Tietolaariosastossa on ollut viimeaikoina hiljaista. Yritetäänpä kirjoittaa whippetien niin moninaisista luonteista ja niille ominaisista, persoonallisista tavoista jotka liittyvät hellyyteen ja huomionkaipuuseen ja -tavoitteluun!
Whippet tunnetaan yleisesti mukavana, helppona ja mutkattomana rotuna. Kuitenkin niillä jokaisella on omat persoonalliset erityispiirteensä ja yleissabluunaa "whippet on aina tällainen siinä ja siinä tilanteessa" ei ole helppoa sovittaa jokaiseen whippetkirsuun.
Whippet on siis yleisellä tasolla puhuttaessa sosiaalinen, mukautuvainen ja mukavuudenhaluinen, tykkää lenkkeilystä ja yhdessä tekemisestä, on enemmän miellyttämishaluinen kuin itsenäinen, pitää huomiosta ja keskipisteenä olosta ja sopeutuu kulloiseenkin ympäristöönsä ja elinolosuhteisiinsa vaivattomasti.
Mutta.
Jokainen yksilö totisesti on "oma persoonallinen itsensä". Minulla on ollut ilo omistaa kahdeksan whippetiä ja nykyisessä viiden whippetin laumassani esiintyy koko kirjo persoonallisia ja omintakeisia taipumuksia; joita "toisella ei ole".
Suvi Rossin innoittama lähdin tällä kertaa tätä kirjoitusta tekemään. Hän ehdotti aihetta, jossa pohtisin erilaisia taipumuksia haluta ja hakea hellyyttä & huomiota. Aihe on mielenkiintoinen. Omassa laumassani esimerkiksi vanhin koiristani, Lelu, ei ole koskaan viihtynyt sylissä. Se on aina ollut todella vaivautunut ja hämillään, kun sitä sylitellään. Se ei myöskään koskaan hakeudu kainalooni, kun katson esimerkiksi televisiota. Lelu on koiristani myös ainoa, joka jollain tapaa vierastaa tai jopa "inhoaa" kosketusta. Se oli jo pentuna oman tiensä kulkija ja hyvin itsenäinen. Tuntuu, että sille ihminen edustaa "vain" ruoan ja lenkkeilyn antajaa. Lelu on hyvin pyyteetön, itsestään numeroa tekemätön koira. Kun sillä on "asiaa", ts. se haluaa huomiota = ruokaa tai lenkkeilyä, se alkaa ravata. Se hiihtelee vaivihkaa näkösällä ja tökkäisee kuonollaan harmistuneena jalkaani tai kolisuttelee tietokoneen äärellä olevaa roskakoria. Kun se on ruokittu ja/tai ulkoilutettu se tyytyy lepäilemään reporankana ja tyytyväisenä oloonsa ja eloonsa. Jollain tapaa jopa väritön koira, mutta hyvin persoonallinen ja omanlaisensa. Melkeinpä juuri tämä jonkinlainen värittömyys tekee siitä todella erilaisen ja omintakeisen. Ikäänkuin se tietäisi, että vähäeleisyys ja -äänisyys ovat Hyvin Rakastettavan Koiran tunnusmerkeistä parhaimmat.
Hula on myös hyvin pyyteetön ja hakee sielukkuudessaan ja luonteensa syvyydessä vertaistaan. Hulan voi ottaa syliin ja kainaloon, jossa se viihtyy maksimissaan 13 sekuntia, pitkin hampain. Juuri kun ajattelet, että "ei se sinusta edes välitä" se hakeutuu lähelle hoitamaan korviasi. Hula on hyvin perusteellinen ja intohimoinen korvien puhdistaja. Se viihtyy omissa oloissaan -ja mieluusti kämppikseni huoneessa- mutta jos sen mielestä nyt on kertakaikkiaan nukuttu tarpeeksi se tepastaa aamun kajossa huoneeseeni haukahtaen kerran erittäin terävästi ja vaativasti. Joka kerran tämä haukahdus hämää minut; "nyt sillä on maha sekaisin" ja menen avaamaan oven pihalle. Ja joka kerran tämä koira löytyy em. toimenpiteen jälkeen nukkumasta tyynylläni. Se tuntuu haukkuvan vain siksi, koska se haluaa huomiota/tilaa tai parhaan aamu-unien paikan?
Hulan rauhallisuus tenhoaa ihmiset. Ikäänkuin se tietäisikin sen. Juuri silloin kun et "odota sen tekevän mitään" se menee hyvin vaativasti vinkumaan keittiön ovelle. Haistaahan se tiskipöydälle jätetyt pizzan jämät. Juuri silloin, kun ajattelet "laumassa olevan kaikki hyvin" Hula alkaa tuijottaa. Se tuijottaa äärimmäisen pistävästi ja vaativasti ja kostuttaa silmänsä kiiluviksi. Tuijotuksen tarkoituksena on yleensä toive asettaa sille ekstratyynyjä tai antaa edes yksi Frolic. Tuijotuksen tarkoitus voi olla myös se, että Sen Tuolilla on laukku, jonka se haluaa poistettavan.
Viri taasen on kainaloinen. Sen voi vääntää kainaloon mutkalle ja ässälle ja Se Nauttii. Huuli- ja kasvorasvat nuollaan ja korvat samoin "kiitokseksi". Mitä enemmän Viriä pussaa, sitä enemmän se pussaa takaisin. Mitä enemmän sitä halii, huomioi ja rutistaa se loistaa. Viri ei voi koskaan saada huomiota liiaksi tai ainakaan tarpeeksi. Viri on koiristani toinen -Hupin lisäksi- joka harrastaa vessapussailua. Emäntä on Ihanista Ihanin, kun istuu toiletissa ja emäntää on Juuri Silloin halattava ja pusittava. Virillä on myös hyvin omintakeinen tapa "töötätä" tassuillaan mahaasi juuri kun sitä vähiten odotat. Saatat hiihtää kuuden askeleen mittaista matkaa kohti kännykkää ja ennen kuin ehdit kissaa sanoa, on ilmat pihalla, koska Viri on koko painollaan tölväissyt tassuillaan kohti jännittämättömiä vatsalihaksiasi! Ja juuri kun aiot olla sille vihainen, se katsoo lehmänsilmillään "söpösti" suoraan silmiisi, mahdollisimman puhuttelevalla ilmeellään!
Hupi ei aina vaikuta ihan "koiralta". Se on jotenkin niin nallemaisen suloinen ja syvällisen sielukas. Vaikka se syö kakkaa ja piehtaroi raadoissa, se tuntuu tietävän, että saa "kaiken aina anteeksi". Hupin ei tarvitse kuin hypätä sinua vasten tassut ojossa -ne se asettaa kauniisti olkapäille- ja halia isoa karhunhalia samalla okranvärisillä silmillään syvästi sieluusi tuijottaen -ja olet myyty. Hupiin kertakaikkiaan rakastuu jokaikinen päivä uudelleen. Se ei vain halaa ja pussaa vaan myös laulaa ja heiluttaa pitkää häntäänsä hyvinkin puhuttelevasti ja sydämellisen aseistariisuvasti. Ja kuin tietäen, että a) okranväristen silmien syvälle sieluun tunkeva tuijotus b) aseista riisuva halaustyyli ja c) laulun lurauttaminen kera hännän heilutuksen sallii sille kaikki ajoittaiset pöllöilyt. Mitä nyt vaikka hampaiden välissä olisi kakkaa ja kaula täynnä raatotöhnää, kun "mä vaan olen kertakaikkiaan niin ihana"? Ei kovin kainalossa viihtyvää tyyppiä hänkään, mutta tarvittaessa -jos emäntä syö- bonushalii ja liehittelee, koska koskaanhan ei voi tietää, jos viimeinen pala suklaata olisi sen.
Luxi sitten. Tämä Kaikkien Uteliaitten Whippetien Johtaja on oman tiensä kulkija sekin. Se menee ympärysmitaltaan kaksikymmentäsenttisen koivunrungon taakse koirapuistossa ja luulee ettei sitä nähdä. Että se on piilossa. Että se voi jäädä sinne ja koska se on niin suloinen ja ihana, joku tuo sille sinne ruokaa ja rakentaa sille sateenpitävän majan. Kun Luxi haluaa ja kaipaa huomiota se jumittaa esimerkiksi heinikkoon vartiksi. Takuuvarmasti sille vartin jälkeen huudetaan ja viimeistään silloin, kun sen turkki on pihkasta takussa ja hampaiden välit täynnä ruusunmarjojen siemeniä. Tämä koira totisesti löytää lenkiltä jokaisen niistetyn nenäliinan, sylkäistyn rään, moneen kertaan pureskellut purkat ja erottaa tarkalla hajuaistillaan mikä on pähkinäpensas ja mikä sitten taas ei. Isänsä tavoin Luxin voi ottaa tiukkaan kainalo-otteeseen Emmerdalen aikaan ja siihen jää. Pötköttää selällään, ketarat kohti kattoa ja nukkuu syvää lenkinjälkeistä unta etuhampaat näkösällä.
Melkoinen -ihana- lauma, vai mitä?
