Paula Heikkinen-Lehkonen:
Arvosteluperusteet ja kehäkäyttäytyminen
julkaistu Whippet -lehdessä 2/2003
jutun lyhensi ja tiivisti Anita Sandqvist
Koiranäyttelyiden tärkein ja perimmäinen tarkoitus on palvella jalostusta. Se ei toki ole ainoa syy, miksi koiranäyttelyitä pidetään, vaan aikojen kuluessa näyttelyille on kehittynyt muitakin, vähintään yhtä merkittäviä funktioita. Näyttelytulokset eivät ole ainoa peruste jalostusvalinnoille -tai ainakaan niiden ei pitäisi olla. Näyttelyissä arvostellaan koiran ulkomuotoa, toisin sanoen määritellään, miten hyvin se vastaa rotumääritelmää.
Itse asiassa näyttelyssä pikemminkin arvostellaan aikaisempien sukupolvien jalostustulosta kuin pyritään määrittelemään näytteillä olevien koirien jalostusarvoa. Näyttelyssä arvostellaan vain ja ainoastaan sitä, mikä koirasta on sillä hetkellä ja siinä kunnossa havaittavissa.
Koirien menestykseen vaikuttavat myös ei-jalostukselliset tekijät, kuten esiintyminen ja kunto, esittäjän ja trimmaajan taitavuus jne.
Näyttelytulos onkin vain yksi tekijä koiran mahdollisen jalostusarvon määrittelyssä. Vähintään yhtä tärkeitä tekijöitä - ellei tärkeämpiäkin - ovat terveystarkastukset, luonne, käyttötulokset ja sukutaulu. Näyttelylle ei pidä antaa suurempaa merkitystä kuin mitä sillä on.
Olemme tottuneet käytäntöön, että yksi tuomari arvostelee kehässä yksin. Tähän on olemassa monia syitä, ennenkaikkea taloudelliset syyt. Vaikka eri maissa onkin hieman erilaiset pätevöintiperusteet, lähtökohta on aina se, että tuomareiksi pätevöidään melkoisen kokeneita alan asiantuntijoita tietyn koulutuksen ja tutkintojen jälkeen.
Etenkin meillä Pohjoismaissa tie näyttelytuomariksi on pitkä ja kivikkoinen.
Monille näyttelyissä käyville ns. vasta-alkajille ei ole ollenkaan selvää, mitä tuomarit oikeastaan arvostelevat, mihin palkintosijat perustuvat ja mihin asioihin kiinnitetään huomiota. Monet kokeneemmat näyttelyssäkävijät taas luulevat tietävänsä mitä tuomarit ajattelevat ja mitkä koirat tulevat menestymään kunkin kehässä, vaikka heillä ei todellisuudessa usein ole aavistustakaan siitä, mihin tuomarit perustavat ratkaisunsa.
Rotumääritelmä on kaiken perusta
Arvostelu perustuu aina ennenkaikkea rotumääritelmään. Rotumääritelmä kuvailee rodun ihanteen, täydellisen ulkomuodon. Rotumääritelmät eivät ole syntyneet sattumalta.
Rotumääritelmien sanamuodot ovat aina siinä määrin väljät, että niitä voidaan tulkita hieman eri tavoin. Eri aikoina samoilla ilmaisuilla voidaan myös ymmärtää hieman eri asioita. Myös eri maissa voivat painotukset vaihdella melkoisestikin.
Useimmat rodut ovat myös aikojen kuluessa muuttuneet paljonkin, vaikka rotumääritelmää ei ole sanottavasti muutettu. Tulkinta on vain muuttunut!
Klassinen esimerkki tästä on englanninbuldoggi; liioittelun mestarinäyte! Kun alkuperäiset härkätaistelukoirien kasvattajat halusivat koiriensa olevan vankkaluisia, leveärintaisia, suuripäisiä ja lyhytkuonoisia, ei heillä ollut aavistustakaan siitä, että sadan vuoden kuluttua rotu näyttäisi sellaiselta kuin tänään. On vain käynyt niin, että jalostajat ja näyttelytuomarit ovat tulkinneet, että kun rotumääritelmässä sanotaan "suuri pää", se tarkoittaa "mitä suurempi, sen parempi" tai "lyhyt kuono", on yhtäkuin "mitä lyhyempi, sen parempi" ja niin edelleen.
Sama koskee monia muitakin rotuja. Pitkä kaula = mitä pidempi, sen parempi, lyhyt runko = mitä lyhyempi, sen parempi.
Olemme osittain hyväksyneet nämä muutokset ja ajattelemme, että olemme jalostuksella parantaneet rotujen ulkomuotoa. Monia rotuja ei nykyään enää voida käyttää alkuperäiseen tarkoitukseensa. Härkätaisteluita ei enää pidetä, susia ei juurikaan enää metsästetä, eikä nyky-yhteiskunnassa hyväksytä kovin aggressiivisia vahtikoiria. Silti, jos haluamme olla uskollisia rodulle, kasvattajien ja tuomareiden tulisi tuntea rodun alkuperäinen käyttötarkoitus ja pitää ihanteena koiraa, joka pystyisi tarvittaessa suoriutumaan alkuperäisestä tehtävästään.
Eri näkemykset perusteltuja
Koska jokainen tuomari arvostelee kehässään yksin, on arvostelu aina subjektiivista. Tämä on pelin henki ja tämä on hyväksyttävä. Jokaisella tuomarilla on oma näkemyksensä siitä, mikä juuri tässä rodussa on tärkeää ja oleellista. En puhuisi niinkään mausta, sillä mielestäni kysymys on paljon syvällisemmästä ja monimutkaisemmasta asiasta kuin se, että mistä kukakin tykkää.
Kysymys on enemmänkin siitä, mitä asioita kukin tuomari on oppinut oman kokemuksensa ja taustansa perusteella pitämään ensiarvoisen tärkeänä.
Koiranäyttelyväen olisi ymmärrettävä, että näyttelyarvostelussa ei ole olemassa yhtä ja ainoaa absoluuttista totuutta.
Tavallisin kritiikki, mitä tuomareita kohtaan osoitetaan, koskee juuri sitä, että miksi sama koira voi eri tuomareilta saada erilaiset arvosanat. Varsinkaan sitä ei millään tahdota ymmärtää, jos sama tuomari antaa samalle koiralle eri kerroilla eri palkintosijan. Tavallisesti jokainen koiranomistaja pitää hyvänä tuomarina sitä, jolta oma koira sai korkeat palkinnot ja huonona sitä, joka antoi kakkosen tai vieläkin vähemmän.
On ymmärrettävää, että oman koiran virheitä ei tahdota nähdä, etenkin jos se on välillä menestynyt. Koiranomistaja ei kuitenkaan näe koiraansa tuomarin silmin. Tuomari näkee koiran vain kehässä, sillä hetkellä ja siinä kunnossa kuin se juuri silloin on. Koiranomistaja muistaa koiransa mielellään sellaisena, kuin se parhaimmillaan joskus oli.
Tuomari vertaa mielessään koiraa paitsi rotumääritelmään, myös toisiin kilpailijoihin sekä aikaisemmin näkemiinsä saman rodun edustajiin. Tuomari punnitsee myös mielessään sitä, mikä juuri tässä rodussa on tärkeää ja oleellista. Jokaisella tuomarilla voi olla toisistaan hieman poikkeava käsitys myös laatuarvostelun skaalasta, mihin asetetaan raja ykkösen ja kakkosen välillä, mihin kakkosen ja kolmosen jne.
Eri tuomarien toisistaan poikkeavat lausunnot voivat olla täysin perusteltuja ja järkeenkäypiä, ja voi olla hyvinkin hyödyllistä kuunnella niitä.
Jos joku ei ole samaa mieltä kuin minä, ei hänen silti tarvitse olla väärässä! Hänellä voi vain olla toisenlainen asioiden tärkeysjärjestys, jonka juuri hän on oppinut omien kokemustensa kautta. Kuka sen sanoo, ken on meistä oikeassa tai eniten oikeassa?
Koiranäyttelyarvostelu ei ole siinä mielessä eksaktia, että sekuntikellolla ja mittanauhalla voitaisiin tarkasti ja ehdottoman varmasti ja yksimielisesti päättää, kuka on voittaja.
Koiranäyttelyissä voitaisiinkin puhua kokonaisvaikutelmasta. Juuri tässä on tulkinnanvaraisuuksia. Jokaisessa koirassa on virheitä, parhaimmassakin. Jokainen tuomari punnitsee mielessään, kuinka paljon hänen silmäänsä häiritsee joku virhe tai puute.
Jonkun mielestä - täysin perustellusti - jotain yksityiskohtavirhettä voidaan katsoa läpi sormien, jos kokonaisvaikutelma on erinomainen, jopa loistava. Jonkun mielestä taas - yhtä perustellusti - joku tietty seikka saa niin suuren painon, että se laskee palkintosijaa, vaikka koira muilta osin olisikin erinomainen.
Pitää olla itselleen rehellinen
Hyvin tavallista on, että koiranomistaja, jonka koira on yleensä menestynyt hyvin, valittaa: "kukaan ei ole koskaan sanonut tästä", jos joku tuomari jättääkin ilman SA:ta tai antaa peräti kakkosen huomautettuaan vaikkapa koiran vaaleista silmistä, puuttuvista hampaista tai liian korkeasta hännästä. Koiranomistajan kannattaisikin miettiä ennen tuomarin moittimista, pitäisikö vain olla itselleen rehellinen.
Vaikkei koiralle olisi aiemmin huomautettu em. asioista, se ei silti tarkoita sitä, etteivätkö aiemmatkin tuomarit olisi koirassa ilmenneitä puutteita tai virheitä huomanneet. He eivät vain ole pitäneet jotain virhettä niin merkittävänä, että se juuri heidän kohdallaan laskisi koiran palkintosijaa.
Koiranjalostuksessa ja arvostelussa on erilaisia koulukuntia. Jotkut pyrkivät tekemään asiat mahdollisimman "tieteellisesti", kirjaten tarkkaan kaikki yksityiskohdat laskien yhteen niiden antaman kokonaisuuden. Toiset taas lähestyvät asioita "taiteellisesti", antaen arvoa ennenkaikkea näyttävyydelle ja yleisvaikutelmalle sekä esiintymiselle, antaen anteeksi yksityiskohtavirheitä. Kumpikin suuntaus voi äärimmilleen vietynä viedä hakoteille. Meidän mielestämme on hullua, että esimerkiksi yhden hampaan puuttuminen aiheuttaa muuten loistavan koiran hylkäämisen. Yhtä hullua on se, että upea, hyvin liikkuva ja taitavasti esitetty koira voittaa kerta toisensa jälkeen, vaikka siinä on selvästi rotumääritelmän vastaisia piirteitä ja jopa rotutyyppi on kyseenalainen. Kultainen keskitie lienee tässäkin asiassa paras.
Yhtä totuutta ei ole
Monille kehässä ja kehän reunalla kärkkäästi suutaan soittaville ja tuomareita arvosteleville voi olla hyvin terveellinen kokemus joutua joskus itse arvostelemaan esim. match-showssa. Viimeistään silloin valkenee, että asiat eivät ole niin yksinkertaisia ja yksiselitteisiä. Viimeistään tuolloin havaitsee, että kaikkea ei näe kehän reunalta käsin!
Hyvin usein tuomari joutuu esim. tilanteeseen, jossa kehässä on kaksi suunnilleen samanarvoista koiraa. Toisella on ensiluokkainen pää, mutta huono takaosa. Toisella on taas erinomainen takaosa, mutta päässä olisi toivomisen varaa. Kumpi on parempi, kumpi voittaa? Riippuu jälleen tuomarin omasta asioiden tärkeysjärjestyksestä, kumpaa asiaa painottaa. Ja tärkeysjärjestys on voinut muodostua ehkä vuosien kokemuksen perusteella.
Riippuu myös rodusta, mikä asia milloinkin painottuu. Jos kysymyksessä on bullterrieri, pointteri tai bokseri, hyväpäinen koira voittaa ainakin minun kehässäni, sillä nämä rodut ovat ns. päärotuja, eli pään muoto on olennaisen tärkeä rotutyyppiin kuuluva seikka. Jos taas kyseessä on suomenajokoira, saksanpaimenkoira tai kultainen noutaja, voittaa se, jolla on terverakenteinen takaosa, vaikkei pää olisikaan täysin virheetön. Näille koirille kulkuvälineet ovat tärkeämpiä kuin pää, jos se ei ole aivan häiritsevän suhteeton.
Näin ainakin minun tulkintani mukaan, mutta en väitä vastaan, jos joku muu perustelee erilaisen järjestyksensä toisilla argumenteilla. Hän voi olla aivan yhtä oikeassa!
Mitä säännöt sanovat
Näyttelysääntöjen mukaan tuomarin päätöksestä ei voi valittaa. Pelin henki on se, että kun olet koirasi näyttelyyn tuonut, olet tullut saadaksesi juuri tämän tuomarin mielipiteen siitä. Kun sen olet saanut, kaikki on niin kuin pitääkin, vaikka et olisikaan sama mieltä hänen kanssaan. Siihen on tyytyminen, sillä tuomari ei ratkaisuaan muuta, vaikka kuinka hyppisit, huutaisit ja melskaisit.
Tuomari on kehässä sitä varten, että hän arvostelee, et sinä.
Lopuksi:
Tilanne tänä päivänä Suomessa useimmissa roduissa on se, että taso on korkea, on hyvin monta tasalaatuista koiraa, jotka voivat aivan hyvin vaihtaa järjestystä eri kerroilla riippuen niiden kunnosta, esiintymisestä ja tuomarin painotuksista. Ei todellakaan ole mikään skandaali, jos joku BIS-voittaja joutuu jäämään toiseksi, kolmanneksi tai jopa sijoitusten ulkopuolelle. Useimmat huippukoirat ovat myös jossain vaiheessa saaneet kakkosia. Itse asiassa rodun kannalta olisi epätervettä, jopa tuhoisaa, jos olisi vain yksi huippu, joka aina voittaisi eikä muilla olisi mitään mahdollisuuksia. Luulisi, että kenelle tahansa on mielekkäämpää kilpailla kovassa seurassa kuin pyöriä kehässä yksinään. Voitto, jopa sijoitus, tuntuu silloin arvokkaalta kun tietää, että sen saavuttaminen ei ole ollut helppoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti