Klaukkalasta takaisin Vantaalle.

Asioita alkoi kasautua ja kulminoitua ja Samuin äkillinen poismeno vauhditti päätöksiä.
Emme oikein koskaan kotiutuneet Klaukkalaan. Meidät vei sinne edulliset asumiskustannukset ja palveluiden läheisyys - muiden muassa - ja toki väljät ulkoilumahdollisuudet houkuttivat nekin.

Tarjolla oli peltoa, suomaisemaa, metsää - emme vain osanneet hyödyntää niitä parhaalla mahdollisella tavalla.
Alunalkaen "esteenä" oli lauman koko, viiden (hihnassa) kanssa ei niin vain mennä samoilemaan metsään, kapeita polkuja pitkin, puiden juuriin kompuroiden. Balin menehdyttyä maaliskuussa 2025 ja lauman "pienennyttyä" neljään, yritimme kovasti laajentaa reviiriä ja löytää lisää lenkkimahdollisuuksia - niitä toki löytäen, mutta Ibizan pienimuotoinen reaktiivisuus ei tehnyt edelleenkään lenkkeilystä ja kohtaamisista helppoa. Koirakohtaamisia oli yllättävän(kin) paljon.

Alkoi tuntua, että menimme kotikadulle mihin aikaan vain, koiraa tuli edestä, takaa, sivulta ja ilmasta ja pelkkä lenkille lähteminen saattoi jumittaa läheiselle parkkialueelle useiksi minuuteiksi. Ei siinä, haluan korostaa, että olemme väistäneet lauman kanssa vuosikausia, mutta juuri kun olit jatkamassa matkaa sieltä pakun takaa, tuli nyt kolme väistettävää lisää.

Klaukkalassa oli paljon koiria. Hyvin lemmikkipitoinen pitäjä. 

Myös naapuriongelmat alkoivat kasautua. Rapussa paukkui ja jytisi, poliiseja piipahteli melko säännöllisesti ja naapurillakin oli "kovat ajat". Siinä missä minä sain sietää irtokoiria, tangon raikaamista ja ulko-oven jatkuvaa auki jättämistä - naapuri joutui poistamaan ovikellonsa. "Lainaatko 20 euroa? Tiskikonetablettia? Tupakkaa? Pyykinpesuainetta?"

Tiedä sitten, jos olisi osunut huopatossutehtaan työntekijät naapureiksi, olisiko se "auttanut" kotiutumisessa?
Vähemmän koiria? Enemmän irtipitomahdollisuuksia?
Olimme siitä onnellisessa asemassa kuitenkin lenkkeilyn suhteen, että Klaukkalassa omaksuin varhaiset aamulenkit. Ihania, usein hiljaisia aamuja. Ja en voi kylliksi kehua viimekesäisiä Kiljavan uintireissuja. Mitä luksusta! Löysimme myös läheisen maneesin ja vielä viimeisinä asumisaikoinamme piristävän pikkumetsänkin.

Kuitenkin olin yhä etsinyt edes pienen pihan omaavaa, ensimmäisen kerroksen asuntoa.
Sellaisia löytyi, Asolasta, mutta asia jäi hautumaan.
Kunnes.
Jotain äärimmäisen järkyttävää tapahtui. Samui menehtyi äkillisesti, maksan pettämisen vuoksi, 29.12. Tämä tuntui "viimeiseltä niitiltä" ja lähdimme nyt hyvin pian tutustumaan mahdolliseen tulevaan asuintaloon. Asola oli sinällään meille tuttu, Korson ajoilta, mutta tarvittiin pari piipahdusta alueelle ja vapaana oleviin asuntoihin - ja sitten olikin jo helppo sanoa: Tänne! Puhumattakaan HUS-asuntojen tekemästä, houkuttelevasta, asuntotarjouksesta, mikä sinetöi päätöksen.

Nyt äärimmäisen raskas rupeama alkaa olla takana.

Samuin jälkeensä jättämä aukko, tyhjä tila, laumassa, kotona, on yhä voimakkaasti läsnä. Sen persoona oli niin voimakas, vivahteikas, runsas ja monipuolinen, että tuntuu kuin minulla olisi jäljellä enää kolme statistia kotona. Luonnollisesti Mauin, Caprin ja Ibizan luonteiden piirteet ovat alkaneet kukkia ja näkyä nyt eri tavoin, näkyvämmin. Maui hakee eri tavalla läheisyyttä, puskee ja pusii, halii ja vaatii huomiota kun taas Caprinkin ihana itsepäisyys ja itsepintaisuus näkyy vaikkapa siinä, kuinka se pitää paikkansa sängyn karvapeitolla vaikka ojentaudun viereen. Capri ei liiku senttiäkään valitsemastaan positioonista. Aiemmin Samuin hyppäys sänkyyn sai sen oitis lähtemään!
Ibizakin on ottanut korvapesut ohjelmistoonsa, aivan kuin se olisi saanut sanattoman tehtävänannon edesmenneeltä Samuilta, jonka bravuuri korvapesut olivat.

Vedin muuton läpi kuin sumussa, äkkiä tehden, että saisin kodin viihtyisäksi ja welcoming-henkiseksi.
Nopeasti laatikot pois kuljeksimasta, vaikka nyt en muistakaan mitä olen mihinkin komeroon tunkenut. Onneksi olin sijoittanut KOOKOSpetauspatjaan (!) joka on ihanan kova ja tuntuu avaavan ahtaita selän nikamavälejä, nukkuessani! Ja mikä onni, asunnon seinistä suurin osa on gyproc-levyjä, joten IHANIEN koirieni kuvien ja saavutusten naulaaminen sujui suorastaan kuin tanssi! 
Mutta kyllä tämä on ollut melkoinen ruljanssi ja voimainkoettelemus. 

En tiedä toivunko koskaan Samuin äkillisestä menetyksestä kun Balinkin poismenossa jo oli sulattelemista. Miten sitä odottaakin, että rakkaat ovat "aina" läsnä ja kulkevat vierelläsi - mutta kohtalo päättää asiat usein aivan toisin ja tietenkin yllättäen. Onko rakkaan koiran poismenoon edes koskaan "valmis" ja kuinka kauan erilaiset itsesyytökset valtaavatkaan mielen..

Vanhemmiten kaikki käy vaikeammaksi, työläämmäksi ja vaikka koettua ja elettyä onkin jo melkoisesti takana - ikinä ei ole tietenkään mihinkään valmis. 
Eletty ja koettu ei siten "valmennakaan" mihinkään. 
Aina tuntuu että kyykätä pitää ja polvillaan kaikki kohdata ja ottaa vastaan. Ikään kuin sitä ei olisi jo tarpeeksi tehnyt. 

Koska olen peruspositiivinen ihminen, haluan uskoa että tämä tästä seestyisi - ja vaikka aina tuntuu, että joutuu antamaan, nöyrtymään ja kärvistelemään, saamapuoltakin on! 

Onneksi minulla on vielä tämä trio - vaikka tiedän, ettei tämäkään ole ikuista. Mutta yhdessä olemme nyt saaneet kulkea läpi tämän muuton ja uuden elämänvaiheen. Ja elämähän on tässä ja nyt. Ihanaa, että siihen kuuluu vielä (!) ihania whippetejä. Menkää metsään ja halikaa whippetejänne, missä sitten asuttekin.
Ja ihanaa, kun meillä on nyt ylä- ja alametsä. Pakkasten hellittäessä pääsemme toivottavasti samoilemaan pidemmällekin. Yhdessä. 

Kiitos vielä teille kaikille, jotka olitte minuun monin tavoin yhteydessä Samuin poismenoon liittyen. 

kuvat oma Honor70