempi kantaa.

Meitä rakasti sydän suuri,
jalompi kultaa.


Kiitos ell Jenni Ranki nopeasta avustasi ja siitä, että Virille tuttu eläinlääkäri saattoi hänet ikiuneen. Kiitos myös kaikista surunvalitteluista ja myötätunnon osoituksista. Kiitos Jarmo aivan ihanasta koirasta, jonka kanssa sain elää 13,5 vuotta herkkien sielujen sielunkumppanuutta.
Nuku hyvin, Viri.

Surullisina,
Anita, Hupi, Luxi, Huima ja Bali

Älkää ottako lemmikkiä.

Mikäli ette ole valmiita maksamaan sen hoidoista.

Näin kirjoitettiin tällä viikolla sosiaalisessa mediassa. Kirjoitettiin siellä paljon muutakin, mutta yhtälailla kun monen ihmisen järkeen ei käy, että "ostetaan golfmaila ja laitetaan ripset samalla kuin rutistaan eläinlääkäreiden hinnoista" ei taas monen ihmisen järkeen käy se, että eläinlääkäreiden hinnat tuntuvat nousevan huimaa vauhtia. Yleinen lausahdus koiranomistajien keskuudessa on, että parhailla ja välineistöltään runsaimmilla klinikoilla pelkkä päivää maksaa 100 euroa. Kaukana ovat ne päivät, kun päivään sanominen oli "vain" 25 euroa.

Golfmailan hinta näyttäisi Sportamoren mukaan vaihtelevan n. 130 eurosta 320 euroon. 
Ripsien laittaminen taas maksaa n. 80 euroa. Keskustelussa kirjoitettiin mm. em. tuotteisiin viitaten, että mies tuskin rutisee golfmailaa ostaessaan saati vaimo kampaajalla, väriä päähän laittaessaan. Ihminen, joka kehtaa nostaa ell-asemien hinnoittelun esiin ja puheisiin, kivitetään tänä päivänä. Ihminen nähdään perinjuurin itsekkäänä ollessaan valmis uusimaan golfmailaa ja laittaessaan ripsiä, mutta eläin jätetään hoidotta. En muuten tunne yhtään tällaista ihmistä.

Nyt olisikin mielenkiintoista alkaa seurata golfmailojen ja hiusten värjäysten ynnä ripsien taivuttelun hinnoittelua esim. 5-10 vuoden ajanjaksolla. 
Minulla ei ole edellämainituista hyödykkeistä nimittäin omakohtaista kokemusta, mutta voisin alkaa seurata niiden hinnoittelua, jotta pääsisimme vertaamaan niitä suhteessa eläinklinikoiden hinnoitteluun esimerkiksi kymmenen vuoden seurantajaksolla.

Keskustelussa kirjoittaja nimittäin nosti jopa esiin voimakkaan vastakkainasettelun; kumpi on tärkeämpää, uudet ripset vai lemmikin hoito? Hän tähdensi, että eläinlääkäriasemilla työskentelevät koulutetut ihmiset, joilla on käytössään kalliita laitteita ja viimeisintä lääketietoutta.

Luin keskustelun hetki sitten uudelleen läpi, enkä löytänyt siitä minkäänlaista dissauskohtaa, jossa eläinlääkärien koulutusta tai klinikoiden laitteita olisi kyseenalaistettu. En nähnyt yhtään lausetta, jossa "köyhät" lemmikinomistajat olisivat vaatineet laskemaan hinnoittelua tai luopumaan kalliista ultralaitteesta tai jättämään digitaalisen röntgenlaitteen ostamatta, jotta "mun musti saisi kastraation halvemmalla".

Ei, ei ja ei. Ei kyse ole siitä.
Kyse on vain ja ainoastaan siitä, että klinikat ketjuuntuvat ja ketjujen omistajat haluavat maksimoida voitot. Toki kaikki haluavat voittoa, Valio ja Lidlikin. Ehkä jopa se itsekäs lemmikin omistaja etsiessään edullisinta klinikkaa?

Omakohtainen esimerkki sydänkuunteluista. Mennään muistini mukaan vuoteen 2013. Kaksi virallista sydänkuuntelua maksoi n. 60 euroa. Puolen vuoden päästä hinta oli kahdelle kuuntelulle välillä 85-100 euroa. Siis 40%:n hinnannousu reilussa puolessa vuodessa jos laskee alimman hinnan mukaan; 60 -> 85 euroa. 130 euron golfmailassa se tekisi 52 euron hinnannousun; uusi hinta olisi 182 euroa. Ripsien taivuttelu olisi 32 euroa kalliimpaa, nyt 112 euroa.

Sentään soittaessani erääseen aiemmin edukkaaseen paikkaan - jossa kaksi kuuntelua olisi ollut 100 euroa - sain kuulla hoitajan selityksen siitä, että "olemme muuttaneet isompaan paikkaan ja meidän vuokra on noussut".

Keskustelussa ihmeteltiin, että pitäisikö ruokakauppiaan antaa kuukauden ruoat ilmaiseksi? Lemmikin hoidosta golfmailaan, ripsiin, hiusten värjäykseen - ja nyt ruokakauppaan.
En odota saavani lähikaupastani mitään ilmaiseksi, mutta tervehdin aina ilolla kauppiaan myyntiin ottamia poistoeria. Viimeksi kaupasta sai eurolla purkitettua kananfileetä. Ruokakaupassa ihminen ostaa varojensa mukaan joko antiloopin filettä tai sitten tarjousjauhelihaa.

Kyllä, lemmikin omistajalla on myös vaihtoehtoja. 
Koiran - tai muun lemmikin - voi viedä kunnalliselle, yksityiselle, ketjulääkäriin tai pienelle praktiikalle. Vaihtoehtoja löytyy. Eri klinikoilla on omaa erityisosaamista ja myös yleensä oma, persoonallinen ja itsenäinen hinnoittelu. Joka ei aina ihan aukene kuluttajalle, minkä asian taas hyvin ymmärrän. Toimenpiteitä voi olla vaikea hinnoitella ennalta.

Vitsailin - tosissani - heittämällä ilmaan idean KIE-klinikasta (Köyhän Ihmisen Eläinlääkäri).
 Tästä älähdettiin heti sanomalla, että ei voi olla yksityisten klinikoiden velvollisuus avata tällaista. He eivät saa asiaan mitään tukia, pitäisikö niiden tehdä hommat tappiolla?
Jäin sitten vain miettimään, että missä minä tällaista ehdotin?
Ei. Eläinlääkärin eikä hoitohenkilökunnan ei kuulu tehdä työtään tappiolla, mutta pelkään tulevaisuutta; onko tulevaisuudessa lemmikin omistaminen vain rikkaan ihmisen etuoikeus? Kunnilla ilmeisesti on velvollisuus järjestää kunnallista eläinlääkäripalvelua, miksei tähän voisi panostaa?

Vuonna 2007 100 eurolla sai kolme silmätarkkia joukkotarkastuksessa. 2011 100 eurolla sai kaksi silmätarkkia. Nyt sillä saa yhden. Ja minulta kysyttiin mm. olenko oikeasti sitä mieltä, että Stockmannin palvelu pitää saada Tokmannilta. En tietenkään. Joskus, kun luen somekirjoittelua, jossa olen ollut osallisena, tuntuu kuin näkisin pahaa unta. Miten väärin ihminen - myös minä - voi tulkita lukemaansa ja kuinka voimakkaita tunteita toisen kirjoittelu - ja miksi - saa lukijassaan aikaan. Alkaa tuntea itsensä idiootiksi, köyhäksi valittajaksi, eikun rutisijaksi, joka mieluummin kähertää ripsensä kuin hankkii koiralleen hoitoa.

Jotta minua ei nyt profiloitaisi ihan huonoksi lemmikin omistajaksi niin kerron lähes koko elämäni perustuneen lemmikeille, lemmikinpidolle ja niiden käytöksen ja ulkomuodon opiskelulle.
Olen omistanut koiria reilut 30 vuotta, joten kai minun on täytynyt jotain osata tehdä oikeinkin, koska minulle koiria myydään (en tiedä myydäänkö enää, jos profiloidun köyhäksi) ja olen niiden kanssa kilpaillut menestyksekkäästi. Kaikki liikenevä raha menee koirien öljyihin, pateisiin, lihoihin, kuivamuonaan, ravinteisiin, luihin ja snäkseihin. Unohtamatta kilpailuja, kilpamatkoja ja niitä eläinlääkärireissuja.
Olen saanut pääosin erinomaista palvelua eri eläinlääkäriasemilla, koirani ovat olleet osaavissa käsissä. Minua on kuunneltu ja koiriani on hoidettu hyvin. Toki mukaan mahtuu harrastusvuosieni varrelle myös niitä ikäviä eläinlääkärikokemuksia, mutta onneksi ne ovat vähemmistössä.

Toivoisin keskustelun jatkuvan hedelmällisenä ilman syyttelyä ja vähättelyä. Keskustelussa täytyy olla aina sijaa eriäville mielipiteille ilman, että eriävän mielipiteen esittäjä kokee lopulta olevansa kuin ilman ääntä. Jossain vaiheessa kukaan ei enää vastaa esitettyihin kysymyksiin (miksi hinnat ovat nousseet niin paljon) vaan piipittäjän ympärille kerääntyy kuin kuoro heristämään sormea; "oletkos siinä, etkö arvosta eläinlääkäreitä ja hoitajia, mitä"!? 
Yksi vielä hyvin yleinen keskustelunaihe puhuttaessa eläinlääkärihinnoittelusta on muuten sekin, että kun vakuutukset yleistyivät koiraväen keskuudessa, hinnat nousivat jo tuolloin voimakkaasti.


Kauniiksi - ja vitsikkääksi -  lopuksi. Minulla meni nyt golfmailojen hinnat tarkkailuun. 

Tämä juttu poikkeuksellisesti ilman kuvituskuvaa aiheen arkaluontoisuuden vuoksi.

Harrastajavinkkejä vanhemmille harrastajille.

Sitä huomaa olevansa harrastusuransa "paremmalla puolen" monestakin asiasta. Huomaa

hokevansa, että "ei koskaan ennen" tai "kaikenlaista sitä taas onkin". 
Tänä päivänä nuoret ja uudet harrastajat ovat erittäin valveutuneita. Osin somen vaikutuksesta. Sitä ei meidän nuoruudessa ollut.
Missä minulla meni tutustua uuteen rotuun omassa nuoruudessani kuutisen vuotta, nykyharrastajalta siihen menee kaksi vuotta. Tietoa on valtavasti - ehkä jopa liikaa - saatavilla. Pystyykö kukaan kuitenkaan prosessoimaan kaikkea lukemaansa, omaksumisesta ja sisäistämisestä puhumattakaan? Ajan oloon tietenkin, mutta suuret kokonaisuudet, syvä ymmärrys, vaatii aikaa. Perspektiivi ei synny hetkessä.
Yksi mielenkiintoinen aihe, johon me vanhemmat harrastajat aina keskusteluissa palaamme on terveystarkastukset. Tietoa on olemassa valtavasti, mutta mitä "sydänaorttaläpänahtauma" kenellekään lopulta kertoo? Vielä kun tulos tai diagnoosi on "lievä" tai "avoin"?

Tietoa on paljon. Mutta mitä sillä tehdään?

Tällä ikää huomaa harrastusvuosiin mahtuneen valtavasti. 
Kun taakseen katsoo, niin siellä vilistää koiraa, tapahtumaa, näyttelyä, rata- ja maastojuoksukilpailua, sairastuneita koiria, kuolleita koiria, vääriä diagnooseja, vääriä tuomioita kehissä ja kilparadoilla. Miljoonia ruokakokeiluja, tuhansia eläinlääkäriasemia ja kasoittain hihnoja, pantoja ja takkeja. Kaikkea. Myös älyttömän ihanaa, rikasta ja voimaannuttavaa.

Koiraharrastus - kuten mikä tahansa harrastus - kasvaa harrastajansa mukana. 
Elää, muotoutuu ja muovautuu.  AINA tulee uusi, parempi paita koiralle. Jännä juttu, että kaikki mallit eivät tule koskaan kerralla  markkinoille. Ensin tulee basicpaituli, ostammepa niitä viisi. Sitten tulee KOSTEUTTA kestävä paituli ja sen perään erikoispitkä paita ja vielä siitäkin parannellumpi versio joka kestää tuulta, sadetta ja pikkupakkastakin. Ja torjuu ehkä myös hyttysiä.
Enää ei ole Canonin yksinoikeus kehittää puolivuosittain uusi kamera, nyt koiravaatetus ja kaikenlainen varustelu on muodissa. On kuivaa kehänamia, kosteaa kehänamia, punaista, mustaa ja ruskeaa. Koirilla on jopa omat "lauantaikarkkipussit". Hihnat kiiluvat kilpaa auringon kanssa, talvilenkkeily tehdään töppösissä ja valopannassa. Uusinta uutta on trackerit, joita ostetaan innokkaasti koirien kaulapantaan estämään karkureissuja. Tai ei ne karkureissuja estä, mutta edesauttavat LÖYTYMISTÄ, jos koira on lähtenyt omille teilleen.

Koiraharrastus menee kovaa vauhtia eteenpäin, uusia innovatiivisia ja vähemmän innovatiivisia keksintöjä helpottamaan koira-arkea syntyy kuin sieniä sateella. 


Vanha harrastaja (lasken sellaiseksi +25 vuotta rodun parissa olleet, +45-vuotiaat) kokee jäävänsä pulkasta ja ihanista, innovatiivisista keksinnöistä tulee meille olemme ilmankin pärjänneet -henkistä. Meidän mielenkiintomme alkaa olla toisaalla. Kuten kuminauhoissa.

1. Näyttelypäivän aamiainen
Suosittelen lämpimästi jotain monivitamiiniporetablettia, jossa on mukana esim. kofeiinia. Piristävää vaikutusta tarvitaan heti aamusta. Varsinkin jos olet saanut unen päästä kiinni joskus puoliltaöin ja herätys on 04. Magnesium on ehdoton, mielellään veteen liuotettuna sekin. Ajomatkalla on hyvä ryystää esim. Batterya. Uudet lime- ja vihreä tee Batteryt ovat sangen raikkaita. Jollei ruoka vielä maistu, pakkaa ruisleivät ja juomajogurtit matkaan, niillä pärjää pitkälle päivään.

2. Näyttelyvaatetuksessa kuminauha on ehdoton.
Nuorena ja pinkeänä oli hyvä tepastaa farkuissa ja ns. valmishousuissa. Nykyisellään, kilojen eittämättä karttuessa voi tilata housut vaikka tanssihousukaupasta. Esim. Piruetti tekee omien mittojen mukaan kuminauhavyötäröisiä housuja. Rennoissa housuissa on helppo olla pitkä päivä autossa, kehässä ja kehän vieressä.

3. Kuminauhaa on hyvä olla myös rintaliiveissä.
Luulenpa, että kaarituelliset rintaliivit ovat miesten keksimiä. Vaikka ne olisivatkin "oikeaa kokoa", niin mikään ei ole epämieluisampaa kuin se, että kumartuessasi asettelemaan koirasi jalkoja rintasi plumpsahtavat antavista liiveistä ulos! Eikä tässä vielä kaikki, esitä siinä sitten koiraa kun kaarituki puhkaisee kriittisellä hetkellä reiän pitsiliiveihin ja kaarituki painaa rintavarustustasi! Ratkaisu: sporttiliivit. Joustavat, mukavat ja mikä parasta, rinnat pysyvät niissä sisällä. Sporttiliiveissä eivät myöskään olkaimet valu ja koska niitä saa kaikissa mahdollisissa väreissä ei haittaa, vaikka sporttiolkaimet vilkkuisivat paidan altakaan. Turkoosi paita, turkoosit sporttiliivit.

4. Paljastava pyllistely.
Pinkeät nuoret pajunvitsaneidot jotka esittävät koiria pyllistellen, tulevat usein paljastaneeksi osan takamusta ja timanttisomisteisia alusvaatteitaan. Uskoisin, että kehänreunus ei halua kovasti ainakaan katsella +50 vuotiaan pyllistelyä ja alushousuja, joten joku pitkä liivi viimeisenä silauksena pitää hyllyvät takalistot piilossa. Allit sensijaan viihtyvät hihojen sisällä.

5. Vanhemman harrastusväen koiratreeni.
On syytä pitää rentona. Olen jo pudonnut ahkiosta, aikapäivää sitten, enkä oikeastaan halua takaisin, koska haluan säilyttää rentouden harrastamisessa. Vaikka hampaat sitten irvessä, mutta yritän edes. Jos nyt joskus annat vähän namia ja sanot "seiso", niin sillä pääsee jo pitkälle.
Silmät minulla taas revähtivät tässä teelautasiksi kun luin erään suomalaisen kouluttajan kursseista. Olikohan se ykköskurssi siinä 250 euroa (pakollinen päästäkseen kakkoskurssille) ja kakkonen oli sitten n. 350 euroa. Ja pointtina näillä kursseilla oli opetella oikea-aikaista palkkausta. Kuusisataa euroa riihikuivaa kertonee osaltaan siitä, kuinka vaikeasta asiasta on kyse.
Kysy, jos joku naapurisi treenaa esim. agilitya ja pyydä häneltä vinkki tai kaksi oikea-aikaiseen palkkaukseen. Muutoin hoe sitä seiso-sanaa, kyllä se koira aina välillä seisahtuu ja voit sitten sen namin antaa. Jahka saat kaivettua sen taskusta.

6. Näyttelytavarat on syytä pitää minimissä.
Kukaan ei jaksa raahata - tahi vetää vetokärryillä, tosin minulla ei sellaisia edes ole - järjettömiä tavaravuoria. Kevythäkki (kannattaa muuten ostaa olkahihnallinen tai sitten sellainen koko, että pystyt sitä kantamaan suorana kävellessä ilman että kättä tarvitsee pitää koukussa), tuoli, eväslaukku. Näillä pääsee jo pitkälle. Testattu on, että Vaasaan asti.

7. Näyttelykilometrit.
Näyttelyyn ilmoittautuessa "Kiihtelysvaara" kuulostaa kivalta, mutta kannattaa tsekata Google mapsista ennen kuin maksaa. Nimittäin 150 kilometriä rupeaa olemaan meikäläisen kilometreillä ajomaksimi. Vaikka kuinka ryystää Batterya, magnesiumia, ruisleipää ja poretablettia, takamus on kovilla, selkä on kovilla, ajonäkö on kovilla. Niin se vaan on. Suosi lähinäyttelyitä. Pääkaupunkiseudulla asuvan on hyvä ilmoittaa koira KAIKKIIN Tuomarinkartanon kinkereihin.

8. Koirat pysyvät yllättävän hyväkuntoisina, kun et kokoajan kyylää niitä.
Harrastan itsekin intensiivistä koirieni kyyläystä, mutta samalla kun minusta vanhetessa tulee itseäni kohtaan armollisempi, alan olla sitä myös koirilleni. Ripuli silloin tällöin ei maata kaada, pieni muuttumaton patti vanhalla koiralla luo vain uskottavuutta ja jos koira on kuiva ja hoikka, sitä lihotetaan antamalla tujumpaa ruokaa. Jos koira on lihava, sitä laihdutetaan antamalla vähemmän ruokaa.
Pidä irti aakealla, laakealla, samettipohjaisella niityllä jossa timoteit heilimöivät ja sinisiivet lentävät yhdessä sitruunaperhosten kanssa. Älä tietentahtoen vie kivikkoon ja ohdakkeisiin. Vältä koirapuistoja, konflikteja, elä rentoa, seesteistä arkea, pidä koirien stressitaso alhaisena. Suosi ostarikävelyä. Varo manaamasta. "Minulla ei ole ollut flunssaa kuuteen vuoteen". Olen varma, että flunssa iskee tämän kommentin sanomisen jälkeen noin kolmessa päivässä.

9. Jalkineet.
Nämä eivät nyt oikein tule kronologisessa järjestyksessä, mutta siitä viis. Bongasin aikoinaan somesta italialaisella handlerilla värikkäät lenkkarit. Eikun lenkkarikauppaan. Vihdoinkin sellainen muoti, joka istuu minulle! Pois mustat, hiostavat nahkakengät, joiden traktoripohjat painoivat kuusi kiloa kumpainenkin, tilalle Hobbarin hyllystä osamaksulenkkarit kirkuvissa pinkin, oranssin ja keltaisen väreissä, jiihaa! Näillä pysyt pystyssä kehässä kuin kehässä - jälleen testattu Kaunaksessa asti. Vaikka juoksin kehäteippiin ja pää oli jo viestinyt kropalle, että "nyt kaadutaan, valmistaudu" -sain kun sainkin pidettyä itseni pystyssä! Lenkkarit rules.

10. Koiranäyttelyiden sisääntulot on muuten tehty kuusikätisille. Oletko huomannut?
Kehtasin joskus julkisesti valittaa siitä, että näyttelyiden sisääntulossa ei ole pöytiä. Iloinen näyttelyjoukkio kiirehti kommentoimaan, kuinka he kaivavat paperit jo parkkipaikalla esiin ja heillä on häkki yhdessä kädessä, koira toisessa kädessä, paperit kolmannessa kädessä, näyttelytuoli kainalossa, eväslaukku neljännessä kädessä, näyttelykassi viidennessä kädessä ja tasaraha luettelon ostamista varten kuudennessa kädessä. Ei mitään ongelmia, he vielä iloisesti heläyttävät. 
Minä pakkaan kaiken näyttelyaamuna kuten olen tehnyt jo ~ 30 vuoden ajan, ja pyydän nokkelia papereiden tarkastajia kaivamaan selässäni olevasta repusta paperit. Toimii, joskin hieman hidasta.

11. Hyväksikäytä handlereita ja assistentteja.
Koiramaailma on siitäKIN ihana maailma, että se on täynnä samanhenkisiä ihmisiä, yli roturajojen. Joukossa on nokkelia, näppäriä, osaavia nuoria, jotka ovat valmiita auttamaan. Heidän motiivinsa voi olla päästä pääkallopaikalle, näyttelyyn, nähdä siellä oma rotu ja oman rodun ihmiset, ostaa halvalla koiratavaraa, oppia, ammentaa ja näyttäytyä. Esittää koiria, tutustua uusiin rotuihin ja uusiin koirayksilöihin, oppia paremmaksi esittäjäksi. Heistä on valtavasti iloa ja hyötyä ja kun muistat kertoa ja näyttää sen heille, yhteisestä matkastanne voi tulla vieläkin antoisampi. Suosittelen lämpimästi.

12. Osta valmismatka.
Jos nyt käy niin hassusti, että riehaannut vanhoilla päivilläsi vallan vallattomaksi ja päätät suunnata kaikki "ylimääräiset" rahat koirasi kanssa ulkomaisissa kehissä pyörimiseen, suositan valmismatkailua. Vaikka Pirjo-Travelit ja Susu-Travelit ovat valtavan mukavia ja osaavia matkanjärjestäjiä ja matkakumppaneita, ei välttämättä minun ja heidän matkatoiveet ja -kohteet menekään yksiin. Valmisbussimatka on oikein oiva vaihtoehto. Siinä on kuitenkin muutama niksinsä ja tipsinsä mikä on hyvä muistaa. Varaa evästä, tyyny ja vettä. Noin ensialkuun, sinne onnikkaan mukaan.

13. Herää ja lähde ajoissa.
Kautta vuosien olen herättänyt ihmetystä heräämisaikojeni suhteen. Vaikka minulla olisi Kartanolle matkaa vain reilut 16 kilometriä, herään samaan aikaan kuin se näyttelyttäjä, joka asuu Turussa. Minusta on ruhtinaallisen hienoa herätä ajoissa, avata silmät hiljaksiin, lenkittää koirat ja vääntää lyhyet "helppohoitoiset" hiukseni kolmella eri muotoilutuotteella sojoon. Joskus ne menevät kerralla, joskus joku suortuva vaatii voimaotteita. Aikaa on oltava. Vielä lakankin suihkimiseen.
Ja mitä aikaisemmin lähdet, sitä paremman parkki- ja kehänvieruspaikan saat!

Ikääntyminen on siitä hieno juttu, että se tuo armeliaisuutta. Perspektiiviä ja kokemuspohjaa, sekä luo värisävyjä mustan ja valkoisen väliin. Joskus niin intohimoinen ja mustavalkoinen harrastaminen, ehdottomuus ja oman statuksen tavoittelu väistyvät rentouden tieltä. Seesteinen ja rullaava koira-arki ostarikävelyineen luo valtavasti sisältöä jo sinällään päivään ja tyytyväinen omistaja heijastuu koirien mieliin ja päinvastoin.
Harrastuksen eläminen ja sen eri muotojen muuttuminen on hieno juttu. Pysykää siis ratsailla ja jos putoattekin, on whippet-rotumme hyvä syy kiivetä takaisin!

Testaamme HauHau riista -makkaraa.

HauHau championilta on tullut uusi makkaramaku, riista. 
Makuja oli ennestään jo viisi; lohi, lammas, kalkkuna, kana ja liha.

Meillä Kenzolassa ei paljon käytetä makkaroita.
Siihen on muutamia syitä. Makkarapötköt ovat isoja ja joskus turhan kosteita ja löllöjä. Kun ~ 500-grammainen makkara ei mene kerralla, se on laitettu pieneen muovipussiin ja se on siellä sitten usein valunut ja mähmäytynyt. Olen pelännyt väri- ja lisäaineita, en halua kakan olevan oranssia enkä punaista. Vaikka tuohan värillinen kakka valkoisella hangella toki "väriä elämään".
Makkarat ovat myös olleet jotenkin "teennäisiä", pelottaviakin (!) kaikkine ainesosineen ja lupauksineen ja niissä on usein ollut "epäilyttäviä klönttejä".

Innostuin hieman riistauutuudesta ja testasin sitä pari päivää, sen minkä pari makkaraa laumassani riitti. 
Makkaran sisällysluettelossa luvataan, että se EI sisällä vehnää EIKÄ väriaineita. Tästä heti pisteet. Proteiinin osuus on 14%, rasvan 10%. LISÄKSI makkarassa EI ole säilöntäaineita. Vielä parempaa. Lihan ja eläinperäisten tuotteiden osuudeksi luvataan 95%, josta riistaa minimissään 10%. Riisiä on 4%.

Ensimmäinen mukava yllätys oli koostumus ja tuoksu. 
Riistariisimakkara on hyvinkin kiinteää, eikä siinä ole mitään kosteaa kuorta (joskus joidenkin makkaroiden päällä on ollut rasvainen ja kostea "harso"), se ei valu, eikä mene mössöksi, se säilyttää muotonsa yön yli jääkaapissakin. Sitä on myös helppo leikata ja pilkkoa. Tuoksu on mieto ja melkeinpä miellyttävä. Ehkä hieman ruisleipämäinen?

Koirat söivät makkaraa mieluusti. 
Ensimmäisenä aamuna he saivat sitä aamiaiseksi ja loput makkarat pilkottiin kahtena päivänä kuivamuonan sekaan. Kakka säilytti värinsä ja omat ennakkoluuloni koiranmakkaroita kohtaan saivat myös tuuletusta.
Kokeilemisen arvoinen uutuus, jota uskon ostavani tulevaisuudessakin.

Hurlumheistä helmikuuta!

Helmikuu on jo pitkällä ja Kenzolassa on menty taas tuhattajasataa. 
Kaunaksen koettelemukset alkavat olla jo kaukana vaikkakin koko tunneskaala piti tietenkin vielä kotiuduttua käydä läpi.
Ensifiilikset olivat, että "kylläpä matkailu on hauskaa ja avartavaa" ja sitten tuli smäk in the face, että "pitikö sitä porkkanaa nyt heiluttaa sentin päässä nenästä. Ja vielä kahtena päivänä"? Mutta ei hätää, päällimmäisenä on tietysti tunne mukavasta matkasta, mukavassa seurassa. Tietysti kävisin mieluiten kokeilemassa sitä "porkkanan nappaamista" minulle kovin tutuksi tulleessa lähinäyttelypaikassa, eli Tuomarinkartanolla. Mutta tasan ei mene nallekarkit eikä porkkanatkaan, joten uutta matkaa sitten vaan tilaamaan ja kananmunien syönti jatkukoon. Ja en tiennytkään, että kaurapuuropaketin saa yhä alle eurolla. 

Pidemmittä nillityksittä helmikuisiin tunnelmiin.
Herttoniemen sairaalan kirurgi leikkasi vasemman käteni 7.2. Nyt on siis myös siellä hermoilla tilaa temmeltää ja toivottavasti minun ei enää tarvitse kärsiä sormien puutumisesta. Hassunhauskaa oli kuunnella odotushuoneessa kun erinäisiä naksusormi- ja mitälie ranneleikkauksia läpikäyneet potilaat pelottelivat minua sillä, että "se voi uusia". Jaaha, että ranteet auki aina muutaman vuoden välein, vai?
Tällä kertaa verenpaineitani ei kauhisteltu, päinvastoin, olivat kuulema hyvät läpi leikkauksen. Meinasin itseasiassa nukahtaa toimenpiteen aikana. Kun hoitaja kysyi leikkauksenaikaisia tuntemuksia, haukottelin "miettiväni päivän kauppalistaa". On ihan toista olla leikkauksessa TOISTA kertaa kun tietää jo, mitä siellä noin suurinpiirtein tapahtuu. Voi ottaa jopa rennosti.

Hiljattain Facebookin ihmeellisestä maailmasta löytyi handleriapu nimeltä Lotta, joka piti kuun alussa Balia luonaan kolme päivää. 
Koin tuon treenin Balille hyvin tärkeäksi ja mieltä lämmitti tietysti jälkeenpäin kuulla, että olivat Lotan kanssa bondanneet. Kuten pitikin. Ihanaa, että sekä Lotalta että minulta että Balilta löytyi rohkeutta ja intoa moiseen. Wau meille kaikille.

© Lotta

Sitten Tapahtumaan!

© Minna Puukko

Oli erittäin mieluisaa saada kokonainen tyttötrio avuksi Whippet-Harrastajien Tapahtumaan. Nimittäin Emmi, Lotta ja Viivi. Siellä nuoret ja energiset pajunvitsatytöt juoksuttivat kerta toisensa jälkeen Balia, Hupia, Balia, Jiveä, Hupia, Balia, Salsaa, Balia, Hupia, Jiveä ja Salsaa. Aika huippua. Emmi oli vieläpä kattanut tiimibrunssin Pandan häkin päälle ja allekirjoittanut rouskutti viinirypäleet ja vohvelit omien eväidensä päälle.

Rouske käy. Viinirypäleitä poskessa. Viivi vielä miettii rypäleen ja vohvelien välillä.
© Antti Ruotsalo

Balin kehämenosta näki selvästi, että kolmipäiväinen vierailu Lotan luona oli ollut hyvä idea. Sensijaan Hupin tullessa boksista ulos ei siinä (tuttuun tapaan) ehtinyt sanoa edes kissaa, kun se oli työntänyt päänsä Lotan laukkuun ja syönyt hänen eväänsä. Folion sentään jätti jäljelle. Hupi meni tuttuun tapaan kehässä Emmin kanssa nauttien huomiosta ja nakkitarjoilusta.

Balin arvostelu:
"Very nice dog. Beautiful head. Nice balanced. Very nice topline. Beautiful movement in up and down and correct from the side."

Vitsailinkin muuten paikanpäällä, että taidan seuraaviin näyttelyihin pakata käteni kolmioliinaan ja pyytää kainosti samaa trioa avuksi, koska kädessäni "on venähdys".
Tosin heistä kaikista sai vaikutelman, että auttaisivat yhtä iloisesti ilman ranteen tikkejä tai venähdystäkin.
Jotenkin ihanalla, hellyttävällä tavalla whippetien kanssa samalla taajuudella olevia nuoria.

Tapahtuma oli yleisö- tai koiramenestys. 
Koiria oli ilmoitettu lähemmäs 140 ja poissaolleita oli ehkä kymmenisen? Paikka oli myös suksee, autoille hyvin tilaa ja kehätkin mahtuivat hyvin tilaan. Lisäksi palvelu oli mitä mainiointa.
Jaana Porkka (Sopisco) arvosteli rauhallisesti ja pennuille aikaansa antaen.
Balin pojista kaksi ilmoitettua oli jäänyt erinäisten syiden johdosta kotiin, mutta paikalla olivat Tuiskuniityn Ilohäntä (ei sij.) ja edellistä viikkoa nuorempi Geada Flor Joyous Jive.

© Minna Puukko
Geada Flor Joyous Jive (Ch Pendahr Fred Perry x Vi'waun Ingrid)
upeasti VSP-pentu 4-6 kk 

Geada Flor Swirly Salsa (ei sij.)
Kaikkia teitä oli todella kiva nähdä ja harmi, kun kaksi jäi pois. Ehkäpä ensikerralla sitten?

Tamara Howarth (Taraly) nautti myös tehtävästään silminnähden. Oli ilo vastaanottaa hänen koiriamme ihailevia kritiikkejä. Vaihteeksi näinkin päin, ettei aina vikalistoja.

Hupi BIS-veteraani 12,5 vuoden iässä:

"12,5 years. The oldest dog today but the highest quality. Most beautiful glamorous head, but yet masculine. Everything is in the right place. In perfect balance of strength and elegance. Moving very well from all sides. He seem to be happy in the show today."
VSP-veteraani Pipsqueak Lovely Whipster

Hupin jälkeläisluokka BIS:

"High quality group. 4 different litters showing a great quality of their sire. Very even in type, quality and size. All 4 individuals are high quality individuals. All are superb movers."
Ryhmässä Ch Bonnywapit Flowerpower, Softouch Ebony Eyes, LC Ch C'mere Malibu ja Ch Jagodas Gingembre.

Kaikki tapahtumasta ottamani kuvat täällä: KLIK.


Kertakaikkiaan kiva päivä. Kiitos! Miten olisi taas Syystapahtuma? 

Kaunaksessa koikkelehtimassa.

Niin siinä sitten kävi, että menin ja varasin matkan Kaunasiin, tammikuun viimeiselle viikonlopulle.
Skannasin wipatinkaverit läpi ja koska kukaan ei leikkinyt meidän kanssa lähdin yksin. Tai siis Balin kanssa kaksin. King Tours valikoitui matkakumppaniksi ja ei ollenkaan hassumpi valinta.

Miliamhan ottaa kyytiin satamasta ja koska kämppis osui samaan viikonloppuun Thaimaaseen ja koin satamaparkkeerauksen hankalaksi ja kalliiksi löysin mukavan parkkikumppanin Martinlaaksosta, King Toursin matkan varrelta. Pögötti seisoi nätisti ruudussa kolme ja puoli päivää ilman parkkisakkoa. Luxusta.

Minulla oli kutina ja kutka, että tämä reissu voisi osua ja upota meille. No, kyllä se osui ja upposikin, mutta tällä kertaa muilta osin, kuin tulosten.

Meikäläinen oli laitettu matkustamaan takapenkille, villakoiraihmisten viekkuun.
Olipa loistava positiooni. Ensin siinä vähän kymppiryhmäläinen ja ysiryhmä teki tunnustelua, että löytyykö taajuutta ja onneksi se (taajuus) löytyi. Matkaseura oli mitä mainiointa. Kokenutta, avarakatseista, lennokasta ja huumorintajuista. Ottivat minut, yksinäisen matkalaisen huomaansa ja hoteisiinsa.

Pienen kommervenkin jälkeen hotellilla (huonekaverin koiro sanoi käytävässä VÄY ja RÄYH ja Bali vastasi samoin sanoin) marssin matkanjärjestäjän pakeille ja onnistuin saamaan oman lukaalin. 
Hotelli oli erittäin tasokas, huone oli todella iso ja ilmeisesti huoneen laajuudesta johtuen onnistuin kadottamaan sinne savonia-sarjan veitsen ja haarukan. Harmitus. Ei nimittäin ihan halpoja aterimia... Lauantain suihkun otin myös keskellä kylpyvettä, sillä ammeen TAPPI olisi pitänyt osata irrottaa ennen suihkua. Se, joka näytti ensikatsomalta sulautuneen ammeeseen. Pienenä vinkkinä sanoisin myös, että kannattaa laittaa se suihkuverho ammeen SISÄLLE eikä roikottaa sitä ulkona, sillä suihkuvesi valuu näinollen verhoa pitkin lattialle. Siinähän föönaat sitten lammikossa.

King Tours oli miellyttävä tuttavuus ja kokemus. 
Bussissa oli valmiit häkit toisella seinustalla ja Bali sai todella tilavan "alapedin"; päällä, omissa häkeissään majaili pari bolognesea ja toisella seinustalla muistaakseni keeshondeja ja toisella kääpiövilliksiä. Kyyti oli tasaista ja varmaa; ainoana miinuksena ehkä se, että pitstopit oli mitoitettu minimiin. Kaikkea ei älynnyt ja ehtinyt. Stopeilla kaikilla oli kiire ulos, käytävä oli tukossa mennessä ja tullessa, vessaan jono ja koirat piti ehtiä ulkoiluttaa. Lisäksi juosta huoltoaseman/kauppakeskuksen kassalta syötävää ja ei siinä oikein tiennyt, että mitä pasteijoiden sisällä on, ovatko keksit suolaisia vai makeita ja kuinka monta limua menee ennen seuraavaa pysähdystä. Bussissa kuitenkin jo jalkoväli oli täynnä kassia ja pussia, vieruspenkki samoin. Vaikka olinkin onnistunut ostamaan ennalta pyörillä vedettävän matkalaukun (oli muuten loisto-ostos!!) niin reppu oli IHMEEN painava ja sinne tavaran tunkeminen työlästä. Näin jälkikäteen ajatellen olisi PITÄNYT ottaa bussiin tyyny (!!) sillä pään pitäminen ikkunaa tai selkänojaa vasten kävi työstä ja oli todella epäergonomista. Reppuun OLISI pitänyt tunkea pitstopeilla myös vesipulloja, sillä hotellin minibaarista ostettuna 2 dl vettä maksoi vaatimattomat 2,90 e. Hotellin respa EI myynyt vettä, limpparia sai ehkä 50 snt halvemmalla mitä sama pullo maksoi minibaarissa. Koska stopeilla ei oikein tiennyt mitä ostaa ja mitä syödä, epävarmuudesta sai sitten maksaa vähän ekstraa; esim. suklaapatukka minibaarissa oli 1,50. Sama patukka olisi ollut huoltiksella varmaan 40 senttiä. Coca Cola Zero maksoi huoltiksella (erittäin syrjäisellä sellaisella) 0,60 snt. Hotellissa pieni cokis 1,50. Näyttelyssä puoli litraa limukkaa 2 euroa.

Näyttelyssä ei kannata syödä. Balille lopulta syötetty kanarulla-mikälie maksoi 3,50.
Maku muistutti lähinnä kainalon ja kylpyhuonelaatan yhdistelmää. Lihasipulitäytteinen pasteija maksoi saman, 3,50, ja sen pystyi syödä kevyesti. Kuitenkin veden, limpparin ja pasteijan ostamiseen sai menemään päivän aikana kevyesti parikymmentä euroa. Ja huom. sama pasteija olisi maksanut syrjäisellä huoltamolla ehkä 70 snt.

Muu kauppatavara oli ihan hinnoissaan.
Ostin yhden viiden euron pannan, en siksi, että tarvitsisin sitä, vaan siksi, että se oli niin halpa. Kumipohjainen vesikuppi maksoi 4 euroa. POSH-kuvioitu peti olisi maksanut 20 euroa, ja siinä oli mielestäni n. kymppi liikaa. Pieni pussi kuivamuonaa 4 euroa. Näyttelypaikalla nimittäin huomasin, että Bali oli päässyt jälleen talven aikana "kuivahtamaan". Moni kilpakumppani näytti Balin rinnalla vallan pullavalta ja Bali itse kuivan kesän oravalta. Olin sentään varustanut matkaan nakkia ja la näyttelyssä syötiin puoli pakettia ja su toinen puolikas.

Oli muuten hippasen hauskaa tulla la näyttelypaikalle. 
Olin ensin väärässä hallissa ja nakitin heti ovella nähdyn eläinlääkärimiehen kontrolloimaan Balin Drontalit. Hän ei olisi halunnut ensin tehdä sitä, koska hän sai leimasimen vasta puoliltapäivin? Sain kuitenkin annettua tabletit (vaikka Bali niitä tehokkaasti sylkikin lattialle) ja sain ihan itse täyttää rokotuskirjan. Ell lopulta allekirjoitti kirjan ja ei ottanut mitään rahaakaan. Poislähtiessä sitten pyysin saada leiman passiin ja semmoisen myös sain. Mitä väliä sillä, vaikka allekirjoitus ja leimasin eivät vastanneetkaan?

Sunnuntaina trimmipöytä keikkui kuin viimeistä päivää. 
Milloin tuomari ja milloin kehis pitivät jalkaa siinä, estämässä pöydän "vapinaa". Aikani katsoin ja bongasin kehän, jossa ei ollut pöytärotuja ja trimmipöydän jalat näyttivät vankemmilta. Vaihdoin pöydän lennossa ja näytti siltä, että paikalle toimittamaani pöytää pidettiin ihan asiaankuuluvana toimenpiteenä. No, ei tässä suinkaan kaikki, vaan jossain vaiheessa yksi narttuwhippet pissi ihan kunnon pissan kehän matolle ja kukaan ei tietenkään tehnyt mitään. Hain viereiseltä ständiltä läjän paperia ja kävin imeyttämässä pissan siihen. Kehikset istuivat passiivisina paikoillaan. Vartin kuluttua narttukoiran omistaja kävi englanniksi kiittämässä, se oli ihan kiva huomiointi.

Lauantaina onnistuin juoksemaan myös kehäteippiin.
Lattiamatossa olevaan, ja muistan oikein hyvin, kun aivoni sanoivat paniikinomaisesti "nyt kaadut nenällesi, valmistaudu". Jotenkin ihmeen kaupalla sain pidettyä itseni pystyssä. Tosin juoksin kaatumakenossa päin tuomaripöytää ja vasta siinä vaiheessa sain itseni suoristettua. Bali-parka, mitä se mahtaa ajatellakaan, kun käyn ensin Vaasassa tiputtamassa sen pöydältä, sitten Pärnussa ja vielä Kaunaksessa kompuroin ja kolhin itseäni tuomaripöytiin?

Olen loppujen lopuksi todella iloinen ja otettu, miten sain Balille kehäspiritin päälle ja pojan juoksemaan jopa hetkittäin barwaxania. Nakit ovat sille spesiaalijuttu ja uusi näyttelyhihna tuntuu toimivan. Ei minkäänlaista "äiti en halua liikkua" -tuntumaa, vaan päinvastoin. Vielä kun saisi kehäseisotuksen tikkiin, mutta se on vaan kertakaikkiaan vaikeaa. Parhaani teen ja teemme. Balitsukille aina vaan kymmenen pistettä, olosuhteisiin nähden vetää hienosti. Halli oli pieni ja haukku raikasi. Sunnuntaina jopa onnistuimme parkkaamaan todella hermostuneen labradorin viereen. Ylipäätään siellä "huippuhandlerienkin" koirat olivat ajoittain "all over the place" joten ei meillä Balin kanssa mitään hätää ole. Samalla lailla rapsitaan selkää, sormia napsutellaan ja pepusta tuupitaan. Koirat näyttivät ajoittain melkeinpä "oksentavan" kun kehäkeuhkoaminen oli niin voimallista.

Lauantaina kävin nakertamassa hotellin ravintolassa lammashampurilaisen.

Se oli oikein hyvää, mutta hieman nauratti, kun tuli Gordon Ramsayn huuto-ohjelmat mieleen; pihvi oli selkeä pakaste. Mutta pääasia, että siinä oli makua ja nälkä lähti. Evästyksen jälkeen hain iloa pursuavan Balin mukaan lenkille ja tepastimme Kaunaksen kaduilla kolmen kilometrin verran. Kuinka ollakaan, löysin leipomon ja ostin palan kääretorttua ja 10 macaronia. Hinta oli huimat 2,20.

Kaunas oli selkeästi "vastakohtien maa" sen, mitä siitä näin. Valtavia maksimarketteja ja toisaalta romahtamaisillaan olevia taloja.

Kauniita jouluvaloja ja kirkkoja ja toisaalta hylätyn näköisiä asuinalueita. Paljon ei ehtinyt nähdä, tuon yhden iltalenkin verran ja mitä nyt bussin ikkunasta tuli kuikuiltua. Hintataso vaihteli paljon, kuten edellä kuvasin. Sunnuntai-iltana tuli ostettua kolmen euron hintaista pina coladaa, joka Suomessa maksaa samassa pullokoossa kahdeksisen euroa.

Näyttely oli hyvin järjestetty, mitä nyt lattialla oli pissaa ja kakkaa ja tosiaan kanarulla onnistui maistumaan kainalolta. 
Kehäsihteerit eivät juuri kommunikoineet, mitään arvosanalätkiä ei näytetty ja olipa lauantainen tuomari ihan sanonut jollekin esittäjälle kierroksen päätteeksi, että "ei tarvitse tulla uudelleen", vips vain. Arvostelu meni MV-EuV-tyyliin, luokkavoittajat jatkoivat loppukahinoihin.
Ja mitä tulee niihin loppukahinoihin ja Balin resultteihin, niin melko identtisesti sujui: lauantaina Bali voitti valioluokan ja kilpaili Cacibista nuortenluokan voittajaa vastaan, koska avo-luokan voittaneelle koiralle oli sanottu, ettei tarvitse uudelleen tulla. Bali hävisi nuo-voittajalle ja sai pelkän luokkasertin (niitä pitää ansaita kolme saadakseen LT Ch -tittelin) sekä vara-Cacibin. Samalla linjalla jatkettiin sunnuntaina, hieman haastavammin. Bali tuli valioluokassa toiseksi ja joutui siksi vara-Cacib-kilpailuun, nyt siinä oli nuo- ja avo-luokkien voittajat. Balille jälleen vara-Cacib. Kyllä oli lähellä, etten sanoisi. Harmittavan lähellä.

Matka olisi ollut ankeahko ilman HUIPPUseuraa! 
Iso kiitos Virpi, Dorka, Noro ja Heini - te teitte matkasta todella lupsakan, viihtyisän ja antoisan. Miten luxusta saada matkustaa mukavassa ja lennokkaassa seurassa, huippua! Bussissa juttu lensi ja vitsailimme aiheesta kuin aiheesta. Joka rodussa tuntuu olevan omat äärityyppinsä mitä tulee rodun harrastajiin. Ihanaa, että bussiin oli osunut lupsakimmat harrastajat. Todella antoisaa ja mukavaa tutustua muiden rotujen harrastajiin ja ylipäätään muihin rotuihin.

En olisi lähtiessä uskonut, että bussimatkailu voisi olla niin kertakaikkisen sujuvaa, sillä sitä se nimenomaan oli. 
Olin saanut ennalta kuulla, että "matkanjärjestäjille on tapahtunut varmasti kaikki mahdollinen, ota rennosti, kyllä ne osaa hoitaa". Sitä he osasivat. Alkuperäinen huonesuunnitelma ei ihan osunut, Balin ja toisen rodun kohtaaminen kapeassa hotellikäytävässä osoitti muiden merkkien muassa, että "tämä juttu ei toimi". Ei hätää, King Tours hoiti asiat niin, että pääsimme Balin kanssa omaan huoneeseen.
Pysähdykset oli huolella suunniteltu ja vaikka kiirettä piti koirien ulkoilutuksen ja oman vessakäynnin kanssa, ostosvisiitistä puhumattakaan, sujuivat ne pysähdyksetkin ja niitä oli sopivasti. En kokenut pahana sunnuntaista iltakäkkimistäkään, eli oman kehän jälkeen oli näyttelypaikalla käkkelehtimistä vielä nelisen tuntia, mutta JÄLLEEN mukavassa seurassa tuokaan ei ollut ongelma. Kamera esiin ja kuvaamaan. Mukaan tunnelmaan ja taputtamaan voittajille.
Joitakin ryhmäotoksia täällä: KLIK.

Kun lähdimme vihdoin n. 18.30 kotimatkalle, olimme lopen uupuneita mutta onnellisia. 
Bussi körötti omaan rauhalliseen tahtiinsa kohti ensimmäistä pysähdystä, joka oli hampurilaispitoinen huoltoasema. Sen jälkeen pystyin horrostamaan kolmisen tuntia ja ennen kuin siinä kissaa melkeinpä ehti sanoa, olimme Tallinnassa. Kuinka kamalaa tuo kaikki odottelu olisi ollut ilman Sitä Huippuseuraa. Meillä tarinoita riitti.

Kummalliseksi lopuksi päädyimme Tallink MegaStarille, joka ei ollut ihan valmis matkustajaliikenteeseen. Laiva oli tullut edellisenä päivänä vesille ja sen kyllä huomasi. Pyysin laivalla Hesen tiskiltä vettä voidakseni nappaista aamulääkkeet; mutta työntekijä mutisi jotain siitä, että "en voi antaa hanasta vettä sillä meillä on hieman klooriongelmia hanavedessä". Huhhuh. Sitten alkoivat kuulutukset viiden minuutin välein "Meillä on teknisiä ongelmia, kuulutamme lisää viiden minuutin kuluttua". Läheisen aamiaisravintolan henkilökunta oli totaalisen pihalla. Suomeksi esitettyyn kysymykseen vastattiin viroksi ja samalla käveltiin pois. Pieni pala juustokakkua ja vesi; mitään hintoja ei ollut esillä, kassakuitista näit, että vesilasi maksoi 2,40 e. Pyytäessäni viivästyksestä johtuen ilmaista "santsivesilasia" sain vastaukseksi "Kokku kiikk käk muk vät nää", eli jotain viroksi. Samaista tarjoilijaa en enää nähnyt, vaikka yritin ehdottaa hänelle, että kävisi kysymässä esimieheltä luvan, että saako hän laskea asiakkaalle vesihanasta ilmaiseksi vettä.

Lopulta laiva lähti tunnin ja kymmenen minuuttia myöhässä, syystä, jota meille ei koskaan kerrottu. Ilta-Sanomien toimittaja viivästyksen syyn lopulta avasi; "ramppiongelmia".

Se, mikä tässä jälkitunnelmissa on nyt traagisinta on, että silmät ovat rutikuivat, nenä kutisee, rahat on loppu, peräpukamat ovat kovilla, selän jännitystilat samoin, pyykättävää riittää, laskuja samoin mutta huomaan miettiväni SAMANTEIN uutta reissua! 
Miten tässä nyt näin kävi, vara-Cacib -masennus onkin muuttunut vuorokaudessa teemaksi "Vara-Cacib Cacibiksi ja äkkiä, minne seuraavaksi"?


Kiitos King Tours ja matkaseura vielä kertaalleen! Vaikka tulokset eivät olleet mieltä myöden, matkaseura pyyhki alakulon mennessä. Ja tullessa.

Missä menet näyttelymaailma?

Kaikenlaista sitä taas some puskee ja kännykkä soi. 
Kieltämättä olen vanhankansan ihmisenä ollut matkan varrella muutamaan otteeseen hämilläni. Hämillään olo on tuottanut koko joukon voimakkaita tuntemuksia ja äimistyksiä, mitä voikin tässä omassa blogissa lähteä puimaan estoitta.

Jossain vaiheessa tuntui, että Suomi oli täynnä Roger Hewittejä ja Kiefer Heatherlandeja, joita puski Englannista, Skotlannista ja Färsaarilta opettamaan piskuiseen Suomeen "dog handlingia".
Minulla oli jopa ilo kuulla erään ystävän kyseiseen handlauskoulutukseen menevän ja pääsin haastattelemaan häntä hetimiten koulutuksen jälkeen:
Minä: Mistä siellä oli oikein kysymys?
Nti Koira Hanskaan: No se on vaikea selittää.
Minä: Siis mitä siellä tehtiin?
Nti Koira Sojottamaan super positiooniin: No siellä juostiin ja juostiin, mä olin ihan poikki.
Minä: Siis mitä, te vaan juoksitte?
Nti Koirani tuijottaa namiin vaivatta: Se oli älyttömän iso halli. Se opettaja oli tosi flirtti, aivan ihana tyyppi. Me mentiin ja mentiin. Koiran pitää mennä meidän kanssa. Meidän pitää näyttää koiralle, että me mennään.
Minä: Siis oliko siinä mitä muuta kun tota juoksua?
Nti Koiran kanssa mentiin eikä meinattu: No oli siinä, mutta me juostiin niin valtavasti. En mä osaa selittää.

Jos jotain, niin handlausta ja kontaktia saattanee olla ehkä vaikeinta "opettaa".
Olin hiljattain erään menestyksekkään handlerin kurssilla, tosin itse istuen sivussa, kun taitava juniori vei koiraani. Opettajan oppia oli vaikea ainakin siellä sivussa kuulla, koska paikalla olevat koirat haukkuivat melkoisesti. Opettajan main goal oli ilmentää kurssilaisille, että "koira on parhaimmillaan tuijottaessaan namia, vapaasti seisottaen". Kuitenkin paikalla oli siis oma koirani, joka ei ole suinkaan sataprosenttisen namiorientoitunut. Silloin, kun oma koirani tuijottaa namiin ns. free stacking, sen takajalat saattavat olla täysin rungon alla ja perä samoin. Kouluttaja otti muutamia koiria privaattioppiin ja en ihmettele yhtään, ettei oma koirani osunut tähän arvontaan.

Miten lähdet tosiaankin opettamaan namikontaktia koiralle ja koirakolle, joka ei ole tottunut sitä käyttämään ja koira ei reagoi namiin?
Siinäpä kysymys. Lisäksi tulemme lempiaiheeseeni, eli oikea-aikaiseen palkkaukseen. Istuin aikoinaan Tommy Wirenin kurssilla kuulemassa, että "Ota omistajan koira mukaan oikea-aikaisen palkkauksen kurssille, ja kurssi kestää kuusi viikonloppua. Sitten kun opettelemme sitä (oikea-aikaista palkkausta) kanojen kanssa, selviämme yhdessä viikonlopussa".
Istuin kyseisellä kurssilla ehkä n. 10 vuotta sitten, ja minulle on edelleen mysteeri (sitä ei selitetty millään tavoin) miksi ja miten juuri kanat opettavat OIKEA-AIKAISEN palkkauksen kuusi kertaa nopeammin?
Kuitenkin hyvin selvää oli se, että "jos sata koiraa tarvitsee oppia jossain tietyssä ongelmassa, ja niille pyritään sitä antamaan tavalla x; kahdelle oppi menee perille kuin humps vain ja 98 tarvitsee räätälöidympää oppia".

No, tämä lienee yksi kompastuskivistä useammallakin koiranomistajalla, sillä hiljan saimme lukea erään ulkomuototuomarin, joka on myös ansioitunut valokuvaaja, harmittelevan "jatkuvaa naminsyöttämistä" koirille näyttelyissä.
Sepä. Namia nakataan olan takaa, vauhdissa, pöydällä, lattialla ja kuvaustilanteessa. Eittämättä sitä annetaan "varmuudeksi", törötyksen parannukseen, kontaktin luomiseen/ylläpitämiseen, vahingossa, ilman ajatusta, vakuudeksi, varmennukseksi, kun ei ole muutakaan tekemistä, luullaan, että NYT on oikea hetki ja sitä PITÄÄ antaa, kun koira haluaa, ja koska halutaan vahvistaa omaa/koiran käytöstä.

Todellisuudessa ongelmat ovat paljon syvemmällä.
Niin kuin aina. Veli pärjää paljon paremmin ja sisko esiintyy hienommin. Siskon hihna on hienompi ja veljen esittäjällä on puku. Siskon handlerilla on hihoista joustava jakku ja veljen koiralla on timanttipanta.
Taustalla on kuin onkin jakkupukuja ja silkkisolmioita ja todellisuudesssa voiton tavoittelusta tulee niin suuri issue, että "Rontin" kanssa on käyty skotlantilaisen Hewitt Hemingwayn esittämiskurssilla juoksemassa maneesia ympäri ja Wirenin luona on käyty syöttämässä kanoja viikonlopun verran, jotta oikea-aikaisuudesta saadaan kiinni. Resco on erittäin last season, ja nyt mennään punotulla hihnalla, jossa on koiran karvojen väriin sointuvia dimangeja.
Harvoin kuitenkaan esittäjä/omistaja osaa kuvailla koiransa esittämiseen liittyviä "ongelmia" kovin syvälleluotaavasti. Enemmän tuntuu, että "tuomari on sokea" ja "takanatuleva juoksi meidän päälle" ja Rontti oli "pahalla tuulella, koska jouduimme heräämään niin aikaisin". Joskus jopa "pöytä oli liian pieni" ja "Rontin kynsi oli kipeä".
Hermostuminen, jännitys, pärjäämisen ja näyttämisen halu näyttäytyvät koiranäyttelyn kehässä parhaimmillaan ja pahimmillaan.

Koiran oma mieli ja luonne tuntuu olevan monelle mysteeri ja satunnaista "hyppelehtimistä" lähdetään herkästi korjaamaan vesiterapialla ja sähköimpulsseilla. 
Kehän reunalla saattaa olla juoksuaikainen narttu, tärppipäivillä, mutta ensisijaisesti apua koiran "pompsahteluun" haetaan aina fysioterapiasta ja asentokorjaukseen perehtyneeltä nivelkorjaajalta.

Koira opetetaan barwaxanille (juoksemaan näyttävästi esittäjän edellä) ja esittäjä pukeutuu sen mukaan, että koiran siluetti on edukseen esittäjän jalkojen edessä. Kilpailijoista otetaan ennakkoon selvää ja "leppoisasta näyttelypäivästä samanmielisten kanssa" on nyt tullut VOITONtavoittelua; tiimivärien ja -vaatteiden kakofoniaa, tiimiteltassa, tiimimustikkapiirakan äärellä.

Lopulta viemme kehään ELÄIMEN, jolla on erilaisia päiviä, ihan kuten meillä itsellämmekin. Eläin, koira, voi olla vain väsynyt ja tympääntynyt. Biorytmit, hormonit, vietit ja vaistot rytmittävät myös koirien elämää.
Jollei voittoa tai edes hopeasijaa heru, alkaa somessa vuolas selittely "Bella ei suostunut liikkumaan", "se on isänsä poika/tytär ja/tai äitinsä poika/tytär siinä suhteessa". Aivankuin veltto tapa liikkua olisi selitys kaikkeen ja ainakin geeneissä. Eikö voitaisi olla vain iloisia siitä, että koiramme on "eläin" ja sillä on oma tahto? Missä menet näyttelymaailma, kun kaiken pitäisi aina olla priimaa? Jollei priimaa heru, on aina vika jossain. Selittelyt viedään kehän jälkeen someen.

Joseph Joyriderin handlauskurssin käymisestä on tullut elinehto.
Kehään ei voi mennä enää taviksena, on täytynyt ponnistaa joko rotuhistorialla (mielellään +20 vuoden tausta, em. kilometreillä saa olla suht rauhassa, viedä myös Rescolla!), tai omata turkinväriin sopiva timanttihihna, kontakti koiraan pitäisi olla kunnossa, varo tekemästä itseäsi säälittäväksi kertomalla, että "kyllä se kotona", koska koiraa on pitänyt treenata myös maneesissa/agilityhallissa/peiliseinällä/kimppatreeneissä. 

Juniorhandlereitakin pörrää ympärillä. 
Tiedän monia todella taitavia handlereita, joilla on eittämättä huipputulevaisuus edessään koiranäyttelyiden ja koirien esittämisen  parissa. Kuitenkin tiedän myös handlereita, jotka hakevat "valmista" koiraa. Kun kerrot heille, että "tämän kanssa pitää tehdä töitä" alun innostus laantuu ja et saa pitkään vastausviestiisi, johon otat omaa aikaa + 20 minuuttia, enää mitään vastausta.

Yritän pistää vastaan kaikin tavoin. 
En mene maneesiin, en halua irlantilaisen Tim Spencer Smithin handlauskursseille, kanat minua kyllä hieman kiinnostavat, mutta timanttipanta ei. Haluaisin huolettomuuden takaisin ja keveyden astua kehään. Se, että olen alkanut itse laskea pisteitä ja metsästää puuttuvia serttejä, saa minut huolestuneeksi. Tuntuu, että kotioloissa lässytän koirilleni yhä enenevässä määrin, lorottelen öljyjä kuivamuonaan ja muhennan lihaa höysteeksi, lenkitän ja juoksutan, haen sitä MINÄ ja KOIRANI- bondausta, jota koen, etten enää kehästä ja näyttelyistä saa. Tapaan kuitenkin yhä näyttelyissä HYVIÄ tyyppejä koirineen, mutta huomaan heidän puvuista, pannoista, hihnoista ja asenteesta, että "jaaha, sitä on oltu Mark Spencerin kehäkursseilla ja luettu Whippetlehdestä Pär Smithin haastattelu, jossa kyseinen kesäinen tuomari vinkkasi ottamaan oppia kilpakumppaneista, tekemään paremmin ja enemmän ja loppuviimeksi pukeutumaan parhaimpiinsa".

Niin miksi? Voittaakseen vai nauttiakseen?

Halikaa koirianne. Ne ovat valtavan ihania ja vilpittömiä ja niiden fiilikset heijastuvat teistä itsestänne. Olkaa vähemmän kireitä niin koirannekin löysää. Kohdalle sattuu kuitenkin pari kertaa kesässä se lupsakka tuomarikin, jolle koiran ja esittäjän rentous on silmiinpistävän ihanaa.

Rennoin rantein, nauttien, fiilistellen ja ihastellen. Me olemme lopulta "vain ihanan rodun parissa" ja meidän tulisi tottavie nauttia rotuvalinnastamme kärvistelyn ja irvistelyn sijaan.

Jutun kuvat oma kuva-arkisto ja ne ovat kuvituskuvia eivätkä liity varsinaisesti juttuun.

Rentouttavaa talvilenkkeilyä.

Miten se pääseekin aina kevään, kesän ja syksyn aikana unohtumaan millaista talvilenkkeily koirien kanssa kaikessa kamaluudessaan on.
Mittari näyttää miinusta, todellisuudessa kävelen sohjossa. Mittari näyttää plussaa, todellisuudessa luistelen väärän kenkävalinnan johdosta mitenkuten. On pimeää, tuulista, viimaisaa, ankeata. Ohittaessaan lumisen pellon sitä miettii, että "tuolla me kesäkuussa kirmasimme timoteiden seassa". Nyt pitäisi olla reiteen asti ulottuvat saappaat, että pellolle edes kannattaisi yrittää. Johtuuko pimeydestä, roskakorien vähyydestä vai pakkasesta - vai kaikkien em. asioiden yhteisvaikutuksesta; tienpientareet ovat vääränään pakastepökäleitä, joita omistani kaksi sankaria narskuttaa.

Ostin valopannat koko katraalle.
Ovat tietokoneesta (esim.) ladattavaa mallia, mutta eihän ne tietenkään ole valmistettu kuin elokuvissa, vaan osa valkoisista pannoista on VALKOISIA, kirkkaan loisteliaita ja osa taas vihertäviä, mattavaloisia. Osaa saa olla kokoajan lataamassa, osassa lataus kestää pidempään. Ja pukea nekin pitää. Klikata päälle ja lassota kuhunkin pantaan oikeat koirat.

Pukeminen on aloitettava puolta tuntia ennen lähtöä.
Tämä minulta unohtuu aina kevään ja kesän aikana. Takamus pystyssä, selkä mutkalla metsästät viittä koiraa ja ähkien ja puhkien puet mutkalle meneviä koiria. Pakkasen oikein purressa puet viisi koiraa KAHDESTI. Teepparit alle ja takkia päälle. Tämä tietenkin kahdesti päivässä. Kummasti kesällä vetristynyt selkä alkaa taas huutaa hoosiannaa ja kerätä jumeja ja juntturoita. Jotka on muuten kipeitä.

Jahka olet onnistunut lassoamaan koirat paikoilleen puettaviksi, tulee vielä valopannat kaulaan. Osalle pannat tulevat ennen varsinaista pantaa, osalle jälkeen. Hyvä jos puoli tuntia riittää tähän rumbaan. Kun olen saanut omat vermeet niskaan olen usein jo aivan hiestä märkä ja vain vaivoin puuskutan michelinukkona michelinkoirieni kanssa ovesta ulos.

Sitten se kaikki hauska alkaa.
Väärät kengät. Mutta enää et jaksa kääntyä takaisin ja vaihtaa toisiinkaan. Olet kävellyt kuusi askelta ja hihnat ovat ensimmäistä kertaa solmussa ja dipanneet myös handsfreen piuhat sekaan. Tähän tilanteeseen orava ja flexissä väykyttävä terrieri ja yksi koirista alkaa kakkia parkkikselle, niin ahh, miten ihanasti lähtee rentouttava lenkkeily liikkeelle.
Huudat terrierin omistajalle, että voitko hetken odottaa, että me päästään väistämään tuonne. "Nää on tuttuja keskenään, tää on ihan mukava koira" ja sitä rataa. Toistat miljoonatta kertaa mantraa siitä, että "Minulla on tässä viisi koiraa, jotka painavat yli 80 kiloa, mulle on helpompi väistää". Terrierin omistaja (joka siis ulkoiluttaa yhtä koiraa) huikkaa iloisesti: "Mulla on yhdeksän koiraa. Mulla on niistä viisi (tai neljä) ja mun (jollain sukulaisella) neljä (tai viisi)". Jepjep.

Keväällä ja kesällä unohtuu sekin, että syksyyn/talveen/vuodenvaihteeseen osuu yleensä kaikkien kulmakunnan narttujen juoksuajat. 
Vuoronperään.
Kyllä sen sitten huomaa, kun kuudellakymmenellä on yhtäaikaa. Että voi viisi koiraa pistää hanttiin. Sitä kun voi löytyä samaan aikaan tien vasemmalta JA oikealta puolelta viesti, joka pitää lipittää läpikotaisin. Yksi koira kakkaa ja kaivat kohmeisin sormin kakkapussia. Yksi koirista käyttää pitstopin oitis hyväksi ja nappaa ranteenpaksuisen kakan parempiin suihin, suupieliä pitkään autuaana lipoen. Mikä kumma siinä on, että kakankeräystilanteessa lähistöllä on aina lihapiirakan puolikas, kakkapökäle ja oksennus? Kaikki imuroidaan. Yksi vetää pähkinöitä pää punaisena. Toinen lutsuttaa lenkkeilijöiden nenäliinoja ja kolmas kyttää oravia. Ja jokapaikkaan pitää vetää. ~ 80 kiloa whippetiä tuntuu about kuudelta rottweilerilta.

Yleensä juuri tällaisessa hektisessä tilanteessa meitä lähestyy vääjäämättä musta, iso, sekarotuinen koira flexissään. 
Olen nähnyt kaukaa heidän tulevan, mutta omistaja on keskittynyt rauhallisena näpräämään kännykkää ja koirakin on nuuskutellut lumikasoja intensiivisesti. Mutta NAPS sillä hetkellä, kun alat kaivaa kakkapussia ja metsästää syvälle lumeen plumpsahtanutta kakkaa, alkaa kuin salamaniskusta neito ja musta, iso, sekarotuinen koira JUOSTA kohti. Siinä jää kakat koloon, kun pitää äkkiä tehdä pakosuunnitelma.

Ajattelet juoksuttavasi koiria. 
Kyttäät sopivan metsän/kentän/pellon. Päästät pojat juoksemaan, ja pikaisen pinkaisun jälkeen huomaat toisen pojista alkavan evästää pökäleitä. Kakkaa syömätön koira jää kuin nalli kalliolle, kun yksi HOTKII läjiä kaukana horisontissa. Tarjoat nyt toiselle koiralle mahdollisuuden pinkoa metsässä. Se tekee saman. Etsii lähimmän kakan ja syö sen. Maiskutellen. Manaat kuuluvasti, että "ei tästä tule mitään" ja otat koirat kiinni. Teet sen viimehetkellä, sillä kuin tyhjästä metsän siimeksestä ilmestyy nainen porokoiran kanssa ja he jäävät seisomaan paikalleen teistä kolmen metrin päähän. Käännyt vielä kerran reuhtoessasi poikia metsästä katsomaan, mihin porokoira ja nainen menevät; että tuleeko kuinka kiire. No ei tule. Siellä he seisovat edelleen. Varmaan vieläkin.

Kotona rentouttavan lenkin jälkivaikutukset alkavat näkyä.
Toisten koirien peräpään tuotoksia kilvan nauttineet koirat alkavat tuntea "outoja vaikutuksia" ja ne näkyvät sitten matoilla. Eilen oli juuri tällainen ihana päivä kun isä ja poika yökkäilivät yhdessätuumin. Kuivamuonaoksennus on siitä "kiva" että se ei oikeastaan haise. Tai no, haisee jollekin ehkä ruisleivälle. Ulostetta syöneen koiran oksennus haisee lähinnä jäteaseman lietesammiolle, imelälle, kitkerälle ja luotaantyöntävälle. Se on ERITYISEN ruskeaa ja kokkareista mönjää.

Selkä on juntturassa. Ojentajat ja hauikset kuin punttisalin jäljiltä. Oksennusta on matolla, ripulia takapihalla, väkevä, voimakas ja pyörryttävä tuhnun tuoksu täyttää asunnon. Huomaat odottavasi lämpimämpiä ilmoja pelkästään siksi, että saisit pitää ikkunaa auki ja televisiota ei tarvitsisi katsoa silmät kirvellen, väkevän kakan hajussa.

Haluan kevään tänne heti.
Haluan pian unohtaa talvilenkkeilyn kirot taas hetkeksi.

Ja eikun pukemaan. Viisi koiraa ja yksi emäntä michelinukoiksi. Rotvallit, veto, pakastepökäleet ja flexien pauke kutsuu. 
Eiköhän siellä muutama oravakin jumppaa oksalla ja heitä Luxia pähkinällä päähän.