25.8.2012
Loistava copyn oivallus!
Entisenä copywriterinä ei voi muuta kuin nostaa hattua ja huutaa hoosiannaa tämän mainoslauseen keksijälle; mikä oivallus, mikä loistava asioiden yhdistäminen! Kuvat ovat lenkiltämme 24.8.; vartavasten tepastettiin ikuistamaan nämä:
Juttulainat: Leikin loppu
Manuela Bosco kirjoitti 19.8. Helsingin Sanomissa otsikolla Leikin loppu:
Suomalaisesta urheilusta puuttuu ilo ja yhdessä tekemisen kulttuuri. Päättäjillä ei ole ratkaisuja, urheilujournalismi keskittyy tuomitsemaan ja kansa haluaa kivittää häviäjät. Urheilijat pelkäävät. Urheilun pitäisi päästä alkujuurilleen, luovaan leikkiin.
Vanha viisaus sanoo, että lapsi voi hyvin, kun hän on keskittynyt enemmän leikkiinsä kuin siihen, missä hänen vanhempansa ovat. Epävarman lapsen luovuus supistuu ja riskinottokyky laskee. Lapsi ei osaa leikkiä eikä iloita.
Väitän, että suomalaisen huippu-urheilun suurin ongelma on luottamuksen, yhteisöllisyyden ja ilon puute.
Olemme kansa, joka on kautta historian ihannoinut ja palvonut vääriä jumalia: Erillisyyttä ja Yksinäisyyttä. Erakkoa. Suomalainen ei anna periksi, suomalainen on sisukas yksinäinen susi, joka hakkaa päätään seinään vaikka se olisi kahtia jo haljennut.
Suomalainen ei selittele. Ei naura. Ei laula. Ei intoile. Ei kehu itseään eikä muita. Ei leiki mitään kaikkien kaveria. Eikä varsinkaan LEIKI.
Kansamme palvoo urheilijoita yksilöinä ja joukkueina kuin antiikin roomalaiset keisareitaan, mutta ei huomaa, ettei keisarilla useinkaan ole vaatteita. Kunnes huomaa. Sitten meinaavat kivetkin loppua kesken.
Väitän, että suomalaisessa huippu-urheilussa tiivistyvät yhteiskuntamme suurimmat kipukohdat. Me uskomme olevamme erillisiä toisistamme. Siksi pelkäämme.
Hylätyksi tulemisen pelko, häpeä ja arvottomuuden tunne asuvat psyykessämme syvällä ja ajavat meidät alituiseen myötähäpeään ja arvosteluun.
Uskomme, ettei kaikkea ole riittävästi, ettei meille riitä. Riitä mitä? Iloa, intohimoa, rakkautta, innostusta, luovuutta, kauneutta ja riemua. Siksi me taistelemme. Siksi me kilpailemme. Siksi me palvomme voittajia ja häpeämme häviäjiä.
Uskomus ajaa meidät taistelemaan toisiamme vastaan. Se ajaa meidät repimään vaikka silmät päästä, jos koemme, että meidät on "petetty" ja "häpäisty". Meillä on siihen "inhimillinen oikeus".
Väitän, että urheilusta tiedottava media kärsii sokeudesta, joka johtaa kansaa sydämettömyyteen.
Osoittaa infantiilia arvostelukykyä kohdella urheilijoita tavalla, joka riisuu urheilijan kaikesta inhimillisestä arvokkuudesta ja häpäisee tämän yhden kilpailusuorituksen perusteella.
Päättäjät ja poliitikot osaavat kyllä kritisoida kiitettävästi, mutta heti kun mennään pintaa syvemmälle ratkaisumalleja hakien, alkaa monen päättäjän puhe takerrella.
Tämä vaatii toimittajilta omistautuvaa asennetta, tinkimätöntä työtä ja puhdasta halua ymmärtää. Ja se on huomattavasti vaikeampaa kuin pinnalliseen arvosteluun jumiutuminen. Sillä sitä, mitä ihminen ei ymmärrä, sen hän tuomitsee.
Lapset eivät erottele. He näkevät selkeästi ja tuntevat sydämellään. He elävät ilosta käsin. He tuntevat, luottavat ja nauravat. He myös itkevät, oppivat ja antavat anteeksi.
Huippu-urheilijat tekevät loisteliaimmat tulokset ja kokevat (sekä jakavat) henkeäsalpaavimmat suoritukset tuntiessaan itsensä iloisiksi, vahvoiksi, varmoiksi ja vapaiksi.
Tämä kaikki on mahdollista silloin, kun perusta, eli luottamus, jota voimme kutsua myös vilpittömyydeksi, ystävällisyydeksi, hyväksymiseksi, yhteisöllisyydeksi tai rakkaudeksi, on läsnä.
Sen, mitä me teemme toisillemme, me teemme itsellemme. Huippu-urheilu ei ole poikkeussektori.
Maassamme on pinttynyt tapa ajatella, että asioiden pitäisi olla vakavia, jotta ne olisivat arvokkaita.
Jaettu läsnäolo on voimakkaimpia asioita, mitä maa päällään kantaa. Ja siksi me sitä niin kaipaamme.
Kuvituskuva oma 1g
Jutun lyhentäminen ja boldaukset allekirjoittaneen
Juttulainat: Suomi, perhesuhteiden kehitysmaa
Suomella on pari ongelmaa. Masennuslääkkeet ja alkoholi turruttavat kansalaisia, työntekijät kiusaavat toisiaan, nuori mies ampuu väkijoukkoa ja isä surmaa perheensä.
"Suomalaiset ovat hyviä julkisessa elämässä, mutta eivät yksityisessä. Nepalissa asia on päinvastoin", sanoo nepalilainen Bhola Dahal joka työskenteli pitkään kehitysyhteistyön neuvonantajana Suomen suurlähetystössä Nepalissa.
Mutta kuka auttaa Suomea?
Ei ainakaan Nepal, jolla nähtävästi olisi vinkkejä yksityiseen elämänlaatuun. Eivätkä muutkaan kehitysmaat, koska niiltä ei kysytä.
NYT KYSYTÄÄN.
Miten ratkaisisitte Suomen sosiaaliset ongelmat, herra Dahal?
"Tärkeää on yhteisön harmonia ja perheen tuki. Jakaminen ja välittäminen perheessä, sukupolvien tuki ja isovanhemmat", hän sanoo.
"Isoäitien hoitamista lapsista tulee hyviä ihmisiä. Lapset oppivat huolehtimaan nuoremmistaan. He kuulevat tarinoita, jotka innostavat mutta kertovat myös vaikeuksista".
Suomalaisten kannattaisi syödä ja ulkoilla enemmän yhdessä, neuvoo etiopialainen Tibebu Bogale.
"Kun olet sisällä, olet ongelminesi yksin. Ulkona tapaat ihmisiä ja juttelet. Lakkaat ajattelemasta ongelmia, ja toiset rohkaisevat sinua", Pelastakaa Lapset -järjestön Etiopian maajohtaja Bogale sanoo.
"Etiopiassa jokainen kuuluu ryhmään, kuten naapurustoon tai työyhteisöön. Ihmiset tietävät, että he eivät ole ongelmineen yksin".
"Kehittyneissä maissa ihmisiä rohkaistaan itsenäisyyteen. Me rohkaisemme auttamaan toisia. Yhteiskunta auttaa taloudellisesti, mutta kaikki ongelmat eivät ole taloudellisia", Bogale sanoo.
Suomen kehityspoliittiseen toimenpideohjelmaan kirjattiin helmikuussa:
Lisäksi kehitysyhteistyössä toteutetaan vastavuoroisuutta ja yhteistä oppimista, joka hyödyttää niin etelän kuin pohjoisenkin kehitystä.
Toimenpideohjelmaa koonnut Iina Soiri ulkoministeriöstä kertoo, että virke viestii lähinnä periaatteista. Suomeen ei toistaiseksi olla tuomassa kehitysmaiden konsultteja yhteisöllisyyden opettajiksi.
Helsingin Diakonissalaitoksen ohjelmajohtaja Antti Elenius pitää afrikkalaisesta sanonnasta:
Jos haluat kulkea kovaa, mene yksin. Jos haluat kulkea kauas, mene yhdessä.
"Yhteisöllisyydessä on kyse ihmisten ja erilaisuuden sietämisestä, eikä se ole helppoa. Se rakentuu kunnioittamalla vanhempia".
Kuvituskuva oma 1g
Jutun lyhentäminen, kursivoinnit ja boldaukset allekirjoittaneen
21.8.2012
C'mere Milwaukee goes BOB!
Fantastic result; our heartfelt congratulations to Rosee, Pia and Kirsi, way to go girls!
Rosee took also her first CC and is pictured above with BOS C'mere Jöröjukka. Judge was Petter Fodstad, Norway
pic by C'mere
18.8.2012
Lenkillä 17.8.2012
Vielä on kesää jäljellä ja ulkoilureitit hiihtäjistä vapaat, joten taas mentiin 3,6 kilometrin kuntorata (koko lenkki 4,8 km; sen verran päälle menee radalle siirtymiseen ja sieltä takaisin tulemiseen), joka päättyy valtaisaan nurmikenttään.
Lenkin päätteeksi päästän pojat kentälle spiidaamaan, ja ei nyt juuri tällä lenkillä, mutta jollain niistä monista kuulin kentälle asti, kun ohikulkeneet kaksi MIEShenkilöä sadattelivat; "Jalkapallokentällä paskattavat koiria".
Niinpäniin. Kakkaahan koirista tulee. Aamusta iltaan ja tämän päivän koiranegatiivisessa ympäristössä ihmiset NIMENOMAAN hakeutuvat koirineen heti lenkin alkuun niitä KAKATTAMAAN urheilupaikoille. Sehän on selvä.
Koiraihmiset ovat pääosin valtavan hölmöjä ja vastuuttomia ja varsinkin ne, joilla on iso lauma, ovat ihan kädettömiä pölvästejä.
Kantavat kaikki viisi sylissä kotoaan (ettei vaan kakka tule ennen kenttää) suoraan fudiskentälle, jotta sitten saavat kakkia siellä ristiin ja rastiin. Ja koska kaikki rahat ovat menneet viiden koiran ostoon, rahaa ei ole jäänyt enää Pirkka-pakastuspusseihin (ovh. 1,05 eur/75 kpl) niin jättävät kakat sitten sinne lapsiparkojen nappulakenkiin tarttumaan.
Tarkemmin ajateltuani kentältä muuten sangen usein löytyy sukkia, kalsareita (!!), kaljapulloja, mehutetroja, limupulloja ynnä muuta sälää, mutta en ole kyseisellä valtaisalla harjoituskentällä törmännyt ikinä koirankakkaan; JÄNIKSENpapanoihin kyllä.
Tämän lystikkään avauksen jälkeen itse kuviin:
Håkansbölen kartanoalueeseen on aikoinaan kuulunut 600 hehtaaria maata. Nyt jäljellä on "ainoastaan" kuusi hehtaaria, joka sisältää Hakunilan urheilupuiston lukuisine kenttineen, kaksi erimittaista kuntorataa (3,6 + 2,4 km), erillisen pururadan, suuresti metsää, kartanorakennuksia (kuvassa osa niistä) ym. hetteikköä ja pöheikköä. Luxi ei tohdi edes katsoa kuvassa näkyvää maalaismaisemaa kohti, missä muuten laiduntaa laumoittain hevosia. Upeat on maisemat!
Koirat ihmettelevät lämpöputken rakennusmaata keskellä metsää.
Äiti, tuo kukka tuijottaa.
Toivuttuaan kukan tuijottavasta katseesta Hupi ja Hula antautuivat laiduntamaan. Hupilla on salamatkustaja selässä ja Hula on liki euforiassa.
Heinäsirkka pitää taukoa Hupin selässä.
Jestas, että ovat makoisia nämä nurminatat!
Jahka kaikki koirani olivat ulostaneet harjoituskentän täyteen kakkaa, ne vilvoittelivat vesikupin ääressä tähän malliin.
Tätä on omistaa viisi koiraa.
Lenkin päätteeksi päästän pojat kentälle spiidaamaan, ja ei nyt juuri tällä lenkillä, mutta jollain niistä monista kuulin kentälle asti, kun ohikulkeneet kaksi MIEShenkilöä sadattelivat; "Jalkapallokentällä paskattavat koiria".
Niinpäniin. Kakkaahan koirista tulee. Aamusta iltaan ja tämän päivän koiranegatiivisessa ympäristössä ihmiset NIMENOMAAN hakeutuvat koirineen heti lenkin alkuun niitä KAKATTAMAAN urheilupaikoille. Sehän on selvä.
Koiraihmiset ovat pääosin valtavan hölmöjä ja vastuuttomia ja varsinkin ne, joilla on iso lauma, ovat ihan kädettömiä pölvästejä.
Kantavat kaikki viisi sylissä kotoaan (ettei vaan kakka tule ennen kenttää) suoraan fudiskentälle, jotta sitten saavat kakkia siellä ristiin ja rastiin. Ja koska kaikki rahat ovat menneet viiden koiran ostoon, rahaa ei ole jäänyt enää Pirkka-pakastuspusseihin (ovh. 1,05 eur/75 kpl) niin jättävät kakat sitten sinne lapsiparkojen nappulakenkiin tarttumaan.
Tarkemmin ajateltuani kentältä muuten sangen usein löytyy sukkia, kalsareita (!!), kaljapulloja, mehutetroja, limupulloja ynnä muuta sälää, mutta en ole kyseisellä valtaisalla harjoituskentällä törmännyt ikinä koirankakkaan; JÄNIKSENpapanoihin kyllä.
Tämän lystikkään avauksen jälkeen itse kuviin:
Lenkillä 15.8.2012 ja 16.8.2012
Tämä on kahden lenkin combo, sillä tulin ottaneeksi harvinaislaatuisen vähän lenkkikuvia kumpaiseltakin tepastelulta.
15.8. lenkkidataa kertyi 9,2 km ja 16.8. 6,4 km. Aina ei pitkistä taipaleista huolimatta tai juuri siksi osu kuvattavaa kennolle, mutta nämä hetket ja kuvat tallentuivat tällä kertaa kuitenkin muisteltaviksi:
Juokse sinä humma, eikun hurise sinä Hummer!
Leppoisaa luonnon lilaa!
Tiesittekö muuten, että mainosihmiset (kuten minä joskus olin) näkevät kovasti vaivaa keksiäkseen kaikki otsikon tai sloganin sanat alkaviksi samalla kirjaimella? Tämä nyt tuli ihan luonnostaan, onhan luonnon lilasta kyse!
Hupi on havainnut koppiksen tiellä. Sittemmin minua valistettiin Googlen veroisessa tietokanavassa Nassuniteessä, että kyseessä on ehta sittisontiainen. Ilmankos Hupi sitä niin nuuhkiikin!
Missä kaupassa he ovat käyneet? No Ikeassa tietenkin. Vantaan Ikea sijaitsee meistä noin reilun kolmen kilometrin päässä, yhdellä suosikkireiteistäni; Porttipuistoon ja takaisin. Kokonaismatka n. 6,2 km.
Tässä niitä on. Herneenpalkoja nenään otettaviksi. Vai syödäänkö niitä?
15.8. lenkkidataa kertyi 9,2 km ja 16.8. 6,4 km. Aina ei pitkistä taipaleista huolimatta tai juuri siksi osu kuvattavaa kennolle, mutta nämä hetket ja kuvat tallentuivat tällä kertaa kuitenkin muisteltaviksi:
Tiesittekö muuten, että mainosihmiset (kuten minä joskus olin) näkevät kovasti vaivaa keksiäkseen kaikki otsikon tai sloganin sanat alkaviksi samalla kirjaimella? Tämä nyt tuli ihan luonnostaan, onhan luonnon lilasta kyse!
Lenkillä 14.8.2012
Kuuden kilometrin mittainen kuvakavalkadi:
Elokuinen aurinko paistaa!
Ettei totuus unohtuisi.
Pulleat peräsimet.
Elokuisia haituvia.
- ja värejä.
Mitäähh?! Vietitön whippet on havainnut tietä ylittävän koppiksen.
Tarkemmin tutkailtuaan ja tuumailtuaan Hupi havaitsee yhdessä poikansa kanssa kyseessä olevan perhosen toukan. Jestas, että se oli mielenkiintoinen. Ja karvainen!
Elokuun antimia. Makoisa mansikka sentään!
Siemenet valmiina matkaan.
Muut ihmettelevät Hupin kesäistä riemua; juoksemisen jälkeen - ja toki muulloinkin, vaikka keskellä lenkkiä - on päästävä välillä piehtaroimaan!
Koulut ovat alkaneet. Välitunti on paras tunti.
Ja menin sitten oikaisemaan Hevoshaan koulun pihan läpi... Saaks näitä silittää? No toki!
Mä otan tän!
Kuvaajasta kuva.
17.8.2012
Ensimmäinen ja viimeinen osa Kenzolan esittämiskoulua; ei näin.
En ole koskaan pitänyt itseäni minään kovin kummoisena koiran esittäjänä, jonkinmoinen ote asetteluun ja esittämiseen on toki vuosien saatossa tullut. Joskus yritin laskeakin, että kuinka monessa näyttelyssä olen oikein käynyt, mutta sekaisinhan minä laskuissa menin. Kaikkea dataa ei edes ole olemassa, esittäjän ura kun alkoi dalmatiankoiralla, jatkui basenjeilla, greyhoundilla ja on nyt useamman vuoden ollut ainoastaan whippetien parissa. Luulisin, että 300-400 näyttelyn välimaastossa mennään.
Takajalat hieman liian edessä, käsi pois päästä!
Kukaan ei ole seppä syntyessään ja yritän toki omalta osaltani kannustaa Hupin ja Hulan lasten parissa, että "kyllä se siitä". Kilpailu on kuitenkin tänä päivänä kehissä niin kovaa, että hyvä esittäminen luo viimeisen silauksen ja nimenomaan sellainen esittäminen, jossa pyrkisi kaikin mahdollisin tavoin tuomaan oman koiransa parhaat puolet esiin.
Namikukkarot; ja niiden sisältämät lihapullat, makkaran palat ja juustosiivut ovat tulleet jäädäkseen. Mikä parasta, jotkut ovat onnistuneet ehdollistamaan koiransa niin hienosti namikäteen, ettei namia tarvitse kuin vilauttaa koiran edessä, niin se seisoo terhakkaasti kaulansa ja linjansa näyttäen, ja namia ei tarvitse olla kokoajan syöttämässä niin kuin toiset, ikävä kyllä, tekevät.
Päätin avautua tästä itselleni vieraahkosta aiheesta, koska ikävä kyllä, en ole kovin kunnianhimoinen koirieni ja esittämiseni suhteen. Tiedän periaatteessa kyllä, mitä tulisi tehdä ja miten ehkä opettaakin koiraa, mutta kun. Mutta kun se tarjoaa istumista, mutta kun se vauhkoontuu namista, mutta kun se alkaa pomppia. Ja sitten mennään luomusti kehään ja katsellaan jälkeenpäin kuvia, että OMG, jotain tarttisi tehdä.
Takimmainen koira seisoo kauniisti (Play A While Mora Marknad) peittäen paljon maata alleen ja linjansa näyttäen. Minä; se käsi pois sieltä päästä!
Nostin sitten itseäni sen verran niskasta, että ainakin yritän Huiman kanssa.
Aikoinaan Viri ei antanut koskea takajalkoihinsa sitä seisotettaessa. Otin Frolicit käyttöön, koska kun naksu oli suussa, jalkoja sai levitellä ja asetella vaikka koko päivän. Siitähän sitten tuli sanomista. Koira mässytti snäksiä, kun tuomari tuli katsomaan hampaita. Ja sitä puliveivaamista niiden namujen kanssa, pidemmän päälle rasittavaa sekin. Eräänä päivänä koin valaistuksen ja ilmoitin Virille, että se on loppu nyt. Koirahan uskoi ja oli ilmeisesti itsekin sitä mieltä, että ei tarvitse enää nameja. Esittäminen sujuu ko. koiran kanssa tänä päivänä namitta.
Vuosi sitten Italian metsistä lensi Suomeen Huima Thö Puimakone. Lungi kaveri, kiltti, herttainen ja mukava, jota kyllä YRITIN opettaa namilla; mutta se ei oikein koskaan tuntunut tekevän JUURI sitä, mitä halusin, ja taimaus palkkauksen suhteen ei ottanut onnistuakseen. Koira katseli seiniä tai taivaalle ja tarjosi istumista. Tai ihmetteli hölmöä emäntäänsä, joka ei tajua.
Käsi pois päästä, usko jo! Takajalkojakin voisi laittaa taaemmaksi.
Tepastin Aritan taimauskouluun. Amerikan maalta on levinnyt sormitekniikka Suomeen, ja siinä sormet pidetään ensin sykkyrällä ja kun koira tekee oikein, etusormi ja peukalo "levitetään" ääriasentoon merkiksi siitä, että nyt meni oikein ja sitten käden perukoilta kaivetaan nami (sormet ovat kuin klikkeri). Helppoako? No ei suinkaan. Kyllä siinäkin koiran katse haahuilee, emännän nakkisormet menee solmuun ja namin kaivuu kouran syvyyksistä on joko ennenaikaista tai myöhässä.
Joitain oivalluksia kuitenkin sain - ja varmasti Huimakin - mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, että meillä on pitkä matka vielä linjakkaana tapahtuvaan vapaanaseisotukseen, jossa koira näyttäisi kaulansakin. Niin, ja seisoa tapittaisi mielellään asennossa ollen sellaiset viisi minuuttia.
Tämä postaus kertookin lähinnä; älkää tehkö niin, kuten minä teen, vaan niin, kuten neuvon. Heh.
Takajalat aivan liian alla. SE KÄSI POIS SIELTÄ PÄÄSTÄ!!
Yrittäkää ottaa itseänne niskasta kiinni, varsinkin, jos teillä on kauniita koiria, jotka eivät jostain syystä ole niin edukseen kehässä. Kysykää neuvoa ja harjoitelkaa. Yksi nyrkkisääntö on, että älkää hermostuko koirien kanssa. Hermostuneisuus tarttuu - ja näkyy koirallenne ja muille. Koira peruuttelee, istuu, nököttää, on kasassa ja jalat miten sattuu; ei valitettavasti ole muuta tietä onneen kuin treenata ja harjoitella. Siihen voi mennä 5 näyttelyä, siihen voi mennä 50, mutta haluan uskoa ja uskotella teille kaikille, että lopussa kiitos seisoo. Ja koira.
Itse olen nyt lenkillä ottanut pieniä namitussessioita sormitekniikan kanssa, hyvin pieniä, mutta onpahan jotain. Onneksi Arita lupasi järjestää meille jatkokurssin. Toivottavasti useampia.
Huiman tulisi siis seistä maassa mieluiten näin:
Kiitos Tuomarinkartanon kuvista Kirsi Aalto, alin kuva allekirjoittanut.
Takajalat hieman liian edessä, käsi pois päästä!
Kukaan ei ole seppä syntyessään ja yritän toki omalta osaltani kannustaa Hupin ja Hulan lasten parissa, että "kyllä se siitä". Kilpailu on kuitenkin tänä päivänä kehissä niin kovaa, että hyvä esittäminen luo viimeisen silauksen ja nimenomaan sellainen esittäminen, jossa pyrkisi kaikin mahdollisin tavoin tuomaan oman koiransa parhaat puolet esiin.
Namikukkarot; ja niiden sisältämät lihapullat, makkaran palat ja juustosiivut ovat tulleet jäädäkseen. Mikä parasta, jotkut ovat onnistuneet ehdollistamaan koiransa niin hienosti namikäteen, ettei namia tarvitse kuin vilauttaa koiran edessä, niin se seisoo terhakkaasti kaulansa ja linjansa näyttäen, ja namia ei tarvitse olla kokoajan syöttämässä niin kuin toiset, ikävä kyllä, tekevät.
Päätin avautua tästä itselleni vieraahkosta aiheesta, koska ikävä kyllä, en ole kovin kunnianhimoinen koirieni ja esittämiseni suhteen. Tiedän periaatteessa kyllä, mitä tulisi tehdä ja miten ehkä opettaakin koiraa, mutta kun. Mutta kun se tarjoaa istumista, mutta kun se vauhkoontuu namista, mutta kun se alkaa pomppia. Ja sitten mennään luomusti kehään ja katsellaan jälkeenpäin kuvia, että OMG, jotain tarttisi tehdä.
Takimmainen koira seisoo kauniisti (Play A While Mora Marknad) peittäen paljon maata alleen ja linjansa näyttäen. Minä; se käsi pois sieltä päästä!
Nostin sitten itseäni sen verran niskasta, että ainakin yritän Huiman kanssa.
Aikoinaan Viri ei antanut koskea takajalkoihinsa sitä seisotettaessa. Otin Frolicit käyttöön, koska kun naksu oli suussa, jalkoja sai levitellä ja asetella vaikka koko päivän. Siitähän sitten tuli sanomista. Koira mässytti snäksiä, kun tuomari tuli katsomaan hampaita. Ja sitä puliveivaamista niiden namujen kanssa, pidemmän päälle rasittavaa sekin. Eräänä päivänä koin valaistuksen ja ilmoitin Virille, että se on loppu nyt. Koirahan uskoi ja oli ilmeisesti itsekin sitä mieltä, että ei tarvitse enää nameja. Esittäminen sujuu ko. koiran kanssa tänä päivänä namitta.
Vuosi sitten Italian metsistä lensi Suomeen Huima Thö Puimakone. Lungi kaveri, kiltti, herttainen ja mukava, jota kyllä YRITIN opettaa namilla; mutta se ei oikein koskaan tuntunut tekevän JUURI sitä, mitä halusin, ja taimaus palkkauksen suhteen ei ottanut onnistuakseen. Koira katseli seiniä tai taivaalle ja tarjosi istumista. Tai ihmetteli hölmöä emäntäänsä, joka ei tajua.
Käsi pois päästä, usko jo! Takajalkojakin voisi laittaa taaemmaksi.
Tepastin Aritan taimauskouluun. Amerikan maalta on levinnyt sormitekniikka Suomeen, ja siinä sormet pidetään ensin sykkyrällä ja kun koira tekee oikein, etusormi ja peukalo "levitetään" ääriasentoon merkiksi siitä, että nyt meni oikein ja sitten käden perukoilta kaivetaan nami (sormet ovat kuin klikkeri). Helppoako? No ei suinkaan. Kyllä siinäkin koiran katse haahuilee, emännän nakkisormet menee solmuun ja namin kaivuu kouran syvyyksistä on joko ennenaikaista tai myöhässä.
Joitain oivalluksia kuitenkin sain - ja varmasti Huimakin - mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, että meillä on pitkä matka vielä linjakkaana tapahtuvaan vapaanaseisotukseen, jossa koira näyttäisi kaulansakin. Niin, ja seisoa tapittaisi mielellään asennossa ollen sellaiset viisi minuuttia.
Tämä postaus kertookin lähinnä; älkää tehkö niin, kuten minä teen, vaan niin, kuten neuvon. Heh.
Takajalat aivan liian alla. SE KÄSI POIS SIELTÄ PÄÄSTÄ!!
Yrittäkää ottaa itseänne niskasta kiinni, varsinkin, jos teillä on kauniita koiria, jotka eivät jostain syystä ole niin edukseen kehässä. Kysykää neuvoa ja harjoitelkaa. Yksi nyrkkisääntö on, että älkää hermostuko koirien kanssa. Hermostuneisuus tarttuu - ja näkyy koirallenne ja muille. Koira peruuttelee, istuu, nököttää, on kasassa ja jalat miten sattuu; ei valitettavasti ole muuta tietä onneen kuin treenata ja harjoitella. Siihen voi mennä 5 näyttelyä, siihen voi mennä 50, mutta haluan uskoa ja uskotella teille kaikille, että lopussa kiitos seisoo. Ja koira.
Itse olen nyt lenkillä ottanut pieniä namitussessioita sormitekniikan kanssa, hyvin pieniä, mutta onpahan jotain. Onneksi Arita lupasi järjestää meille jatkokurssin. Toivottavasti useampia.
Huiman tulisi siis seistä maassa mieluiten näin:
Kiitos Tuomarinkartanon kuvista Kirsi Aalto, alin kuva allekirjoittanut.
14.8.2012
Hulan masukurinoita - eiku tarinoita.
Kirjoitin aikaisemmin blogissani Mustikan ja Mirrin outletista ostetusta Nutra Nuggets -puppysta, joka pisti kahteen kertaan lauman masut sekaisin. Kahteen kertaan masut myös balansoitiin riisi-vihannes-jauhelihapuurolla. Muilla homma toimi toivotusti ja voitiin palata kuivamuonaan (jonka seasta olin ensin nyppinyt +5 tuntia NN-nappuloita pois!!).
Nappula oli sittemmin tuttua ja turvallista Brit Premium adult -nappulaa. Mutta Hulalla ei sitten wörkkinyt enää senior-nappulakaan. Tiedättekö sellainen, jonka taustatekstissä kehaistaan, että "sulavuus on erinomainen". No ei ollut. Hula kakisti iltalenkillä sievän sikarin, mutta kehitti yökakkahädän 02.00, 04.00 ja 06.00. Tuloksena LÄJÄkakka ja parhaimmillaan, kun portit ja ovet eivät heti auenneet kun me ihmiset olimme REM-univaiheessa, läjät käytiin suorittamassa saunan lauteiden alle. Ei hyvä.
Siinä sitä sitten mietin pääni puhki, että mistä oikein on kyse. Ehkäpä joku olisi juossut suoraan kulkematta lähtöruudun kautta eläinlääkäriin ja otattanut aivo- ja sydänsähkökäyrät, röntgenit ja verikokeet ynnä rasitustestin juoksumatolla, mutta minä konsultoin puhelimitse koiranruoka-alan ammattilaista ja vältin avautumasta Tuulen koiriin, koska siellä avautumisesta johtuvat seuraukset ovat usein masentavia. Tyyliin koirallasi voi olla syöpä.
Nohh, kymmenen litran kattila taas esiin, riisiä, vihannessuikaleita ja jauhelihaa ja kattila porisemaan. Masu tuli mukavaksi taas ja koirakin oli iloinen, kun NYT sulaa!
Sain naapurini Aritan avulla oivat ohjeet jatkoon ja Hulasta on nyt sitten tullut BARFFAAJA! Jatkossa testaamme pidemmän jakson MUSCH-raakaravintoa, jota nyt alkuun sotketaan tekemääni puuroon. Hula syö ruokansa alta aikayksikön ja ulosteissa ei paljon pussittamista ja poiskorjaamista ole.
Se, mistä tämä nyt johtuu, että BARFFille mentiin, voidaan vain spekuloida. Hulalla on ollut taipumus ns. stressimahaan. Aikoinaan hulvaton kolmituntinen naisseikkailu johti ensimmäiseen Tylosiini-kuuriin, mahaa ei saatu asettumaan kotikonstein. Jos Hulalle pätkähti jatkossa vuosien varrella uusi ripuli, se herkästi jäi päälle. Muistini mukaan Hula on syönyt kymmenessä vuodessa (Hula täyttää helmikuussa kympin) kolmisen Tylosiini-kuuria.
Muutoin se on syönytkin niin pizzaa kuin juustonaksujakin (tiedän, ei koiralle kovin soveliasta) mutta ilman ongelmia. Kuivamuonavaihteluahan meillä on aina ollut, tarjolla on mitä milloinkin. JahtiVahtia, Brittiä, Welldogia jne. Sikarit tummia ja tiiviitä, parhaimmillaan jäävät kujalle pystyyn.
Jokin siellä masussa nyt sanoi, että EI IMEYDY ja siihen on uskominen.
Pidän teitä ajan tasalla BARFFAUKSEN tiellä, alkutaival on ainakin ollut myönteinen ja sehän on pääasia, että ruoka maistuu ja Hula voi hyvin.
Kuivamuonan ostamisen lisäksi asioimme nyt siis myös riisihyllyllä, vihannespakastealtaalla ja keittelemme kattilallista rasioitavaksi. Pakastimeen järjestimme Hulalle oman pakastehyllyn, jossa MUSCHia onkin jo läjä odottamassa.
Nyt meillä siis chillaillaan ja Muschaillaan!
Pysykää kanavalla!
8.8.2012
Some very nice results of Hula- and Hupipups!
Last weekend some Hula- and Hupipups did great in rings and lure coursing fields!
5.8. In Lithuania, at Sighthound Club Show Teise, Ch Extraordinary Delight Dominija (Ch Carry On Ramblin´Man x Multi Ch Boxing Helena´s Coral Gem) went all the way to BOB under judge J. Matys (Slovakia).
What a nice win to Hula´s beautiful daughter! Couldn´t be more proud.
Meanwhile in Finland, Mimi Chill´s Rocky Prince (Ch Twyborn Philadelphia x Ch Taraly Black Panther) took lure coursing-CC with 481 points! He was 2nd among 10 Whippets.
Way to go Cuba - our heartfelt congratulations to all concerned.
At same competition little Hali, C´mere Manhattan (Ch Twyborn Philadelphia x Ch C´mere Icy Crystal) ran her very first race and was 6th among 18 females with 482 points and took CQ!
Keep up the good work both Cuba- and Hali -teams!
I received also some very nice photos from Italy, where Anita, Esedra I Know It (Ch Carry On Ramblin´Man x Esedra Endless Night) is growing more than nicely!
Esedra I Know It pictured at 6mths of age.
5.8. In Lithuania, at Sighthound Club Show Teise, Ch Extraordinary Delight Dominija (Ch Carry On Ramblin´Man x Multi Ch Boxing Helena´s Coral Gem) went all the way to BOB under judge J. Matys (Slovakia).
What a nice win to Hula´s beautiful daughter! Couldn´t be more proud.
Meanwhile in Finland, Mimi Chill´s Rocky Prince (Ch Twyborn Philadelphia x Ch Taraly Black Panther) took lure coursing-CC with 481 points! He was 2nd among 10 Whippets.
Way to go Cuba - our heartfelt congratulations to all concerned.
At same competition little Hali, C´mere Manhattan (Ch Twyborn Philadelphia x Ch C´mere Icy Crystal) ran her very first race and was 6th among 18 females with 482 points and took CQ!
Keep up the good work both Cuba- and Hali -teams!
I received also some very nice photos from Italy, where Anita, Esedra I Know It (Ch Carry On Ramblin´Man x Esedra Endless Night) is growing more than nicely!
4.8.2012
Whippetin koko - poimintoja vuoden 1989 Whippet-lehdestä.
Whippetin koko on varmasti yksi eniten keskustelupalstoilla - ja harrastusympyröissä muutenkin - ihmisten mielipiteitä ja kielenkantoja kirvoittavia asioita. Vuodesta toiseen.
Niin kauan kuin olen rodun parissa ollut, tätä kirjoittaessa menossa 22. harrastusvuosi, tuo KOKOasia on ollut likipitäen eniten tapetilla; suurin huolenaihe rodussamme.
Ehkä kuitenkin hieman hämmästyin plärätessäni vuoden 1989 whippetlehteä, asiaa puitiin numerossa 1 monen sivun verran. Jo silloin!
Jollain tapaa asian ymmärtää, emmehän halua whippetin tulevan greyhoundin kaltaiseksi, mutta samalla pitäisi muistaa, että whippetin ja greyn tyyppierot ovat kuitenkin useat; muutakin kuin KOKO.
Kuvassa FI Ch & FI LC-Ch Misakan Barthez Chris. Olisiko Pupun säkä ollut n. 75 cm. Noin 20 senttiä enemmän kuin isoimman whippetini, Monetbluen. Kuitenkin hyvin selvä grey, ilman whippetin olomuotoa ja leimaa? Tai sitten selvä whippetin isoisä, koira, josta whippet on kuitenkin jalostettu?
Ulkosiitos kasvattaa kokoa.
Toisaalta haluamme rodun olevan vaikka väkisin mitoissa, mutta kuitenkin geenipoolin olevan mahdollisimman lavea. Vaikea yhtälö. Jos kasvattaja julkeaa julkistaa tulevan pentueen isän ja emän (mittoineen), ja ne ovat tai toinen niistä, ylikorkeita, ammutaan kasvattajaa oikealta ja vasemmalta.
Kuitenkin kylmä tosiasia on se, että mittoihin menevät vanhemmat voivat saada ylikorkeita jälkeläisiä ja päinvastoin. Olisipa asiat niin yksinkertaisia, kuin monet rotuamme arvostelevat luulevat niiden olevan. Olen aiemmin kirjoittanut blogissani kasvattajakurssien satoa, lukaiskaapa uudelleen, sillä geenit eivät ole hallittavissa. Mitenkään päin. Geenit ovat jopa pelottavia, sillä juuri kun luulet hallitsevasi niitä, ne tekevät kaikki todellisuuslaskelmasi turhiksi.
On totta, että joillain kasvattajilla on koirissaan selkeämpi leima ja tyyppi, mutta kun sukutauluja tutkailee tarkemmin, myös sukusiitokset paukkuvat ja minimaalisimmillakin kertoimilla tauluissa on "määrääviä koiria ja tyyppejä". Joku nyt vain antaa enemmän itseään kuin toinen ja lyö leimansa ja tyyppinsä pidemmälle tauluun.
Olen omistanut näyttelyissä menestyksekkään Ch Zootsuits Lonely Heartsin, jota tosin ei koskaan virallisesti mitattu, mutta sen arveltiin olevan n. 51-senttisen.
Muistan itsekin äimistelleeni silloisia kehäkavereita 90-luvulla, jotka olivat huomattavasti kookkaampia. Äimistelyni loppui likipitäen kuin seinään, kun sain ilon omistaa sittemmin useita ylikorkeita whippetejä.
Yksi mieleenpainuvimpia näyttelyuria käytiin Ch Scheik´s Comandon kanssa. Se sai nopeasti kaksi serttiä ja valioitui kymmenennellä yrittämällä. Koira on 54,8 senttinen.
Kaunis, tasapainoinen, terverakenteinen ja tyypikäs. Poni-huudot saattelivat menestystämme ja tie oli toki kivikkoinen ja pitkä kohti valioitumista.
Kuitenkin se tie oli sen arvoinen. Onhan koirakin komea ja eroaa tyypiltään selkeästi isoisästään, greyhoundista.
On ilo viedä kehään näyttävää koiraa, joka esittää itse itsensä ryhdillä, liikkuu kauniisti ja rodunomaisesti, ja jonka tyyppi on SELVÄ whippet huolimatta sen koosta.
Kummasti tosiaan mieli muuttuu, kasvaa ja avartuu koiriensa myötä. Olen aina ollut melkoisen tyyppiavoin, pidän niin "vanhahtavasta" brittityypistä, kuitenkin liioittelukin käy, kunhan koira pysyy tasapainossa.
Omat koirani ovat hyvä esimerkki siitä, että myös laveasti kirjoitettu rotumääritelmä hyväksyy ja pitää sisällään - onneksi - monenlaisia whippetejä.
Kaikki kunnioitus tuomareille, jotka arvottavat koon korkealle, se on toki yksi tyyppimerkki rodussamme, mutta onneksi vain yksi. Jossain määrin olen huolestuneena pannut merkille MUUT liioittelun muodot rodussamme, joita ovat mm. leveä ja turhan runsas etuosa, liioitellut kulmaukset ja ylenpalttinen massa.
Tänä päivänä liioittelematon, tyypikäs, hyvän kokoinen whippet voi helposti saada EH:n tai jopa H:n, ja vain siksi, että se on liioittelematon, eikä pärjää etuosallaan ja "tavanomaisella" liikunnallaan näyttävimmille kilpakumppaneilleen.
Kuvassa Ch Emeritus Experience Dominija, koira valioitui toisella yrittämällään ja sillä on kaksi Cacibia.
Omistan myös Ch Carry On Ramblin´Man´in, joka leimattiin sen alkuaikoina erään suomalaisen tuomarin toimesta "korkeintaan EH:n koiraksi" ja se valioitui neljännellätoista yrittämällä. Koira on osin ylikulmautunut takaa, omaa suoran etuosan, mutta se on tyypiltään erittäin kaunis ja omaa monia whippetille toivottavia piirteitä.
Niin tai näin, täydellistä koiraa ei ole ja KOKO on "vain" yksi virhe muiden joukossa. On erittäin lyhytnäköistä tuijottaa vain kokoon, näkemättä muita rodun tyyppiin kuuluvia ja toivottavia piirteitä.
Sain Tuija Elomaalta luettavakseni vanhoja Whippet-Harrastajien lehtiä. Luku-urakka on ollut hyvin antoisa, ja olenkin naputtanut tuleviin lehtiimme aimoläjän vanhoista lehdistä bongattuja juttuja.
Se, mikä 80- ja 90- luvun lehdissä on silmiinpistävää, on tietenkin se, että samat aiheet, mm. KOKO ovat puhuttaneet vuosikymmenestä toiseen! Ja luku-urakkani on tehnyt tiettäväksi sen, että ongelmat rodussa ovat olleet tiedostettuja ihan alusta asti; kukaan vain ei ole keksinyt yksiselitteistä ratkaisua, saati ratkaissut sitä/niitä!
Keskustelupalstat sen sijaan ovat täynnä kukkahattuja sädekehineen, jotka luulevat ja/tai toivovat, että ratkaisu olisi niin yksinkertainen kuin älä astuta ylikorkeaa kenenkään kanssa, koskaan, kuunaan, milloinkaan. Ja jos nyt satutkin astuttamaan kaksi mittoihin menevää, niin jo on luonteet pielessä tai kasvattaja muuten vain haloo ja kokokeskustelu lavenee koskemaan seuraavassa lauseessa emän isän emän isää, joka oli "täysi kahjo pystyine korvineen ja paukkuarkuuksineen".
Teet niin tai näin, aina väärinpäin. Ja aina on niitä, jotka tietävät enemmän ja osaavat paremmin.
Kun epävarma kasvattaja menee ymmärrettävästi shokkiin ja kehoittaa parjaajia ottamaan suoraan yhteyttä kysymyksien kanssa sähköpostiinsa, on palstalaiset parjaamassa, että "Kerran julkistit yhdistelmän, sinun on kaikki kestettävä". Herää kysymys KENEN koiran sukutaulu on KAIKESTA puhdas ja onko SITTENKIN jonkun isän emän isällä PYSTYT korvat? Kaikesta muusta mahdollisesta painolastista puhumattakaan.
Kuvassa Ch Twyborn Philadelphia, 18:sta kerta toi valioivan sertin ja mittaa on 52,9 cm. Koiralla on USEITA mittoihin meneviä jälkeläisiä (likipitäen alamittaisia), joilla on vieläpä mukava ja mutkaton luonne.
Tämän sangen pitkän intron jälkeen Whippet-lehteen 1/1989:
Unto Timonen, kennel Woodbrooks on kirjoittanut seuraavaa:
Onko whippetin koko Suomessa jotenkin poikkeava verrattuna esimerkiksi Ruotsin, Norjan tai Englannin whippetkantoihin?
Porvoo 9/88: tuomari R.M. James, Englanti (rodun kasvattaja), yli 47 cm:stä narttukoirasta tuli ROP. Tekikö tuomari oikein vai väärin? Kun muilla menee hyvin, on koirilla silloin väärät koot, mutta kuinkas sitten, kun teillä...?
Kaikilla meillä kasvattajilla on varmasti yksi ja sama tavoite: mahdollisimman oikein rakentunut whippet + koko.
Ennen meillä ei ollut koirilla muuta kuin hyvä koko. Nyt sen sijaan myös tyyppi alkaa näyttää paremmalta. Jalostustyötä ei tehdä vuodessa eikä kahdessa, vaan se vaatii monen vuoden uurastuksen.
Nimimerkki Sami on kirjoittanut samaisessa lehdessä:
Aina on ollut liian suuria ja joskus rotumääritelmän mukaiset koirat ovat yht´äkkiä venyneet korkeutta, kun on pärjätty näyttelyissä hyvin. Tämä venyminen tapahtuu tietysti kateellisten silmien kohdalla, koira kyllä on ja pysyy saman kokoisena.
Jos itse olisin tuomari, ja eteeni tulisi kaksi whippetiä, joista toinen olisi pieni, mutta sillä olisi muutama maininnan arvoinen virhe ja toinen, joka olisi hieman kookas, mutta muutoin erinomainen rotunsa edustaja katsoisin kyllä tämän erinomaisuuden tärkeämmäksi seikaksi ja asettaisin sen ykköseksi. Koko ei saa olla pääasia, vaan koirassa on paljon muitakin osia kuin pelkkä koko.
Anita Nurmio ja sama lehti:
Meillä kaikilla on ylikorkeita koiria joskus. Toisilla jopa koko pentue on kookas, harvat vain niitä rehellisesti myöntävät. On toki liian suuria narttuja, kehissämme on joskus surkuhupaisia tapauksia, joissa narttu on suurempi kuin voittajauros.
Uudet tuomarit. Teillä on nyt haastava tehtävä arvostella whippetejä, oikein ja rehellisesti, eikä esittäjiä.
Tässä jotain kommentointia vuodelta 1989, 23 vuotta on mennyt ja keskustelupalstoilla, kehien laidalla ja juoksutreeneissä yhä lahdataan voimasanoin ihannekoon yli menevien käyttö. Se on ja pysyy ykkösaiheena, kun puhutaan jalostuksesta, yhdistelmistä, tulevista pentueista tai suunnitelmista. "Meinaatko tosiaan käyttää SITÄ? Sehän on 53-senttinen?!"
Kokoon on erittäin helppo puuttua. Se näkyy ja erottuu.
Kirjoitin yllä Ch Carry On Ramblin´Man´in serttijahdista. Jätin mainitsematta, että se sai kehässäoloaikanaan erittäin paljon anteeksi kokonsa vuoksi. Sehän ON kaunis, mitoissa oleva, tyypikäs ja kurvikas uros, jolla on myös suora etuosa, ylikulmautuneet raajat, periksi antavat kintereet, riittämätön sivuliikunta, leveä etuliikunta ja tyypillinen, lyhyt brittikaula. Mutta sillä ei ole liki kymmenvuotiaanakaan hammaskiveä, sillä on upeista upein luonne, ihana kurvikas alalinja ja se on 50,9 cm. Olisiko sen isoin jälkeläinen kuitenkin reilun 53 cm?! Onko se uroksen "vika", vaiko nartun? Vai jonkun muun?
Painota kokoa, saat ristiksesi jotain muuta. Jätä koko huomiotta, ja saat puolen Suomen vihat päällesi. Mutta ehkä myös kauniita, terveitä ja tyypikkäitä jälkeläisiä?
Niin kauan kuin olen rodun parissa ollut, tätä kirjoittaessa menossa 22. harrastusvuosi, tuo KOKOasia on ollut likipitäen eniten tapetilla; suurin huolenaihe rodussamme.
Ehkä kuitenkin hieman hämmästyin plärätessäni vuoden 1989 whippetlehteä, asiaa puitiin numerossa 1 monen sivun verran. Jo silloin!
Jollain tapaa asian ymmärtää, emmehän halua whippetin tulevan greyhoundin kaltaiseksi, mutta samalla pitäisi muistaa, että whippetin ja greyn tyyppierot ovat kuitenkin useat; muutakin kuin KOKO.
Ulkosiitos kasvattaa kokoa.
Toisaalta haluamme rodun olevan vaikka väkisin mitoissa, mutta kuitenkin geenipoolin olevan mahdollisimman lavea. Vaikea yhtälö. Jos kasvattaja julkeaa julkistaa tulevan pentueen isän ja emän (mittoineen), ja ne ovat tai toinen niistä, ylikorkeita, ammutaan kasvattajaa oikealta ja vasemmalta.
Kuitenkin kylmä tosiasia on se, että mittoihin menevät vanhemmat voivat saada ylikorkeita jälkeläisiä ja päinvastoin. Olisipa asiat niin yksinkertaisia, kuin monet rotuamme arvostelevat luulevat niiden olevan. Olen aiemmin kirjoittanut blogissani kasvattajakurssien satoa, lukaiskaapa uudelleen, sillä geenit eivät ole hallittavissa. Mitenkään päin. Geenit ovat jopa pelottavia, sillä juuri kun luulet hallitsevasi niitä, ne tekevät kaikki todellisuuslaskelmasi turhiksi.
On totta, että joillain kasvattajilla on koirissaan selkeämpi leima ja tyyppi, mutta kun sukutauluja tutkailee tarkemmin, myös sukusiitokset paukkuvat ja minimaalisimmillakin kertoimilla tauluissa on "määrääviä koiria ja tyyppejä". Joku nyt vain antaa enemmän itseään kuin toinen ja lyö leimansa ja tyyppinsä pidemmälle tauluun.
Olen omistanut näyttelyissä menestyksekkään Ch Zootsuits Lonely Heartsin, jota tosin ei koskaan virallisesti mitattu, mutta sen arveltiin olevan n. 51-senttisen.
Muistan itsekin äimistelleeni silloisia kehäkavereita 90-luvulla, jotka olivat huomattavasti kookkaampia. Äimistelyni loppui likipitäen kuin seinään, kun sain ilon omistaa sittemmin useita ylikorkeita whippetejä.
Yksi mieleenpainuvimpia näyttelyuria käytiin Ch Scheik´s Comandon kanssa. Se sai nopeasti kaksi serttiä ja valioitui kymmenennellä yrittämällä. Koira on 54,8 senttinen.
Kaunis, tasapainoinen, terverakenteinen ja tyypikäs. Poni-huudot saattelivat menestystämme ja tie oli toki kivikkoinen ja pitkä kohti valioitumista.
Kuitenkin se tie oli sen arvoinen. Onhan koirakin komea ja eroaa tyypiltään selkeästi isoisästään, greyhoundista.
On ilo viedä kehään näyttävää koiraa, joka esittää itse itsensä ryhdillä, liikkuu kauniisti ja rodunomaisesti, ja jonka tyyppi on SELVÄ whippet huolimatta sen koosta.
Kummasti tosiaan mieli muuttuu, kasvaa ja avartuu koiriensa myötä. Olen aina ollut melkoisen tyyppiavoin, pidän niin "vanhahtavasta" brittityypistä, kuitenkin liioittelukin käy, kunhan koira pysyy tasapainossa.
Omat koirani ovat hyvä esimerkki siitä, että myös laveasti kirjoitettu rotumääritelmä hyväksyy ja pitää sisällään - onneksi - monenlaisia whippetejä.
Kaikki kunnioitus tuomareille, jotka arvottavat koon korkealle, se on toki yksi tyyppimerkki rodussamme, mutta onneksi vain yksi. Jossain määrin olen huolestuneena pannut merkille MUUT liioittelun muodot rodussamme, joita ovat mm. leveä ja turhan runsas etuosa, liioitellut kulmaukset ja ylenpalttinen massa.
Tänä päivänä liioittelematon, tyypikäs, hyvän kokoinen whippet voi helposti saada EH:n tai jopa H:n, ja vain siksi, että se on liioittelematon, eikä pärjää etuosallaan ja "tavanomaisella" liikunnallaan näyttävimmille kilpakumppaneilleen.
Omistan myös Ch Carry On Ramblin´Man´in, joka leimattiin sen alkuaikoina erään suomalaisen tuomarin toimesta "korkeintaan EH:n koiraksi" ja se valioitui neljännellätoista yrittämällä. Koira on osin ylikulmautunut takaa, omaa suoran etuosan, mutta se on tyypiltään erittäin kaunis ja omaa monia whippetille toivottavia piirteitä.
Niin tai näin, täydellistä koiraa ei ole ja KOKO on "vain" yksi virhe muiden joukossa. On erittäin lyhytnäköistä tuijottaa vain kokoon, näkemättä muita rodun tyyppiin kuuluvia ja toivottavia piirteitä.
Sain Tuija Elomaalta luettavakseni vanhoja Whippet-Harrastajien lehtiä. Luku-urakka on ollut hyvin antoisa, ja olenkin naputtanut tuleviin lehtiimme aimoläjän vanhoista lehdistä bongattuja juttuja.
Se, mikä 80- ja 90- luvun lehdissä on silmiinpistävää, on tietenkin se, että samat aiheet, mm. KOKO ovat puhuttaneet vuosikymmenestä toiseen! Ja luku-urakkani on tehnyt tiettäväksi sen, että ongelmat rodussa ovat olleet tiedostettuja ihan alusta asti; kukaan vain ei ole keksinyt yksiselitteistä ratkaisua, saati ratkaissut sitä/niitä!
Teet niin tai näin, aina väärinpäin. Ja aina on niitä, jotka tietävät enemmän ja osaavat paremmin.
Kun epävarma kasvattaja menee ymmärrettävästi shokkiin ja kehoittaa parjaajia ottamaan suoraan yhteyttä kysymyksien kanssa sähköpostiinsa, on palstalaiset parjaamassa, että "Kerran julkistit yhdistelmän, sinun on kaikki kestettävä". Herää kysymys KENEN koiran sukutaulu on KAIKESTA puhdas ja onko SITTENKIN jonkun isän emän isällä PYSTYT korvat? Kaikesta muusta mahdollisesta painolastista puhumattakaan.
Tämän sangen pitkän intron jälkeen Whippet-lehteen 1/1989:
Unto Timonen, kennel Woodbrooks on kirjoittanut seuraavaa:
Onko whippetin koko Suomessa jotenkin poikkeava verrattuna esimerkiksi Ruotsin, Norjan tai Englannin whippetkantoihin?
Porvoo 9/88: tuomari R.M. James, Englanti (rodun kasvattaja), yli 47 cm:stä narttukoirasta tuli ROP. Tekikö tuomari oikein vai väärin? Kun muilla menee hyvin, on koirilla silloin väärät koot, mutta kuinkas sitten, kun teillä...?
Kaikilla meillä kasvattajilla on varmasti yksi ja sama tavoite: mahdollisimman oikein rakentunut whippet + koko.
Ennen meillä ei ollut koirilla muuta kuin hyvä koko. Nyt sen sijaan myös tyyppi alkaa näyttää paremmalta. Jalostustyötä ei tehdä vuodessa eikä kahdessa, vaan se vaatii monen vuoden uurastuksen.
Nimimerkki Sami on kirjoittanut samaisessa lehdessä:
Aina on ollut liian suuria ja joskus rotumääritelmän mukaiset koirat ovat yht´äkkiä venyneet korkeutta, kun on pärjätty näyttelyissä hyvin. Tämä venyminen tapahtuu tietysti kateellisten silmien kohdalla, koira kyllä on ja pysyy saman kokoisena.
Jos itse olisin tuomari, ja eteeni tulisi kaksi whippetiä, joista toinen olisi pieni, mutta sillä olisi muutama maininnan arvoinen virhe ja toinen, joka olisi hieman kookas, mutta muutoin erinomainen rotunsa edustaja katsoisin kyllä tämän erinomaisuuden tärkeämmäksi seikaksi ja asettaisin sen ykköseksi. Koko ei saa olla pääasia, vaan koirassa on paljon muitakin osia kuin pelkkä koko.
Anita Nurmio ja sama lehti:
Meillä kaikilla on ylikorkeita koiria joskus. Toisilla jopa koko pentue on kookas, harvat vain niitä rehellisesti myöntävät. On toki liian suuria narttuja, kehissämme on joskus surkuhupaisia tapauksia, joissa narttu on suurempi kuin voittajauros.
Uudet tuomarit. Teillä on nyt haastava tehtävä arvostella whippetejä, oikein ja rehellisesti, eikä esittäjiä.
Kokoon on erittäin helppo puuttua. Se näkyy ja erottuu.
Kirjoitin yllä Ch Carry On Ramblin´Man´in serttijahdista. Jätin mainitsematta, että se sai kehässäoloaikanaan erittäin paljon anteeksi kokonsa vuoksi. Sehän ON kaunis, mitoissa oleva, tyypikäs ja kurvikas uros, jolla on myös suora etuosa, ylikulmautuneet raajat, periksi antavat kintereet, riittämätön sivuliikunta, leveä etuliikunta ja tyypillinen, lyhyt brittikaula. Mutta sillä ei ole liki kymmenvuotiaanakaan hammaskiveä, sillä on upeista upein luonne, ihana kurvikas alalinja ja se on 50,9 cm. Olisiko sen isoin jälkeläinen kuitenkin reilun 53 cm?! Onko se uroksen "vika", vaiko nartun? Vai jonkun muun?
Painota kokoa, saat ristiksesi jotain muuta. Jätä koko huomiotta, ja saat puolen Suomen vihat päällesi. Mutta ehkä myös kauniita, terveitä ja tyypikkäitä jälkeläisiä?
Vaihtoehtoisia tassuteippimateriaaleja - Snögg-teippi.
Topcanis lähetti ystävällisesti Kenzolaan testattavaksi Snögg-sidontatarvikkeen. Sitä ei voi oikein teipiksi saati varsinaiseksi tassuteipiksi kutsua, sillä se on tarkoitettu monenmoiseen sidontaan. Se ei tartu ihoon, karvoihin, turkkiin eikä haavoihin. Tuote on pehmeä, hengittävä ja erittäin elastinen.
AnimalSoft -nimellä kulkevaa vaahtosidosta saa kahdessa koossa; 3 cm x 5 m ja 6 cm x 5 m. Meillä kokeilussa oli tuo 6x5. Hinnat ovat melko korkeat, joten tästä tuskin tulee päivittäiskäyttötuotetta meille. Ovh:t 14,66 ja 19,70 eur. Maahantuojalta ei mahdollisuutta saada "tukkupakkausta" huokeammalla, jos haluaa yrittää tinkiä hintaa, on yritettävä ostaa isompia eriä vähittäismyyntiliikkeestä.
Tuote oli sen verran uusi ja ihmeellinen, että aluksi kävi näin:
Rullasta otettu "pala" meni heti sikkuraan. Se tarttuu nopeasti kiinni itseensä, jollei ole tarkkana. Myyntiesitteen mukaan vaahtosidosta ei voi kiristää liian tiukalle - liikaa vedettäessä sidos katkeaa. Se ei myöskään hierrä, vaan muotoutuu kulloiseenkin sidoskohtaan sopivaksi.
Ja sitten testaamaan:
Hulalle tehdyt malliteipit. Lenkin pituus oli 5.3 km, ja ihan loppuun asti eivät kestäneet, vaan lähtivät kuoriutumaan n. 1 km ennen kotiovea. Tosin lenkin lopulla pojat juoksivat nurmikentällä ja Hulakin innostui kurvailemaan oikein tosissaan. Sidoksen korottaminen voisi toimia? Nyt sidokset ovat melko alhaalla jaloissa. Teippi otti todella hyvin kiinni itseensä ja oli kuten Coban-sidos, mutta huomattavasti keveämpi ja elastisempi. Tassuista ei tullut "tönkköjä" ja koira käytti jalkojaan normaalisti.
Huomionarvoinen seikka:
teippi on todella kestävää ja sen luvataan pitävän myös vettä. Kynnet ovat teipin sisällä ja eivät missään vaiheessa rikkoneet sidosta.
Sangen varteenotettava tassuteippi-innovaatio siis, tosin hinta on esteenä jatkuvalle käytölle.
Valmistusmaa Norja, maahantuoja Topcanis.
Tuote oli sen verran uusi ja ihmeellinen, että aluksi kävi näin:
Ja sitten testaamaan:
Huomionarvoinen seikka:
Sangen varteenotettava tassuteippi-innovaatio siis, tosin hinta on esteenä jatkuvalle käytölle.
Valmistusmaa Norja, maahantuoja Topcanis.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
