Mistä meillä on haaveiltu 10 vuotta! Nimittäin nappasi maastokoesertin!!
Ja näin kaikki kävi:
suunnistimme eilen maanantaina, 25.4., Whippet-Harrastajien Pääsiäismaastoihin Vantaalle, Ylästöön. Tarkemmin Tolkinkylän ratsastuskoulun peltoalueelle.
Koko kööri oli matkassa, kisaan osallistuivat tuttuun tapaan Luxi (Luxin 11. kisa) ja ensimmäistä kertaa veteraaneissa starttasi Hupi, kuudennessa kisassaan. Hupihan on koiristani se, joka alkoi ajaa viehettä vasta 5-vuotiaana, syyskuussa 2009. Sen ensimmäinen treenikerta oli taivaan lintujen katselua ja seuraavat 2-3 kertaa jotain "juoksentelun tapaista jonnekin suuntaan". Hupi on nyt sitten esimerkillään osoittanut sen, että periksi ei kannata antaa. Ihmettelin nimittäin vuosia sen kanssa sitä, että kyllä se lenkillä lähtee mäkeä vierivän omenan perään, tai keksii puiden oksilta kaikki hylätyt hanskat, mutta miksi kummassa se ei syty muovisuikaleisiin? Niinpä. Se vain tarvitsi hieman herättelyä. Kun se kerran keksi, kuinka hauskaa muovisuikaleiden perässä on viilettää, se tekisi sitä nyt into piukeana kun vain tilaisuuden saa.
Ensimmäisessä kisassaan Hupi sai 205 pistettä ja moitteita ajolinjojen valinnasta. Seuraavat maastot olivat nekin W-H:n, ja siellä pistesaalis oli vaatimaton 179. Elokuussa 2010, kolmannessa kisassaan, Hupi nappasi sille toivomani SA-tuloksen yhteispistein 451. Sitten piipahdettiin Kartanon maastoissa, joissa pistein 203 ei ollut asiaa finaaliin. Tänä vuonna talvimaastossa ropisi 234 pistettä, mutta jäätiin kahdella pojolla korkeahkosta finaalirajasta. Kovin korkein toivein ei lähdetty nyt pääsiäismaastoihinkaan. Tiesin, että ylikorkeissa veteraaneissa kisaa 4, ja lähdin tavoittelemaan finaalipaikkaa ja kenties sitä viimeistä sijaa. Edes. En tohtinut odottaa mitään muuta.
Pääsiäismaastot ja Hupi tarjosivatkin sitten jännitettävää aina loppumetreille asti. Kisaparina oli kokenut konkari, joka oli myös maastovalio. Juoksu näytti hyvältä, mutta pisteitä tuli jälleen vaatimattomat 189. Yllätys oli melkoinen -ja tietenkin meille mieluinen- kun Hupi otettiin em. pistein finaaliin. Valitettavasti kahdella muulla koiralla meni vieläkin heikommin, finaalissa siis vain 2 yk veteraania.
Luxin kisakaveri karkasi lähtöalueella käsistä ja tuomittiin poistumaan lähtöpaikalta. Luxi juoksi siis oman lähtönsä yksin. Juoksu oli Luximainen, 206 pisteen arvoinen. Jännä juttu, että luulisi Hupin olevan ns. "tykimpi" juoksija, mutta tykkisyys ei tällä kertaa sen pisteissä juuri näkynyt. Toki kilpakaverin ollessa tykimpi, eroa tulee pisteisiin varmasti eri tavalla, kun ja jos koira juoksee yksin, kuten Luxi nyt.
Radan reunalta tuli hieman hassuhkoa palautetta. Eräs katselija totesi Luxin juoksun jälkeen, että "Ei mennyt ihan putkeen". Taisin äimistyneenä todeta siihen, että "Tekikö se jotain hassua"? Katselija; "No ei se oikein täysiä vetänyt". Jaa, tarkoitti siis sitä. Kuten edellä totesin, Luximainen juoksu. Minulle on aina pääasia, että koirani juoksee puhtaasti ja ehjänä maaliin. En ole koskaan tohtinut muuta odottaa ja edellyttääkään, siellä jollekin totesinkin, että "Meillä ei mitään erityisyyksiä treenin suhteen tehdä". Uskon aina, että koira juoksee sen, mitkä geenit ja lihassyyt ja pää antaa myöden, toki treenillä varmaan voi jonkin verran vaikuttaa juoksuun, mutta geenejä ei muuksi muuteta. Eikä sitä pääkoppaakaan. Kai?
Myös Luxin pisteet riittivät finaaliin, mikä oli hienoa!
Aikataulukirjeessä väitettiin, että kisapellolle on matkaa n. 600 metriä toimistolta. Matka tuntui hirvittävän pitkältä, varsinkin kun sai kahden koiran kanssa säätää menemään ja Hupin kanssa lähdettäessä veteraanilähtöön, ei yk urosten juoksujärjestystä ollut edes vielä arvottu. Hiihdettiin siis hirmuvauhtia 22,5 plusasteessa ja kiireenvilkkaa hakemaan Luxin lähtönumeroa ja Hupi kämppiksen käsiin. Pojat muuten juoksivat onnennumeroillani, Hupi lähdössä 6 ja Luxi lähdössä 16. Luxin kanssa tuli hätäiltyä takaisin pellolle ehtimistä, mutta paikalle osunut Raila nakitettiin kyyditsemään meidät kisapaikalle. Hyvin ehdittiin hänen avullaan, kiitos!
Kun nyt marssimme pois, nakitin seuraavaksi kämppiksen Nokian kanssa mittaamaan matkaa. Matkakaveriksi osui whippetin omistaja, joka kertoi kävelevänsä koirineen "sellaisia 15 kilometrin lenkkejä, ei tää matka varmaan edes oo sitä 600 metriä" väitti hän. Meikäläisen 5 kilometrin lenkit kalpenivat hänen rinnallaan ja inttämiseni; "on tää pidempi matka kuin 600 metriä" ei saanut vastakaikua. Nokia kertoi kuitenkin toisin. 750 metriä + siihen "toimistolisä" (matka mitattiin parkkikselta), joten 800 metriä oli todellinen matka! Se tuli käveltyä 5 kertaa, kisapäivän lenkkeilyä tuli siis osaksemme 4 km. Siihen toki muun lauman kanssa tehdyt kaksi lenkkiä päälle + aamuinen lenkkimme!
Finaalissa Hupi juoksi siis saman parin kanssa kuin alkuerässäkin ja nyt saimme yleisöstä toisenlaista palautetta, joka muuten ihan ekstrasti lämmitti mieltä;
Salmelan Eeva kertoi juoksun olleen "veteraanilähdöistä paras"! (finaalissa niitä taidettiin nähdä 3 tai 4?) Kysyin sitten varovasti, että "Mitenkäs tämä mun koira", niin siihen Eeva; "No kyllä tuo oli päivän veteraaneista toiseksi paras juoksija ja juoksu"! Siinä sitä sitten jännitettiin, että riittävätkö pisteet, serttiraja kun on 400 ja finaalista "tarvittiin" 211 pojoa.
Luxin pariksi osui äärimmäisen innokas koira, joka piti metelistä huolen lähtöpaikalla. Kaikenlaista viivettä siinä vielä oli, taisi viehe rikkoutua ja suikaleita vaihdettiin, mutta nyt nähtiin sitten jo paljon innokkaampaa Luxia! Kumma juttu muuten, moni koiristani saa finaaleista parempia pisteitä kun alkueristä. Taitaa paikat aueta sopivasti ja sitä joidenkin sivullisten koiristani näkemää "huonokuntoisuutta" ei enää olekaan? Luxille finaalista 214 pistettä, keulillakin poika veteli pariin otteeseen. 17:sta joukosta Luxi oli loppupisteissä 10:s.
Maastokokeessahan ei tiedä finaali- eikä yhteispisteitä kuin vasta siinä vaiheessa kun kirjoja jaetaan palkintojenjaon yhteydessä. Siinä silmät kostuivat, kun Hupin pisteet ja sijoitus sanottiin; ylikorkeitten veteraanien toinen yhteispistein 401 ja sert!! Tarvittiin 10 vuotta, 31 kilpailusuoritusta, 5 eri kilpailevaa koiraa laumastani ja muovisuikaleitten jahtaus tuotti sinivalkoisen ruusukkeen kera "hopealautasen", huh-huh. Ihan huima tunne. Ja epäuskoinenkin. Maastoharrastus on meille ollut aina sellaista "mukavaa yhdessäpuuhastelua", aikaisia aamuja, pitkiä päiviä, paljon jutustelua kisakavereiden kanssa ja grillimakkaroiden rouskutusta. Halua tuoda kilpakentille myös niitä "näyttelylinjaisia, jotka ajavat sen minkä osaavat ja pääsevät". SA-tuloksia on matkan varrella tippunut yhteensä 14 kappaletta, joten hävetä ei ole tarvinnut. Diskiä whippeteilleni ei ole tullut koskaan. Yksi nolla kylläkin
Lelu Laukkaselle, joka ensimmäisessä kisassaan ajoi lähinnä kaveria. Helluinen Lelu.
Nostaako tämä sertti sitten vaatimustasoani? Tuskin. Yhtä lystiä aiotaan maastokisoissa pitää vastakin, ollaan yhä realisteja ja katsotaan, josko onnenpyörä pyörisi jatkossakin kohdallemme tuoden hillomunkin.
Kuvasta kiitos Antti Ruotsalo. Canonisti vailla vertaa, joka osui putkineen paikalle todistamaan Hupin muhevaa menoa!
