Tietolaari - elämää pennun kanssa osa 1 (tuhoaminen-autopahoinvointi)

Minulla on ollut ilo oppia tuntemaan kahdeksan erilaista whippetpersoonaa. (omistamieni neljän basenjin ja kahden greyhoundin lisäksi. Unohtamatta ihkaensimmäistä dalmatialaistani, mutta se tuli minulle aikuisena).
Edesmenneitä whippetejä on kolme ja nykyisessä laumassani viisi poikaveijaria. Kaikki kovin erilaisia -jo pienestä pennusta lähtien.
Päätin tällä kertaa yrittää pureutua Tietolaari-osiossa yleisimpiin saamiini kysymyksiin koskien elämää pienen pennun kanssa.
Muistutan jälleen, että esittämäni asiat ja mahdollisesti jopa väitteet ovat omiani. Ne perustuvat omiin kokemuksiini ja lisäksi näkemäni & kuulemani perusteella luomiin mielipiteisiini. On kuitenkin muistettava, että yhtä sapluunaa, jolla "kaikki toimii" ei ole. Jokainen koira on yksilö ja se mikä toimii yhdellä, ei välttämättä toimi toisella.


Pentu tuhoaa, syö wc-paperirullia, kaukosäätimiä, silmälaseja, johtoja.. Mitä tehdä?


Muistan aikoinaan, kun menetin kaksi basenjiani vuonna 1990 penikkataudille. Elin useamman kuukauden ilman koiria. Siitä huolimatta joka aamu ennen töihin lähtöä nostin TV:n kaukosäätimet kirjahyllyyn. Niin selkäytimessä tuo toimenpide oli!


Pentu tosiaan tuhoaa. Olisi outoa, jollei se maistelisi kaikkea eteensattuvaa. Aivan kuin pienet lapset; kaikki laitetaan suuhun. Hampaat kutittavat (pennun purukalusto vaihtuu pysyviin hampaisiin viimeistään 6 kuukauden iässä. Viimeisimpinä lähtevät kulmahampaat.) ja ympäröivää maailmaa on yksinkertaisesti maisteltava.
Jokainen omista koiristani on lisäksi pentuaikanaan erikoistunut tiettyihin esineisiin tai asioihin. Yksi nakersi Tiimarin saviveistoksia, toinen ajokortteja ja passeja, kolmas korkokenkiä. Mitä vain, mitä me, tyhmät ihmiset jätimme saataville. On myöhäistä harmitella Yves Saint Laurentin juuri ostettujen silmälasien murskaksi menoa, jos ne on päiväksi jätetty matalalle olohuoneen pöydälle. Koirallasi on vain loistava maku!
Sitäpaitsi Viron tullivirkailijan kommentti oli molemminpuolin hymyilyä herättävä hänen hypistellessä passiani; "doesn´t your dog have food"? Huumoria pienen pennun kanssa tarvitaankin!


Kaikki kallis ja arvokas siis pois pennun saatavilta. Pentu varmasti kokeilee kekseliäisyyttäsi. Nyt kun kaukosäätimet, prillit ja kännykät on kirjahyllyn ylimmällä tasolla se taatusti keksii johdot! Tai wc:n ovi jää sekunniksi auki, jo lähtee wc-paperirulla pennun matkaan! Pennut ovat hoksaavaisia. Ole sinä hoksaavaisempi! Estä pääsy eteisen kenkähyllyyn, laita takit kaappiin. Johdoillekin on nykyään saatavilla koteloita, olohuoneen uudelle nahkasohvalle voi laittaa keittiön tuolit ylössuin. Sitäpaitsi puutarhasäleiköt ja kompostiverkot ovat edullisia!

Voisi melkeinpä sanoa, että siinä missä koira tutkitusti vähentää verenpainetta (koiran silittely tosiaan alentaa sitä!!) niin pieni pentu huolehtii alkavasta dementiastasi. Siivoa kaikki kallis pois, korkealle, piiloon. Joka päivä. Aina käytön jälkeen. Älä jätä mitään sellaista pennun saataville mitä se EI saa syödä.

Usein kuulee pienen pennun muutettua vasta 2-3 viikkoa sitten uuteen kotiinsa, että "kun sille ei kelpaa luut eikä kongit, se kaivautuu sohvan alle ja vetää johdon sieltä.. se avaa veskin ovenkin ja vaikka mulla on lattialla 100 lelua ja älypelit päälle se haluaa sen vessapaperirullan hinnalla millä hyvänsä". Aivan. Nyt kun on dementiapuoli pennun aktiivisessa hoidossa ja verenpainekin on ainakin osittain kohdillaan, niin kärsivällisyyspuolta on vielä kehitettävä! Se on avainsana. K Ä R S I V Ä L L I S Y Y S! Ensin Tiimaripatsaat, sitten kengät, kaukosäätimet ja koristepensaat. Kun ne on kaikki nakerrettu ja ainakin maisteltu; on kongien ja luiden vuoro!

Ja sitäpaitsi eikö me lapsena opeteltu lukemaan koko ensimmäinen luokka? Kaunokirjoitusta tuherrettiin koko lukukausi ja vielä lukiossakin päntättiin prosenttilaskua kuukausitolkulla ja silti koe meni metsään. Eihän nyt pieni pentu viikossa mitään opi. Eikä kuukaudessakaan. Opetin minä grehoundianikin kolme kuukautta (!!) istumaan.

Kun olet hokenut pennulle niin monta kertaa EI, että se luulee sen olevan jo nimensä, olet jo aika pitkällä. Kun palkkaat sitä sen seitsemänkymmentä kertaa kontaktista ja vahvistat sen oikeaa tekemistä, pahantekeminen jää.

Yksi whippeteistäni vinkui ensimmäiset kolme viikkoa yhtäsoittoa. "Äiti mulla on tylsää". "Miksei mun isä leiki mun kanssa". "Mulla on pissahätä". "Nyt tulis kakka". "Nyt mulla on taas pissahätä". "Vai kävinksmä jo". "Tahtoo pihalle, siellä on lintuja". "Saanksmä ruokaa". "Jätä jämät sun pizzasta". "Tahtoisin sellaisen lelun kun näin telkkarissa". (nämä lauseet ovat siis suomennoksia koirakielestä. Koirakieli kuulosti tältä: piip-piip-piip-piip-piip-piip-piip-piip-piip-piip-piip-piip-piip-piip-piip-piip-piip-piip-piip-piip-piip-piip -ja boldaus kuvaa äänen voimakkuutta) Niin vain kärsimättömänä ihmisenä kärsivällisesti kuuntelin ja -olin huomioimatta. Piippaus jäi, koska sillä ei saavutettu mitään ja on enää muisto vain.

Ole siis kärsivällinen, ohjaa. Kun koira nakertaa tietokoneesi johtoja muusiksi, kiljahda ja kun pennun huomio on sinussa ja saat sen ottamaan kädestäsi vaihtarin (luvallinen nalle) palkkaa ja kehu. Muista, että myös negatiivinen huomio on koirallesi huomiota. "Ei saa Einari purra äitiä jalkaan" ja pikku-Eikka on haltioissaan. Äitiä puremalla saa äidin jakamattoman huomion. Lähde mieluummin liikkeelle ja kun pennun ote kirpoaa jalastasi, huomioi se silloin.

Esimerkki: englantilaisessa koiraongelmia-sarjassa asiakkaalla oli vieraita vasten pomppiva labradori. Kukaan ei oikein halunnut enää tulla kyläänkään, kun labbis pomppi vasten hullun lailla. Normaali -ja täysin alitajuinen reaktio- on alkaa lällättää; "no moi moi, oletpa sinä innokas (paijausta) huh kun sinä hypit (pään taputtelua). Kouluttaja tuli kylään, omistaja alkoi heti toppuutella koiraansa (turhaan; sekin oli vain huomiota koiralle), kouluttaja kielsi ehdottomasti huomioimasta koiraa mitenkään (eikä tehnyt sitä itsekään), katseli lähinnä omistajan kanssa taivaalle ja puhui Lontoon sumusta. Koira oli aivan äimän käkenä. Se pomppi tovin, katseli hetken hölmistyneenä ja pisti pehvan maahan. NYT se sai huomiota ja paijausta. Näin tehtiin ja toimittiin arviolta 100-1.000.000 kertaa ja riittävien toistojen jälkeen koira oppi. Pomppiminen jäi.

Autopahoinvoinnista olen saanut lukea netin eri keskustelupalstoilta sekä pari yhteydenottoa sähköpostiini. Yhteistä näille viesteille on se, että pentua aletaan sääliä. Pennun koetaan kärsivän ja halutaan säästää se kärsimykseltä lopettamalla autoilu. Harvalla on varaa kuitenkaan helikopteriin, joten ehdoton suositukseni on jatkaa autoilua ja mielellään lisätä sitä. Pienellä pennulla on vielä täysin kehittymätön tasapainoelin ja pahoinvointiin toki vaikuttavat monet muutkin seikat. Vaikkapa perimä tai "muu alttius". Joillain pennuilla sitä esiintyy vain kerran-pari, joillain useita kuukausia. Omassa laumassani on koira, joka kuolasi autoon kokonaisia Näsijärviä. Kuolaaminen loppui kuin seinään n. 1-vuotiaana.

Tärkeätä on antaa pennulle positiivisia kokemuksia tässäkin asiassa. Autoilla mukaviin paikkoihin (koirapuisto, pentumiitinki, makkaratehdas) ja tehdä sitä riittävän usein ja olemalla itse mahdollisimman huoleton. Jos omistaja vuoraa ensin auton elmukelmulla ja säälittelee niin autoa kuin pentuakin vartin ennen jokaista reissua, pentu varmasti imee itseensä omistajansa syvän huolen ja yökkää varmuudeksi jo auton astinlaudalle. On hyvin tärkeätä olla kärsivällinen tässäkin asiassa, eikä saa antaa periksi. Pentu huomaa HETI jos annat sille periksi. Pieni virhe voi kestää pitkään korjata. Esimerkiksi koira ei ole päässyt sen ensimmäisinä neljänä elinkuukautena kertaakaan sohvalle. Se on järjestelmällisesti ollut aina kielletty. Nyt kuitenkin omistaja heltyy saatuaan potkut töistä ja ottaa pentunsa sohvalle kainaloon halikaveriksi. Pentu ei ymmärrä tätä alkuunkaan. Se kokeilee sinua entistä kovemmin seuraavat neljä kuukautta. "Mä pääsin eilen, miksen tänään pääse"? Ja nyt kun se ei taas pääse, purraan omistajan nilkkaa, kiljutaan ja käydään vetämässä wc-paperirulla telineestään ja purraan johtoja omistajan silmien edessä...

Eihän se oksentelu ja kuolaaminen tietenkään kivaa ole. Mutta Sinun tehtäväsi on osoittaa koiralle kaikin tavoin (eleet - olemus - äänensävy ja -painot) että "koirat ovat autoilleet siitä asti kun Ford auton keksi". Koira imee hurjasti vaikutteita ympäristöstään. Myös pieni pentu. Eikä susilaumassa tunneta sääliä. Kaikki koirat oppivat. Kovapäisimmätkin. Jos koira on erityisen pehmeä, sille ikä tuo vääjäämättä lisää itsetuntoa ja varmuutta. Oppia ikä kaikki, sanotaan. Tämä pätee myös koiriin.

Onkin syytä muistaa pienen pennun kanssa, että se ei ole "valmis" vielä pitkään aikaan. Koiran luonne -ja sen koko olemus- jatkaa kehittymistään aina 2-3 -vuotiaaksi asti.

Tällaista tällä erää. Seuraavassa (-issa) blogikirjoituksessa on tarkoitus keskittyä mm. yksinoloon ja pohtia erilaisia pentuluonteita.

Siispä kuulumisiin -ja malttia & kärsivällisyyttä pennun kanssa! Ole hyvä ja oikeudenmukainen ohjaaja ja pentusi luottamuksen arvoinen. Se palkitsee sen kyllä ennenpitkää!