Taas mä olen täällä.

Olen alkanut siivota blogiani.
Lähinnä poistan JOULUKORTTEJA. Olen postannut aikoinaan saamiani kortteja blogiini ja ne ovat nostaneet melkoisesti postausten määrää.

Mutta hei.
Olen aikuisten oikeasti pitänyt tätä blogia vuodesta 2007, siis jo 17 vuotta!
Pulitzerpalkintoa odotellessa. Ja jatkuva tarve tuottaa tekstiä!
Kuka oikeasti jaksaa länkyttää tällaisia määriä ja vuosia? Nohh, en turhaan sano olevani toimittajahenkinen.
Lisäksi koen jauhavani samoja asioita, vuodesta toiseen. Ehkä hieman eri sanakääntein. Harvoin saan mitään palautetta, joskus joku sanoo, että olin kirjoittanut LIIAN pitkästi, en jaksanut lukea tai joku sanoi löytäneensä kirjoituksistani piilomerkityksiä. Kolmas kertoo, että "olet kirjoittanut samasta aiheesta aiemminkin" (ihan kuin en tietäisi) ja neljäs kuittaa "joo luin".

Katsoin tuossa hiljattain dokumenttia jenkeistä ja jenkkiläisistä.
Kyllä oli ulosanti priimaa. Selkeästi on oltu luokan edessä ja jouduttu aiemminkin karvamikin eteen. Ihan hakeudutaan TV-kameroiden eteen ja tuodaan omaa julistusta esiin estoitta.
Meillehän täällä Suomessa kuuluu vaatimattomuus ja murahtelu.  Somessa saatetaan huudella lauantaisaunan ja -kaljan jälkeen, mutta muuten ollaan hillittyjä ja hallittuja.

Olen kai todennut jossain postauksessani/-issani jo aiemmin, että käytän blogiani omana temmellyskenttänäni. Ja sekös on ihanaa!
Jäsennän samalla kirjoittaessani omia ajatuksiani ja pidän tätä jonkunmoisena sulatusuunina. Kuulen sitä ja tätä siellä ja täällä ja joskus hämmennyksissäni siirryn tänne teutaroimaan ja pohtimaan. Herättelen omia ajatuksiani ja ajatuskulmiani, samalla kun toistenkin?

Toki olen siitä onnellisessa asemassa, että ympärilläni, lähellä, on muutamia todella arvokkaita ihmisiä.
Tiedätte, keitä olette. Puhelimitse voi lähes aina vääntää ja kääntää, keulia ja kaulia tapahtunutta ja saada uusia näkökulmia asioihin. Puida ja puntaroida. Asiat eivät useinkaan ole yksiselitteisiä eikä niihin ole olemassa selkeätä selityskaavaa.

Ette kai luulleet, että mikään olisi mustavalkoista?
Tässä juuri pohdin erään harrastajan kanssa sitä kuinka sukupolvien välisestä kuilusta huolimatta halusimme kummatkin pointata sitä, että ääripääajattelun välissä ON oltava varteenotettavia VÄLIajattelijoita.
Ai mitenkä?

No rautalangasta.
MirkkaMirjami on ehdoton selkä- ja lonkkatulosten ottamisen kannattaja. Ei voi jalostaa ilman niitä. Nohh, MiiaTuulia on sitä mieltä, että jollei oireita ole niin passaa antaa menemään. 
Voisiko olla niin, että välissä on HennyLeena ja BerttaGreata ja heidänkin ideologiansa on ihan passeli?

Koko koiraurani aikana en ole törmännyt tässä määrissä ilmenevään ahdistukseen mitä nyt moni käy koirineen läpi. 

Ahdistus ilmenee monin tavoin, monissa eri tilanteissa.
Alkaen vaikkapa photoshoppauksista. Mikään basic stäkki ei ole enää mitään, vaan koira on istutettava satumetsään, taustan on oltava eteerinen, koiran hihna, panta ja stäkkääjä häivytetään ja kuvaan luodaan ehkäpä vielä keinotekoisesti sateenkaari ja suihkulähde. Kyllähän siinä basicastäkki joka on otettu ahtaassa Tuulosen parkkihallissa, kalpenee oitis. Puhumattakaan siitä, että koira saa terveystarkastuksessa jonkin muun kuin A- tai 0- tuloksen.

Jengihän diggailee aika kritiikittömästi somepostauksia.
Nimekäs kasvattaja saattaa postata ihan vaikka kuvan wc-paperirullasta, niin vartissa on jo 600 tykkäystä. Överikaulainen ja ylikulmautunut rodun edustaja kerää nopeasti maapallonlaajuisen hehkutuksen. Siinä jää taas tavis omilla jaloillaan seisova whippet paitsioon, kun on väärän värinenkin. Joku laikkukaan ei ole toivotussa paikassa. 

kuva: Lina Granström

 Sen olen oppinut, että tässä harrastuksessa, koirien kanssa, ei ole koskaan valmis.

Tämähän on jatkuvaa kuutamolla oloa. Juuri kun olet ostanut jonkin MUST-tarvikkeen koirallesi, saat havaita sen olevan last season. Vaikkapa jokin paituli. Basic paituli suodattaa vain auringonsäteet. Parannettu versio pitää hennon sateen. Siitä megaversio pitää tuulen ja sateen. Multiversio tuulen, sateen ja karhun hyökkäyksen.

Koskaan ei oikein mikään riitä.
Aina voit nähdä olevasi jäljessä.

Onneksi kun koiravuosia alkaa olla ~ 40 niin ei enää oikein jaksa.

Voi omien koiriensa dissaamisen lisäksi alkaa dissata itseään. MÄÄ olen vaan tämmönen, en MÄÄ pysty juoksemaan, enkä MÄÄ saa mun koiraa edukseen.

Ihanaa kun sain taas avautua  ja temmeltää omassa blogissa.
Koiralenkki kutsuu ja sitten Pirkka-pakastepizza pääsee uuniin. Ihanaa kun ollaan ja olette. Kaikille on tilaa ja kaikilla on kauniit koirat. Onni on tässä ja nyt. Onnihan on vain se, että on whippet!

 
Ja hei. Teidän on vain kestettävä minua ja oltava onnellisia, että minua on vain yksi. 

Vikalähtöistä epäkohtien elämää.

Tämä otsikko pätkähti päähäni eräänä aamuna lenkkeillessäni Klaukkalassa.

Nythän kuherruskuukausi muuton jälkeen on ohi ja olen joutunut sopeutumaan uuden ympäristön lisäksi polven juilimiseen sekä lenkkeilyyn selkätuen kanssa. En haluaisi valittaa, mutta.

Ikä tuo vääjäämättä tullessaan yhtä ja toista.
Maailma muuttuu, me sen mukana. Jokainen kohtaaminen, koira, suunnanmuutos, tilanne, työpaikka, johtaja, työtehtävä - muuttaa meitä. Ja hyvä niin! Ihmisestä on onneksi moneen, sopeutumaan ja kyseenalaistamaan. En olisi ihan äkkiä tullut ajatelleeksi, että muutos tuo mukanaan aina myös jotain mitä et tullut ajatelleeksi muutoksen halussasi. Kuten nyt vaikka muutonjälkeisen polven tilttaamisen ja heti perään selän hermopinteen, joka kyykäytti lenkkeilystä aiemmin täysin siemauksin nauttineen Anitan kyseenalaistamaan koko "riemun".

Olen paljon pohtinut viimeaikoina sitä, miten me haluamme koiriltamme ja suunnitelluilta yhdistelmiltä aina "jotain".
Kauneutta, terveyttä, elinvoimaisuutta, iloa. 
Lueskelin vanhoja muistiinpanojani Kirsi Sainion luennolta ja tunsin itseni kovin pieneksi ja nöyräksi katsoessani numeroita: koiralla on 19.300 geeniä. (Ihmisellä 20.000) Koiralla on 2,5 miljardia emäsparia perimässään ja 274 877 906 944 mahdollista yhdistelmää sukusoluissaan. Ja kun 14 elämäni whippetiä eivät ole nekään vielä valaisseet rotua minulle täydellisesti!! Voin yhtäältä sanoa tuntevani rodun ja toisaalta tunnenko sittenkään, kun jokainen yksilö on omanlaisensa!

Onko meillä kuinka realistista ladata toiveita koiriimme?
Hiljattain eräällä koiralla todettiin erittäin harvinainen "ilmentymä" samalla kun omalla koirallani todettiin verrattain harvinainen ilmentymä. Menin takaumiin ja muistelin menneitä haplotutkimuksia rodussamme, kävin ajatuksissani seitsemän vuoden takana kohtaamassa LTV-tunnelmat ja pelot. Muistelin kokokritiikkejä, ylikulmautuneita takaosia, voimattomia takaliikkeitä ja liian vahvoja kalloja. Sinisiä silmiä, yläpurentoja, heikkoja alaleukoja ja pystyjä olkavarsia.
Vastaako kulloinenkin koiramme koskaan täysin odotuksiimme? Edes osittain? Mutta jos emme odota mitään, olemme avoimin mielin ja emme yritäkään laittaa koiraa ennakko-odotuksien luomiin kehyksiin? Antaisimmeko silloin koirallemme paremmin mahdollisuuden täyttää odotuksiamme edes osittain?

Lataammeko me koiriimme yltiöpäisiä odotuksia?

Onko koiran täytettävä - ne kaikki? Mitä jollei se kykenekään täyttämään niitä? Voiko koira olla "suurimmalta osin" ok ja vain pieneltä osin pielessä? Saako koira olla joltain osin heikko ja vääränlainen? Jos se on ruma, niin pitääkö sillä olla HUIPPUluonne tai jos se on äärettömän kaunis, saako se olla luonteeltaan vähän kökkö? Edes joltain osin? Luonnettahan voi pilkkoa loputtomiin. Iloinen, säyseä, varma. Vastaanottavainen, pidättyväinen, itsenäinen. Luoksepäästävä, ääniherkkä, roturasisti. Loputtomiin.

Osahan meistä arvioi koiriaan hyvinkin kriittisesti.
Yksi pieni kohta, olkoon se vaikka "liian lyhyt kuono-osa" estää antamasta koiraa jalostukseen. LTV1 tulos yhdistettynä toiseen ykköseen on toiselle nounou. Liian "kilttiä" ei voi yhdistää toiseen kilttiin. B-lonkat estävät kolmannelle jalostuskäytön toisen B-lonkkaisen kanssa. Sukutauluihin perehtynyt löytää isänisänisänisän takaa cushingin ja emänemänemänisänemänemänisän takana on yksi remmiräyhä. Ei jalostukseen. 
Kriittisyydessä ei ole tietenkään mitään pahaa, mutta en voi välttyä kyseenalaistamasta sitä, että sopiiko kriittisyys eläinjalostukseen silloin, kun se vedetään "heikon alaleuan" takia punaiselle? Tai jos koira on vaikkapa haukkuherkkä, ja sen muut ominaisuudet näyttäisivät vihreää - niin yksi ominaisuus kumoaisi alleen 7 muuta?

Upea syyskuva Chef's Choice Blackjack - kuva Jessica Lukkarila

Osa ottaa rennommin?
Voimmeko me laittaa heitäkään tikun nokkaan? Jos me itse ajattelemme vikalähtöisesti ja jalostuskyselyn tullessa vastaamme lähinnä ranskalaisin viivoin:
- jälkeläisissä on 5 kivesvikaista
- koirani syö kakkaa
- nartun on oltava mustapigmenttinen
- koirani on radalla hidas
sensijaan että olisimme sukutaulullisesti ja sukusiitoskertoimellisesti avoimia ja näkisimme VAIN koiriemme hyvät puolet? Koska onhan niitäkin?

Viimeaikoina vianetsintä- ja vikalöydöksiin jumiin jääminen tuntuu määrittävän monia koiria.
Rodussamme on sangen korkea tutkimuslähtöisyys. Mitä pidän pelkästään hyvänä. Silti useita vuosia ovat kasvattajat tuskailleet sen tosiasian kanssa, että "miten suhtautua tutkimustuloksiin". Jos jollain koiralla lonkkatulos on C, pitääkö siitä mennä välittömään shokkiin vai vain jalkapuuhun kuudeksi vuodeksi, jos sellaista aikoo käyttää?
Miten suhtautua sydämen osalta B-tulokseen? Tämä asia tuli itselleni tutuksi, kun koirallani todettiin MVD-avoin tulos sen ollessa 9-vuotias. Olin mennä välittömään kauhutunnelmaan kunnes ultraaja rauhoitti minua: "ei tarvetta uusintaultraan, voi antaa jalostukseen hyvillä mielin. Muutos on hyvin pieni ja "hyvä" tämän ikäiselle." Onpa laumassani LTV2-koirakin, jolle ennustettiin "vaivoja noin 6-vuotiaana". Nohh, onneksi niitä ei vielä ole tullut ja koira täyttää tammikuussa 8. Olen onneksi valaistunut siltä osin, että "selässä on/voi olla paljon muutakin kuin lanneristinikaman liitos". 

Jokainen lausunto, tutkimustulos, vie usein tutustumaan kulloiseenkin vikaan ja koirassa havaittuun epäkohtaan. Kuitenkin hyvät ominaisuudet ansaitsisivat myös huomiota!
Google tarjoaa hyvällä tuurilla "selityksiä", vertaistarinoita ja perspektiiviä. Sikäli hyvä, sillä yleensä jokin A:sta ja 0:sta poikkeava tulos kyykäyttää monesti omistajan epätoivoon. Ikäänkuin B olisi kirjaimena ratkaisevasti huonompi ja C kuolemantuomio. Määrittäen tietenkin koko koiran. Silmät, sydämen, juoksuominaisuudet, luonteen, tasapainon, menestyksen. 

Kuitenkin koirillamme todetaan aina silloin tällöin asioita, muutoksia, käyrältä poikkeamia - joille ei eläinlääkärikään - saati geenitieteilijä - löydä selitystä tai ymmärrettävää periytymiskaaviota.
Olemme siksi elämän edessä usein neuvottomia, ja sen kuuluukin mennä niin. Luonto antaa ja luonto ottaa. Joskus tuntuu, että tekisi mieli sanoa, että älä yritä(kään) kahlehtia sellaista, jota ei voi kahlehtia. Ota vastaan se, mitä luonto antaa ja ole avoin kauneudelle, herkkyydelle ja persoonallisuudelle - huikeita asioita ja ominaisuuksia kaikki tyynni, mitä koiramme meille tarjoavat!

Paheksujat hajujen lähteillä.

Joskus hihittelen ja hämmästelen yksikseni jonkun "hauskaksi tarkoitetun postauksen" muuttumista pahennuksen temmellyskentäksi.
Sosiaalisen median lukuisat ilmenemismuodot, erityisesti Facebook, tarjoaa runsaasti materiaalia mitä lukiessa voi kehittää pahennuksen tunteen ja alkaa levittää omaa paheksunnan sanomaa. Onhan totta, että lukiessamme peilaamme itseämme.

Jos Eija Epäsiisti kertoo siivoavansa vain kerran kuukaudessa jos silloinkaan, meidän on runsaslukuisesti tultava kommenttikenttään sanomaan:
- Hyi olkoon, mä imuroin ja pyyhin pölyt joka päivä. En voi sietää likaista kämppää. 

Ja koirien ollessa kyseessä:
- Mistä voisi johtua koirani hammaspuutos, onko hammaspuutoksille löytynyt periytymiskaaviota?
Sitten 154.768 x kommentti: Mun koiralla on kaikki hampaat.

Facebookissa on muutamiakin (löytämiäni) ihanan sarkastiseksi ja hauskaksi (?) tarkoitettuja sivustoja, mutta paheksujat löytävät kaikkialle.
Voi olla, että paheksujat peilaavan niilläkin sivustoilla omaa paheksuntaansa, eli saavatko he paheksunnalleen kannatusta ja voivat siten tuntea olevansa oikeassa ja kuuluvansa joukkoon. 

Jokin aika sitten postaus, johon alkuperäinen postaaja lienee tarkoittanut pointata aivan toista asiaa, muutti heti ensimmäisessä kommentissa suuntaa.
Paheksunta lähti heti laukalle. Se, että joku hektisen muuton keskellä, tai 3 h sen jälkeen tuo uudelle asukkaalle tiukan ohjeistuksen pihan käytöstä - ei kommentoijia ihmetyttänyt vaan HETI lähdettiin paheksumaan koiria, jotka pissaavat/joita "pissatetaan" talon pihamaalle ja tuulettaakaan ei voi, kun pissanhaju tulee huoneeseen.
Minä vien metsään, autolla. Minä olen opettanut koirani pissaamaan 167 metrin päähän, helposti. Minä lenkitän koiriani. Minun koirani on Suomen parhaimmistoa ja pissaa vain käskystä. Minun koirani pissaa vain metsään. Minä en anna koirani merkkailla mihinkään. Minun koirani kysyy minulta luvan, mihin saa pissata. 
 
Lähdin sitten hakemaan omalla Facebook-seinälläni toista pissatuskulmaa asiaan.
Jokainen pihahan on jonkun taloyhtiön, naapurin, kaupungin - eli vaikka kiskot koirasi rivakasti 25 metriä piha-alueeltasi pois, niin pissa tulee kenties naapurin nurmikolle?

Tämä ei kirvoittanut kielenkantoja eikä mielipiteitä, vaan pissan todettiin _todella_ haisevan. Pissa haisi etu- ja takapihalla, hiekkalaatikon läheisyydessä, pensasaidassa, vanhassa rivitalossa, edellisessä kesäasunnossa, mökin perennapenkeissä, kesäisin, tuulisella säällä, leudolla ilmalla, +25 asteessa ja  talvella se hajun lisäksi myös värjäsi lumen. Sitten se haisi havuistutuksissa, talon kulmalla, telttakepissä, tulppaanipenkeissä ja aina Espanjassa asti.

Siitäkös mieli lähti taas laukkaamaan ja päädyin listaamaan erilaisia hajun lähteitä:
- kaalilaatikko
- silakkapihvit
- kesäkeitto
- sipuli
- mätä kananmuna
- ruumis
- hiki
- palanut rasva
- tukkeutunut viemäri
- jäteasema
- vanhan omakotitalon vintti/kellari
- kymmeniä vuosia säilötyt vaatteet
- tetrakroolianisoli-yhdiste
- home
- kreosootti
- biojäteastia
- kuivunut lattiakaivo
- tupakka
- kannabis
- vanha viina
- oksennus
- pankkiautomaatti
- kosteusvaurio
- sairaala
- bakteeritulehdus
- pakokaasu
- Chanel-hajuvettä litra kaulan alueella

Tässä nyt muutamia mieleeni tulleita hajuja äkkiseltään. 
Voisi luulla, että elämme hajujen maailmassa, mutta koira(npissa) ylittänee paheksunnassa jopa kiljuvat lapset, humalaisten öykkäröinnin ja parveketupakoitsijat.

Jokaisen koiran takana on arki.

Friin murharealityja katsellessa tuntuu siltä, että arki tappaa kaiken.
Vaimot ja/tai miehet, kirjaimellisesti. Oliko viikolla televisiossa joku keskusteluohjelmakin siitä kuinka some "kiillottaa elämän epätodelliseksi, epäuskottavaksi". Näemme kiiltokuvaa ja pintaa, ja niitä kateellisuuksissamme katsellessa ei aina tule mieleen mitä kaiken glitterin takana on?

Nyt kun alamme olla lauman kanssa asettuneita ja kotiutuneita Klaukkalaan ja on purtu Panadolia ensin polvikipuun ja sitten vatkattu selän jumeja piikkimaton kautta vesijumppaan - voi vihdoin olla "onnellinen" kun on päässyt kiinni arkeen.

Siihen, että pesukone pyörii kaksi-kolme kertaa viikossa, koirien kynnet leikataan joka torstai keneltä enemmän pakotettuina ja keneltä vähemmän, sitten imuriseerataan, mopataan, ostetaan pojille milloin broileripullaa ja milloin jauhelihaa. Aamu-, päivä- ja iltalenkkeillään. Puetaan takkia, kuivataan tassuja, siivotaan koirien jäljiltä jäänyttä silppua. Pyyhitään peräpäitä ja suihkutellaan koirankakkaisia lenkkikenkiä.

Koitetaan saada viikkolenkkeilyyn variaatiota.
On lehmälenkkiä, kaupunkiympyrää, koirapuistoilua, pallon heittelyä pellolla, juoksutusta Kartanolla, piipahdusta suometsässä. Siinä kun vetää 6-7 kilsaa kiskovien poikien kanssa päivässä, pyykkää, ruokkii, tiskaa, siivoaa, vaihtaa lakanoita, möyhii ja viikkaa petejä, järjestelee, laittaa tavaroita paikoilleen - tietää illan hämärtyessä tehneensä.

Somea tutkaillessa joku on taas voittanut pentuCacibin.
Ollut ROP, RYP ja BIS. Kuvan alla kiitellään shampoot, kuivamuonat ja laivavarustamot. Tuomarit ovat olleet honorable ja breeder judge. Matkakumppanit ovat pitäneet spirittiä yllä, kaakkua ja skumppaa on kaadettu kurkkuun. Huikeat podiumkuvat on otettu illan pimentyessä, konfettisateessa. 600 tykkäystä alle vartissa. 

Hetki valokeilassa kunnes ankea (?) arki taas kutsuu?

Joku joskus sanoi jossain, että toisivatpa ihmiset enemmän koira-arkeaan esiin.
Sitä, ettei koira anna leikata kynsiä. Sitä, että parodontiitti uhkaa, anaalirauhaset täyttyy. Kakkaa syödään, kastemadoissa piehtaroidaan. Varvasvälit punoittavat kosteiden säiden myötä, reisilihas kramppaa frisbeejahdissa. Takiaisia tarttuu turkkiin, punkkeja vilisee. Yöripuli vie järjen, koira kerrallaan. Kuivamuonan jokin ainesosa ei sovi, toisessa on kaksi väärää prebioottia. 

Koiran omistaminen ei ole lastenleikkiä ja jokaisen konfettisadekuvan takana on löysää kakkaa, väkisin nieluun tungettuja matolääkkeitä, unettomia öitä, voimakeinoin leikattuja kynsiä, 2 x 10:n kerran Showtastic-kaikissa laitteissa -treenikertaa, väsymistä, reisien kramppaamista, kehänlaidan panettelua ja yliannostus energiajuomaa. Koira on lisäksi adhd, kovapäinen, merkkailee tauotta, haukkuu ja näykkii hihnaa. 

Onneksi.
Vielä onneksi on niitä aikaisia aamulenkkejä kun ei KUKAAN tule vastaan ja saa kaikessa rauhassa lyllertää ylimitoitetun laumansa kanssa pitkin teitä ja kujia, joiden varrella on vain irtokissoja ja lehmiä. Jossain kaukana flexi naksuu ja S-marketin edessä on taas yksinäisyyttään haukkuva schäfer.  

Nähdessäsi MEGAvoittajan seisomassa suihkulähteen edessä, hihna ja panta editoituna, voit aina lohduttautua sillä, että sekin koira elää tylsää arkea spottivalojen sammuttua.
Haukkua louskuttaa ohiajavia pyöriä ja kakkii estoitta naapurin nurmikolle. Ahmii ruokansa ja puklailee. Lenkkeilee ruohonkorsi sojottaen takamuksesta, ja vie omistajansa taloudelliseen ahdinkoon kaikkine erityispiirteineen. Ruoaksi kun käy vain jokivarsisimpukka ja hyppyantilooppi. Ja olethan kuullut tämän: "En mä sitä nyt ilmoita mihinkään näyttelyyn kun on niin kesken". Ja kas kummaa, sinä "keskeneräisenä vuonna" koira näytteli heti 10 kertaa. 

Jos koira saisi päättää elämänsä suunnan, niin se olisi eittämättä tasainen arki, ma-su. Toki nelisormimangustitwistillä. 

Olihan elokuu!

Kauhean kiitollisena on saanut olla, kun tuolla mennä lyllertää kilometri toisensa perään poikain kanssa lenkillä.
Polven ontumakin helpotti hienosti kesän kuluessa ja kävin juoksaisemassa niin Caprin kuin Ibizankin kanssa heinäkuussa Pärnussa polven pelittäessä. Toki reidet haukkasivat runsaasti maitohappoa kumpainenkin, mutta siitäkin jollain kuusinkertaisella magnesiumannostuksella selvittiin.

Mutta myrsky ja mylväys.
Jahka olin heinäkuun heilimöidessä mennyt ties kuinka monennetta kertaa yhdeksänkilometrisen päivän JUMAHTI sitten selkä! Ja huolella jumahtikin. Siinä kärvistellessä, oksennellessa kivusta ja kulkiessa milloin mihinkin suuntaan mutkalla tuli ajatelleeksi, että TÄMÄKIN VIELÄ!

Kun kävin itkemässä milloin missäkin päivystyksessä ja saadessani sen seitsemäätoista sortimenttia toimimatonta/turhaa lääkettä ja oheen voivottelua: "miljoona suomalaista kärsii vuosittain selkäkivusta" oli lähellä kuristaa seuraava vastavalmistunut terveyskeskuslääkäri.

Koiriahan tutkitaan Suomessa monin eri läpivalaisuin ja kun ulkomaalaiset ihmettelevät moista, olen vain todennut, että "suomalaiset ovat tiedonhaluista kansaa".
Se ei sitten päde ihmisten kohdalla. Kolme päivystyskeikkaa, itkua, hammastenkiristystä, oksentelua, vinokävelyä, pään roikottamista, Tramalia, Panacodia, ummetusta, ripulia, piikkimattoa, TENS-laitetta, kuutta eri linimenttiä, selkätuki, osteopatiaa, kalevalaista jäsenkorjausta, fyssaria, vesijumppaa - ja "sellaista se on". Ja: "ei leikkauskaan välttämättä auta". Ei elettäkään, että sinne selkärankaan kurkistettaisiin, mitä se on syönyt, sillä: "ihmisellä voi olla kovat oireet ja kuvissa/magneetissa ei näy mitään tai sitten päinvastoin". 

Tässä vaiheessa vain parahdin, että EN halua leikkausta, haluaisin voida KÄVELLÄ.
Ja kyllä sitä olisi ollut utelias näkemään/kuulemaan, mitä siellä selässä ON, joka tämän KAIKEN aiheuttaa. Nyt siellä vain arveltiin olevan ahtaumaa/lihasjumi/hermopinne. Nämä kaikki. 

Sellaista se on.
Elämä. Koskaan ei tiedä mitä kulman takana odottaa, onko se uusi pentu vai selän totaalinen jumiutuminen ja sen myötä kävelykyvyttömyys.
Ei siinä pystynyt oikein nukkumaankaan eikä istumaan. Jokin mutka-asento lieni monta viikkoa paras.

Sain onneksi paljon vertaistarinoita ja -apua, kiitos!!
Kiitollinen erityisesti teille kahdelle minua suuresti auttaneelle. Kiitos. Pääsin kalevalaiseen jäsenkorjaukseen peräti kaksi lisäkertaa! Hermosto oli aivan pinteessä, jalat kirrasivat kilpaa selän kanssa. Jäsenkorjaajankin "teki pahaa" selkäjumin ollessa pahimmillaan. "En ymmärrä miten olet pystynyt toimimaan". En minäkään.

Lisäksi tuli arvokkaita vinkkejä mm. TENS-laitteen ostoon, jota olenkin käyttänyt joinakin aamuina peräti 2,5 h päästäkseni pystyyn ja liikkeelle! 

Jossain vaiheessa lenkit sujuivat siten, että kävin makuulle n. 300 metrin välein.
Se auttoi. Varmaankin ahtaat nikamavälit avautuivat ja kävely sujui taas seuraavat 300 metriä. Hieno tunne, melkeinpä voittajafiilis, oli pystyä alussa kävelemään 1,5 km ilman välimakuita. Nyt olen jo hieman ahnehtinutkin, ja aamukäppäilyt ovat olleet 3 kilometrin molemmin puolin, tosin viimeinen kilometri on vaatinut hieman puuskutusta ja hammasten kiristystä. Mutta olen pystynyt siihen, ja hitokseen ylpeä!

Kolme kehiskeikkaa meni elokuussa sivu suun. Kartanolla pystyin nyt syyskuussa istumaan 50:n koiran kehän verran ja taas ylpeä siitäkin!

Ihanasti koirat ovat jaksaneet ja tukeneet.
Naapuri on vienyt koiria pyyteettä - joskin ajoittain kiroillen, mutta sellaisia ne mun pojat ovat, aiheuttavat kiroilua! LOL 
Ollaan välillä autoiltu koirapuistoon ja pellonreunoille frisbee- ja palloralleille. Pojat ovat olleet iloisen tuntuisia, Ibiza varsinkin, pallohullu kun on. Vuoronperään ovat Samui ja Capri ajaneet takaa. 

Kaikkeen sitä sopeutuukin.
Ja ottaa kaikki keinot käyttöön. Pienen pankkilainankin, että sai ostettua KAIKKI mahdolliset apuvälineet ja vermeet selkäkivun selättämiseen. 

Tässä kohtaa voisi olla iloinen siitäkin, että koirani ovat sprinttereitä eivätkä pitkänmatkan juoksijoita. Jossain kohtaa lohduttikin erään myötäeläjän sanat siitä, että "koirat pärjäävät kyllä, kunhan saavat tehdä hätänsä". Yhdeksää kilometriä ei tarvitse marssia. Koirani ovat elossa ja voivat hyvin tämän kurimuksen jäljiltä! 

Vielä on matkaa normaalilenkkipäiville, mutta ollaan päästy jo muutamana päivänä 5-5,5 kilometriin! Vesijumppa jatkuu ja syksy saa! Kyllä tulikin hikoiltua tänä kesänä, oliko meillä peräti 70 hellepäivää? 

Tästä sitten vain uuteen nousuun - periksi ei anneta!

Ja hei, VIELÄ loppuun.
Älkää tekään antako periksi!

Annammeko me koirillemme mahdollisuuden?

Kasvaa? Muuttua? Kehittyä?
Hiljattain törmäsin somessa whippetkasvattajan julkaisuun, missä ~ 9-viikkoinen pentu oli palautunut kasvattajalle. Olikohan se siis ollut uudessa kodissaan n. 1-2 viikkoa, kun rahkeet olivat loppuneet? Sitä miettii, että tuleeko pennun riehakkuus ja vaativuus kuinka yllätyksenä uusille omistajille, kun jo 1-2 viikkoa "riittää"?

Jokin aika sitten kirjoitettiin myös kolumni "pentubluesista", kuinka pentu imee mehut ja vie mielen ja kehon kaaokseen ja uuden omistajan jopa sairasloman partaalle.
Ja onhan se totta, että pennut OVAT rasittavia. Jos nyt ajatellaan pelkästään siisteyskasvatusta, niin kyllä siinä saa silmät sikkuralla ja koko kroppa juntturassa kanniskella pentua ulos "oppimaan minne ne pissat ja kakat tehdään". Silti pentu kuin ohimennen pissaa matot, lattiat, kylpyhuoneen kaakelit. Siivottavaa riittää ja mattopyykkiä kertyy. Pihalla syödään hiukan ruohoa ja maistellaan kukkien terälehtiä ja sitten kipaistaan sisälle ja pissataan tyytyväisenä matolle.

Illalla riehutaan, yöllä riehutaan, ja heti aamuyöstä riehutaan.
Pentu puree, rikkoo, repii ja haukkuu. Keskellä yötä ja sinun päälläsi, sinun nenää pureskellen ja tukkaa päästä kiskoen. 

Nyt kun kirjoitan tätä niin kieltämättä tulee miettineeksi, että kuinka olen säilynyt suhteellisen täyspäisenä (?) kaikkien koirieni "jäljiltä". Jotain on kuitenkin nyt myös loksahtanut paikoilleen, onko se ikä vai mikä (niin siis Ibizan ikä, haha) - nukun nykyään uudessa kodissani varsin hyvin!

Sitä vain miettii, että kuinka se pentuaikaan sitoutuminen on loppujen lopuksi koko yhteisen elämänne pienin, lyhin, osuus.
Pentu kun kasvaa valtavaa vauhtia. Satunnaiset puraisut ja riehumiset ja riekkumiset ovat todella nopeasti ohi. Sitä vain huomaa sietävänsä kaiken ja uupuneena kantaa pentua ulos, tukka pystyssä seisoo vesisateessa odottaen, että pentu "keksii" kakkia märälle nurmikolle. On vaihe, missä tuntuu vain kieltävän, kokoajan, pentua Ihan Kaikesta. 

Todellakin mietin, että miten jaksoin.
Viimeisin pentuni - ja todellakin viimeisin - tuli laumaamme n. vuosi sitten. Ja melkoinen pyörremyrsky tulikin. Toiseksi viimeisin Capri oli älyttömän kiltti ja mielenmyötäinen pentu ja sitten se viimeisin, Ibiza nimeltään, sananmukaisesti kuin reivisaari. Mitäs annoit Ibizan nimeksi. Haha. Joku kymmenen pissattua mattoa, riehuntaa aamusta iltaan, sikareita yön pimeydessä kämppiksen huoneeseen, tuhmuutta, ilkeilyä ja loputonta silppuamista.

Mahdan olla jonkinsortin masokisti, kun pidän koirieni asettamista haasteista.
Pidän siitä, etteivät koirani ole samasta sabluunasta, samasta muotista. Haluan jollain tapaa pysyä varpaillani, auki. Minusta olisi väärin olettaa, että kun Rolle oli niiiiin kiltti, niin Repekin on. Tai kun Pille oli ihmisenmieli, eikä koskaan vetänyt, niin Palle sitten myös. 
Tuskin se masokismia onkaan, vaan realismia. Rauhallinen pentu osuu ehkä kerran elämässä kohdalle. Sitten onkin niitä "normaaleja", jotka reivaavat yöt, syövät pihan kaikki pensaat juuria myöten ja haastavat omistajaansa yhdessä sun toisessa asiassa. Ikä onneksi kultaa muistot. Nyt kun Balista tuli vanhoilla päivillään isäkoira, niin jouduin kaivamalla kaivamaan muistoja sen pentuajoista. Enkä siltikään onnistunut. En muista yhtäkään. 

Jännä myös, että usein nämä kaikkein rasittavimmat pennut ovat niitä rakkaimpia?
Minulla on nyt laumassa tämä "reivaaja", Ibiza, joka on pikkaisen terävä kaveri. Tosin liityttyäni Facebookin "Reaktiiviset koirat" -ryhmään, en meinaa kehtaa kirjoittaa/kommentoida sinne mitään, koska verrattuna sieltä lukemiini tarinoihin, Ibiza vaikuttaa enkeliltä. 

Asioita voi aina katsoa monelta kantilta.

Tähän koiramme opettavatkin meitä. Koira on aina kaiken mahdollisen summa. Emä, isä, isovanhemmat, mukavat/ei-mukavat kokemukset, lauman vaikutus, kaiken mahdollisen vaikutus kasvuun ja kehitykseen. Olen itse omistanut liki autistisen koiran josta kehittyi tasaisin ja itsevarmin koira, minkä olen koskaan omistanut!
Luonne on siitä jännä "osa" koiraa, että se todellakin  kehittyy läpi koko koiran elämän. Mietin vain, että annammeko me siihen mahdollisuuden? Leimaammeko me jo 6-kuisen koiran "kun se on tällainen ja tuollainen" - pitääkö koiran olla ei vain ulkomuodollisesti vaan myös luonteenkin puolesta heti "valmis"?

Koiran käytös on monen asian summa ja sellaisena pysyy.
Siksi koiran pitäisi aina saada mahdollisuus ymmärrykselle ja tuelle. Tiedän, että me koiranomistajat herkästi sanoitamme ja nuotitamme koiriemme käytöstä, ilman, että ymmärrämme lopulta mistä kaikki "johtuu" - ihmisillä on vain tapana keksiä selitys kaikelle. No, hyvä niin, mutta joskus selityksiä ei vain tarvita tai niitä ei ole. On vain pentu, joka odottaa sinua ohjaamaan, ymmärtämään ja tukemaan.

Mahdollistakaamme pennun kasvu ja eheytyminen, ei se nyt niin raskasta ole ohjata oikeaan? Ja aina voi antaa jotain anteeksi? Kuten Samuin ja Mauin kohdalla niiden vetäminen, kun ovat muuten melkoisen ihania haliveijareita.  
Ja onhan se reivisaari-Ibizakin mitä rakastettavin ja suloisin tapaus. Ja kirjaan on kirjoitettu vasta ensimmäiset kolme sivua hänen elämästään. 

Halikaa ja ymmärtäkää koirianne - antakaa niille mahdollisuus kasvuun!

Muuttuuko rotu vai sen ihmiset?

Voi olla, että molemmat.
Tässä iän karttuessa alkaa vanhemmalle väelle tyypillinen muisteleminen. "Ennen kaikki oli paremmin" - ja "Ei ennen vanhaan vaan tommosta".
Näin se menee, nuoriso. 

Nuorena kuuluu olla ehdoton ja mustavalkoinenkin ja paukutella rajoja.
Vanhemmat ihmiset ovat usein last season ja ajatuksiltaan jääkautisia. Nuorison kuuluu olla aallonharjalla ja seurata alati muuttuvia trendejä. 

Koiramaailmassakin trendit muuttuvat ja näkyvät.
Mm. totisuuden tilalle on tullut hauskuutusta. Koirille heitellään aina sopivissa väleissä palloa, niitä halitaan ja hyppyytetään. Riemuisuutta pyritään tuomaan muuten tylsään arkeen ja joskus junnaaviin koiranäyttelypäiviin. Arkeen ujutetaan uintia, peltospiidausta ja metsäilyä - koska kuka nyt enää marssii maanantaista sunnuntaihin samaa raittia koiransa kanssa? 

Joskus näin tehtiin.
Oli asuinalueita, joissa reittivaihtoehtoja oli tasan kolme. Jos vaihtelua halusi, niin kolmesta tuli kuusi, kun vähän oikoi ja oikein luovaksi ryhtyi. 
Silloin, kun minä imeydyin koiraharrasteisiin oikein tosissani, moni asia oli toisin kuin nyt. Eikä pelkästään lenkkeily. 

Minusta ~ 30 vuotta sitten ei oltu niin huolissaan kaikesta kuin nyt.

Koirilla oli silloin - kuten nytkin - erilaisia sairauksia ja vaivoja ja niiden katsottiin kuuluvan elämään. Toki vuosikymmeniä sitten käytiin myös eläinlääkärissä, hierojalla ja fysioterapeutilla. Kuka antoi jotain mikstuuraa, kuka laseria ja linimenttiä. Mutta eipä nuo toimenpiteet olleet tuolloin uutisoinnin arvoisia. Tänä päivänä allekirjoittanutkin somettaa peltoilut, metsäilyt ja punkkipannat. Ettäs tiedätte ja tehkää perässä. Näin nuorten parissa purjehtivana nimenomaan, katsotaan miten teillä sujuu kuusikymppisenä lauman kanssa keekoilu. 

Ja kyllähän se kateus iskee näillä kilometreillä.
Nuoret ovat notkeita ja kauniita. Käyvät useissa erilaisissa treeneissä, väsymättä. Ilman magnesiumia. Kehässä askel nousee ja koirat pääsevät parhaalla mahdollisella tavalla esiin. Mutta jos iskee kateus, iskee kyynisyyskin. Vaikka sitä yrittää estää.
Kuuluuko se hemmetin kyynisyys ikään? Siltä vaikuttaa. Ei jaksa enää vaivautua, ei uhriutua ei mennä mukaan kaiken maailman kotkotuksiin ja vääntöihin - ja niitähän koiramaailmassa riittää.

Olen täällä blogissa pohtinut ties mitkä harrastuskulmat ja yksihän oli "tunteet".
Niitä riittää koiraharrasteissa. Tuomari on puusilmä ellei peräti sokea ja painotukset ovat aina väärät. Jos niitä nyt edes on. Oma rakas koira vie meidät voimakkaisiin tunne-elämyksiin ja koitoksiin. Olepa siinä sitten huihai-henkisenä, kun esim. 50,9 cm virallisesti mitattu koirasi mitataan kehässä 54-senttiseksi. Vain jotain mainitakseni. 

Puhumattakaan juoksuharrasteista.
Ilmoitapa tykkisi juoksemaan maastokinkereissä havaitaksesi, että pariksi osuu joku SM-MM-EM- ykkönen, joka on jo maalissa kun oma koirasi on vielä telineissä. Kysyessäsi tuomarilta pisteistä palautetta, saat kuulla jonkin täysin kryptisen selityksen siitä miten "koirasi ei ottanut sitä kulmaa oikein". 

Näillä kilometreillä sitä haluaisi tuoda sitä omaa perspektiiviä nuorten kauhujen keskelle.
Maailma ei lopu. Tai toki se joskus loppuu, mutta ei tässä lähiviikkoina kuitenkaan. Elämä jatkuu. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa - ja mitä näitä kliseitä nyt onkaan. 

Rotu on ja pysyy. Whippet on whippet.
Vastailin tänään 22-sivuiseen rotukyselyyn koskien rotumme käyttäytymistä. Whippetin kuuluu olla avoin ja reipas, utelias ja mukautuva. Mutta näin 14:sta whippetin jälkeen sanoisin, että NYANSSEISSA löytyy. Olkoon isä- ja äitikoira vaikka kuinka reippaita, käsiisi/-ni voi osua koira, joka onkin epäluuloinen. Tai olkoon äiti ja isi pidättyväisiä, niin AVOT käsissäsi on KOKO maailmaa rakastava pomppulinnahenkinen koira. Kun ne geenit tekee mitä lystää, näin se vain on. Vaikka kuinka kiikutat pentuasi ostoskeskuksissa ja metrotunneleissa, niin jos se on sitä mieltä, että "epäilyttää", niin sitten epäilyttää. Joskus on sanottu, että "reipas emäntä, reipas koira", mutta eihän se taas niinkään mene. Mörökölligeeni voi olla tiukassa.

Kaikki kääntyy kuitenkin usein hyväksi.

Tämän lauseen haluaisin jättää perinnöksi teille nuoret. Mustien hetkien jälkeen on onneksi usein luvassa valoa ja mahdolliset epäilykset rotuvalinnan suhteen kristalloituvat. Toki omalla kohdallani ensimmäiseksi whippetiksi osui "ihmisen mieli", jota en sittemmin samassa mittakaavassa ole muissa whippetyksilöissäni tavannut. Kuitenkin whippetin sielu on äärimmäisen kaunis ja joillain yksilöillä se on hieman piilossa ja peittyy joskus villeyden alle, mutta siellä se on. Tullakseen joku päivä esiin!

Minusta whippet ei muutu.
Vaikka olen vuosien varrella nähnyt erilaisia trendejä jo useamman. Olen mm. omistanut useamman ponin! Hei ihan totta, minulla on ollut 54,8 cm ja 55,5 cm kokoiset poniinit, ja olivat muuten mahtavat koirat. SIITÄKIN huolimatta, että Viri oli ääniarka - se oli äärimmäisen sielukas ja ihana koira! Ei koskaan mitään niin pahaa, etteikö paljonkin hyvää! Virin poika, Luxi, taas oli kaikin tavoin upea ja äärimmäisen helppo ja luotettava laumakoira. Ikävöin näitä molempia koiria siinä määrin, että välillä Capri on Luxi ja Maui on Viri. 

Jossain kohtaa Suomessa keksittiin alkaa tutkia haplotyyppejä.
Niitä tutkimuksia sitten muutamat - minäkin - maksoin omista koiristani erikseen. Pelkkien vapaaehtoisten silmä- ja sydänkuunteluiden jälkeen on tultu pitkä tie tähän päivään, jolloin kuulemani mukaan pennunostajat ovat jo kovin valveutuneita ja kysyvät terveystutkimusten perään. Johan eräs kasvattaja vitsaili muutamia vuosia sitten, kun rodusta kiinnostunut oli kysynyt "mitä tämän rodun kanssa voi harrastaa"?
- No, rata- ja maastojuoksua, agilityä, näyttelyitä ja terveystutkimuksia.

Älkää kuitenkaan menkö halpaan.
Ettäkö 0+0 ja A+A olisi avain onneen. Kun ei se ole. Ihaninta koirissa onkin juuri se, että ne ovat KAIKEN summa. Äidin, isän, numeroiden, kirjainten, ympäristön, suvun. Ja geeniloton. Tämä kaikki lyödään syliisi usein 8-viikkoisena pyöriäisenä ja voin vannoa, että "kaiken selville saamiseen" menee keskimäärin noin 3 vuotta!

Aika ja elämä menee eteenpäin.
Koittakaa säilyttää tietty naiivius ja se "syy" miksi hakeuduitte rotuun. Älkää antako periksi. Vaikka ikää tuleekin, niin rodun imu pysyy. Sen tulee pysyä. Yksilöt vaihtuvat - mitä kauemmin olet rodussa, niin niitähän riittää. Ole jokaiselle avoin, anna mahdollisuus. Toiset ovat enemmän lapasia, toiset täpäkämpiä. Jokaisessa on se whippetin ydin, joka saa meidät kerta toisensa jälkeen ottamaan uuden yksilön. 

Rakkaus rotuun siis pysyy, vaikka yksilöt ehkä muuttuvatkin.
Mutta hei, se jästipää voikin olla muutaman vuoden kuluttua itse suloisuus. Ja päinvastoin. Onhan nämä nyt melkoisia virtuooseja ja tekevät meistä omistajista sellaisia myös.

En tiedä, onko rodussamme niinkään "luonnejalostusta", mutta sille lienee tässä ajassa tilaus?
Toki trendit suosivat nyt myös vanhempia rodun yksilöitä (uroksista puhuttaessa) mikä on mielenkiintoinen suuntaus sekin. Itse omistan 11,5-vuotiaan rodun veteraanin, joka on KOVIN erilainen luonteeltaan sitten nuoruusvuosien. Junnuna haukuttiin rotvalliin linnut - ja mahdolliset oksien kahinat - pystyyn ja nyt ollaan niin seesteistä papparaista, että. 
Omistan myös Samui-nimisen kohta 6-vuotiaan whippetin, joka omaa lupsakkuudessaan vertaansa vailla olevan luonteen. Ja haukkui Petotestissä® sitten myös karhun pystyyn siinä määrin, että kehotettiin liittymään paikalliseen karhunmetsästysyhdistykseen. Ja kyseessä on myös koira, joka ei väläytellyt mitään huippumaasto-ominaisuuksia - paitsi omistajan silmissä. 

Antakaa aikaa, luovikaa, ymmärtäkää ja silittäkää myötäkarvaan.

Nauttikaa yhteisestä ajastanne tässä ja nyt koska aika juoksee. Olkaa kiitollisia ja sopivassa määrin kateellisia ja katkeria. Ruokkikaa pitkämielisyyttä ja avoimuutta itsessänne ja ottakaa vastaan. 

Rotu ei mielestäni muutu - mutta ajoittain sen ihmiset kireytyvät.
Löysätkää vähän - kaikki on siten lupsakampaa.

kuvat oma kännykkä/kamera ja Jaana Jyläntö

Ikimuistoinen syntymäpäivä.

On tullut vietettyä useampikin syntymäpäivä kerhomme, Whippet-Harrastajat ry:n, erkkareissa.
Niin tänäänkin.
On tullut menestystä ja ei ole tullut menestystä - mutta ilmapiiri on mielestäni AINA ollut aurinkoinen ja ystäviä, tuttuja, kavereita - on ollut mukava nähdä.
Koiramme tuovat meitä yhteen ja yhdessä olemme voineet kokea menestykset, menetykset, sijoitukset, sijoituksetta jättämiset ja puida tuomariemme mieltymykset ja painotukset. 

Tänään (taas) erityismaininta rodun ihmisillemme siitä, että kun vain KYSYT saat vastauksen.
Rodussamme ei ole mitään salaista, piilotettua eikä väitetysti salattua, vaan kysymällä asiat selviävät. Voidaan keskustella ripulit, mahdolliset imeytymishäiriöt, kuka on ahne, kuka nirso, kuka haukkuu lumikolat, kuka puolustaa omaa telttaa. Kenellä lanne jumittaa ja kuka tykkää keventää vasenta takajalkaa. Kenellä on ollut implantti, kenellä testosteronit (yhä) jylläävät. Kuka ei tykkää olla häkissä, kuka pötköttää siellä kuin kotonaan. Kenen ovelle PETA tulee, kun (vesi)suihkepullot suhisevat tarvittaessa. 
Rotumme luonnekirjo on huikea ja se se vasta rikkaus onkin! On verkkaista lapasta ja täpäkkää tömistelijää ja kaikkea siltä väliltä. 

Siispä kysy, kysy ja kysy.
Ja ole kuulolla. Kukaan ei ymmärtääkseni ainakaan tietoisesti salaa yhtään mitään, joten hankkiudu vähintäänkin kehän laidalle tai googlaa itsesi Koiranettiin tai TWA:n syövereihin. Blogit ja 1geet ovat nykyään myös sangen informatiivisia - ja monet meistä myös skannaavat koiriensa sydänlausuntoja, joten niitäkin on helppo lähettää sähköpostin liitteinä. Ihan kysyttäessä tai kysymättäkin. 

Aikamoista.
Vuodet vierivät ja polvet paukkuvat. Sain tänään itkeä tihuuttaa, kun whippetihmiset muistivat minua - ja koiriani - lahjakortein. Olen jo varannut itselleni Kalevalaisen jäsenkorjauksen!!!!! En kestä, miten ihania ootte.

Liikutun ihanuudesta.
Siitä miten tunnen kuuluvani rotuun ja olette olleet salaa KUULOLLA, että laitetaanpas sen Sandqvistin polvi vertymään. Olin oikeasti vielä huhtikuussa tosi huolissani, kun onnuin muuton jälkeen useamman viikon - no, sainhan käydä Klaukkalan terkkarissa SALSKEAN hoitsun puheilla, riisua housut ja ulista turvonneen polveni kanssa. Voi veikkonen, sanoi Salskea TerkkariSimo ja tuumi, että "wau hienoa, että sulla on ne koirat. Liike on lääke. Anna mennä vaan lenkkeillen!"
Hitaasti mutta varmasti taannoiset ontuvat 2-3 km päivälenkit ovat nyt kesäkuussa jo parhaimmillaan liki yhdeksää kilometriä!

Whippethän vie meidät mennessään.
Kehien äärelle, radalle, maastoon. Uimahalliin, metsään ja lenkkipoluille. Ystävien pariin, Messengeriin ja Facebookkiin. 

Ibizan kanssa ajellessani uimahallista kotiinpäin tulin pohtineeksi kuinka jokainen koiristani on perehdyttänyt minut JOHONKIN.
Vain muutamia mainitakseni:

Lelusta olisi ollut sirkuskoiraksi. Se olisi tullut kiinnittää sirkukseen. Jaki, joka imaisi minut rotuun, ansaitsisi oman koirapatsaan. Perehdytti minut whippetin sielunmaailmaan 100-0. Maui vetäisi minut ratamaailmaan ja sain kokea sen kautta intensiiviset kisavuodet. Samui on luonteeltaan täysi kymppi ja en aina ihan käsitä sen avoimuutta ja täyspäisyyttä kaiken suhteen. Kaikki käy ja avoimella sylillä. Tai no, päälle ei saa tallata. Ja nyt minulla on herkkäpoikakaunis Capri, jonka halaukset ovat maailman lempeimpiä. Miten syleilevää lempeyttä voikaan whippet tarjota - otathan vastaan!
Sitten tuli pyörremyrsky Ibiza, kaunis, lempeä, kainaloishalikoira, joka hälytyshaukkuu. Ja ui. Miten voikaan koira ensimmäisellä uintikerrallaan ottaa hallin haltuun ja tuoda kaikki kaverinkin uimapatukat maihin. Jonottaa nonstop rampilla kärsimättömänä ja kroolaa uittajan sydämeen!

Tämä.

Jokainen koiramme TARJOAA jotain, meidän tulisi vain olla kuulolla ja ottaa vastaan, oivaltaa ja tarjota kulloisellekin koirallemme sopivaa aktiviteettia sillä sitähän ne (myös) kaipaavat. Mielenmyötäistä tekemistä ja askaretta, ja koska taipumuksissa ja nokkeluuksissa on eroja, niin meidän pitäisi vain olla tuntosarvet pystyssä. Haluaako Rolle uida vai ajaa muovirengasta. Entäpä Palle juosta peltoympyrää vai ylittää A-esteitä ja haukkua Petotesteissä© karhua?

Samuin avoimuus, rohkeus, itsenäisyys, hälläväliä-asenne - kaikki - tekee tästä koirasta kyllä vaikean peitota monella luonteen saralla. Karhutestistä täydet pojot ja sydämen DCM-avoin tuloskin kääntyi vuodessa "OHO, tämähän on parantunut, selkeä A nyt" -tulokseksi. 

Lopultahan meitä ohjaa ja vie (ankea) arki - (värikkäiden) koiriemme lisäksi.

Ja onneksi koiramme ovat tyytyväisiä arjen tarjoamiin haasteisiin kuten lenkkioraviin ja -peuroihin. Vain muutamia obstacleja mainitakseni. 

Ihan lopuksi haluan vain kiittää.
Teitä kaikkia: Taru, Jaana, Piia, Raisa, Heli, Päivi, Jaana, Marina, Jenni, Maria, Ulla,  Kari, Katariina, Antti, Liisa, Ville, Sanna, Pippe, Jaana, Leila, Jarmo, Kirsi, Minna, Riikka, Annina, Anne, Pirjo, Wanda, Minna, Sinikka, Kai, Sanna, Anne, Tuomo, Johanna, Sari, Jenna, Tarja, Janne, Terhi, Harri, Heli, Jaana, Anu, Anni, Suvi, Essi, Virpi, Jaana, Sanna, Mari, Anne, Suvi, Pia, Kirsi, Mia, Janita, Anne, Henna, Kirsi, Salla, Sirpa, Sari, Meri, Minttu, Soile, Riina, Tiina, Tuija, Sanna, Kati, Kati, Annika, Nilla.

Sekä tietysti myös:

Päivän pojat Bali, Maui, Capri ja Ibiza. Ja kotiin jätetty Samui, joka ei kuulemma ollut moksiskaan sinkkupäivästään.

Unohtamatta kaikkia menneitä koiriani, jotka ovat tehneet minusta sen, mitä olen nyt.

Ja hei. Unohtamatta väsymätöntä roudari-handleri Emmiä ja metsäopas-handleri-korun korjaaja Tarua!  

Tämähän hipoo täydellisyyttä.
Kunnes sitten taas kiroilen, kun vedän liikennevaloissa ruohoa koirani takamuksesta ja pyyhin Mauin pissasuihkua Ibizan kyljestä. Tungen kakkapussia täpötäyteen roskikseen ja lasken verkkaisella aamulenkillä kukonlaulun aikaan meitä ohittavia valkoisia Tesloja. Jos totta puhutaan, niin kotona yksin käkkiessäni en kokisi tätäkään vähää. 

60 vuotta - joista 34 whippetien parissa. 

Liike on lääke - ja whippet personal trainer. Monien muiden ominaisuuksiensa lisäksi. 

Arki tekee rodun.

Koiramaailmalla on monet kasvot. 
En ole aivan varma "kuka keksi koiranäyttelyt" mutta Wikipedia sanoo mm. Suomessa järjestetyn ensimmäisen koiranäyttelyn 1891. Suomen Kennelliitto perustettiin 1889. FCI on hyväksynyt 360 koirarotua. Joukkoon mahtuu siis suuri kirjo eri käyttötarkoituksiin jalostettuja koiria, toki myös suuri seurakoiraryhmä. 
Ja intoa, kilpailuhenkisyyttä, fanaattisuutta.

Mm. YLEn sivuilla julkaistussa jutussa toimittaja Eeva Pentikäinen kirjoittaa:
"Koiranäyttelyiden tarkoitus ei ole muuttunut niiden alkuajoista. Näyttelyitä pidetään koirien jalostus- ja kasvatustyötä varten".
Suomessa pidetyssä ensimmäisessä näyttelyssä oli 157 koiraa. 
Koira on kulkenut ihmisen matkassa jo esihistoriasta alkaen. Suomeen koirat tulivat yhtä aikaa ihmisten kanssa n. 10 000 vuotta sitten. 

Kriittisyys koiranäyttelyitä ja eri harrasteita kohtaan on noussut.
Mm. Kennelliitto polkaisi vuonna 2024 käyntiin koirien hyvinvointityöryhmän. Työryhmän tehtävänä on työskennellä koirien kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin edistämiseksi. 
Silloin tällöin sosiaalisessa mediassa kohtaa äärimmäisen kärjistettyjä esimerkkejä kommentteineen koirista, roduista ja eri harrasteista. Mm. terveysnäkökulmat nostetaan tikun nokkaan ja vähänkin herkkä lukija tuntee syyllisyyttä lukiessaan kärkeviä kommentteja. 

Ihmisillä on tapana omistautua harrastuksilleen.

Koirat kymmenine eri harrastusvaihtoehtoineen vievät mennessään ja ennen kuin huomaakaan on kaikki vuokranmaksun, sähkölaskun ja puhelin- & nettiliittymämaksun jälkeinen "varallisuus" käytetty koiriin. Ja koirienpidosta on tullut eräänlainen "kunniatehtävä", josta selviää kunnialla vain omistaja, joka _todella omistautuu koirilleen_ näkyvästi ja kuuluvasti. 
Pelkkä harrastaminen ei tietenkään riitä, vaan kaikenlainen kehonhuolto, hampaiden vuosittainen kiillotus ja säännöllinen verikokeiden tarkastelu vasta tuo kirkkaimman kruunun.

Hämmästyksekseni luin nyt sosiaalisesta mediasta, että "whippetkasvattajat pimittävät tietoa". Minulla on täysin päinvastainen kokemus.

Joskus voi joku informaatio jäädä matkalle, mutta on kuitenkin kysyttäessä saatavilla. Koiranet palvelee minusta hienosti ja TWA samoin. TWAssa toki joutuu joskus hieman painimaan, että sinne saa kulloisenkin englanninkielisen diagnoosin tungettua oikeaan sarakkeeseen.
Ja aina ei mene maaliin. Olisin mm. jättänyt sinne Samuin DCM-avoin diagnoosin, mutta en löytänyt mitään tapaa lisätä nyt puhdasta tulosta ja jättää vanhaa. Sain kyllä jälkeenpäin kuulla, että olisin voinut jättää em. tiedon infolaatikkoon, mutta toisaalta minulla on ollut tapana uroksiani jalostukseen kysyttäessä ensin listata vastausmeiliin ranskalaisin viivoin "kaikki negatiivinen". 
Tiedä sitten, mitä pimittämisellä tarkoitetaan. Tässä juuri kävi eräs kasvattaja kylässä ja käytiin läpi urokseni kakan koostumus ja hammaskiviasiatkin....

Itse olen pitänyt tärkeänä listata mm. kitalakihalkiot ja kuolleet pennut omilta uroksiltani, mutta tämä tieto löytyy omasta 1g-kuvakansiostani kulloisenkin uroksen pentueen alta - ja on ilmeisesti vaikeasti löydettävissä. Yhtäkaikki, tietoa ON. Sitä on, sitä annetaan - kysy. 

Kirjoitin vuonna 2013 että "Onko rotu yhtä kuin sen sairas yksilö vai terve yksilö"?

Nyt haluaisin sanoa, että "Arki tekee rodun". 
Joku joskus oivasti toikin esiin sen, että sosiaalisessa mediassa useinkin näyttäytyy se "paraatipuoli". Voitot, menestys, treenaaminen, vuorikiipeily, hieronta, terveystulosten kartuttaminen - kaikki, mistä vain saa kuvan ja postauksen aikaiseksi!
Harvoin "sohvalla makuukuva" saa niin paljon tykkäyksiä aikaiseksi kuin osteopaatin näyttävä takajalan kiskominen ääriasentoon. Tai kesämökin laiturilla kyljellään köllöttävä koira kuin lajitoveri, joka "väsymättömästi kiipeää vuorelle omistajansa kanssa". 

Onhan tämä nyt tylsää ja hohdokkuutta on turha hakea kun heräämme aamulla 06.30 ja lähdemme 07.00 lenkille. Moneen kertaan koluttuihin maisemiin. Kolmesti päivässä.
Mutta aina voimme ottaa lenkkikuvan grilliltä, leipomosta tai kukkeasta syreenipuskasta ja keulia sillä, että "olipa hohdokasta tänään, kun taas käytiin poikien kanssa ostamassa karjalanpiirakka."
Uskoisin, että koiramme ovat JOKA päivä tyytyväisiä arkeen. Ja sen pieniin valonpilkahduksiin. Keskiviikkona Capri ja Ibiza pääsivät uimahalliin ja tänään Maui, Samui ja Capri metsälammelle. Capri jonottaa peruutuspaikkaa lihasvatkaukseen, Bali puolestaan pääsee aika ajoin anturoineen kiven kaivuuseen. Kynsiä leikataan ja viilataan, takalistosta vedetään ruohoa. Joskus päivän kruunaa dentastiks, joskus pidempi lenkki. Uskon vakaasti koirien olevan tyytyväisiä siihen, mitä ON. Mitä kulloinkin tapahtuu ja yhdessä tehdään. On se sitten hieronta, maastotreeni tai näyttelypäivä. 

Arki ja yhdessä tekeminen on kuin onkin sitä, miksi päädyin whippetiin.
Rodun kauneus ja vetovoima on monen tekijän summa. Siihen kuuluu joskus vaikeita aikoja, luopumista, raskaita päätöksiä. Mutta siihen kuuluu myös paljon yhdessä elettyä ja koettua, anteliasta arkea. 

Arki on minusta kaunista kun sen saa viettää kauniin rodun ja sen kauniiden yksilöiden kanssa. Haluaisin nimenomaan loppuelämäni ajan keskittyä hyvään ja positiiviseen. Kaikkeen, mitä rotumme tarjoaa. Tänään se oli paljon uintia ja hyttysten puremia!
Sanoisin vielä koirani avanneen minut elämälle. Meillä ihmisillä on leveä tie kuljettavana koiriemme oppien mukaan. Ota vastaan, anna ja jaa. Elä tässä ja nyt. Voit myös aina pissiä sen päälle.

Jos olet masentunut, elät menneisyydessä.
Jos olet tuskastunut, elät tulevaisuudessa.
Jos olet levollinen, elät tässä hetkessä.
Lao Tzu

Kuvat kertonevat enemmän kuin tuhat sanaa?

Tietenkin vietän vielä kuherruskuukautta klaukkalalaistumiseni kanssa ja huomaan kertoessani, että "täällä on vähemmän koiria" ihmisten nauravan.
Viimeksi Karvakamujen hoitaja tiskillä maksaessani koko lauman rokotuksia. Eikun tänään koirapuistossa viereisen rivitalon asukas schäfereineen. 

Kuitenkin moni lenkki menee täällä (toistaiseksi) leppoisasti, kun liikkuu aikaisin aamulla tai myöhemmin illalla. Hakunilassa asuessa viime vuosina koiramäärä tuntuvasti lisääntyi ja monilla lenkeillä koiria tuli edestä, takaa, oikealta ja vasemmalta. Täälläkin TOKI koiria on, mutta joskus ne ovat vain pieni piste horisontissa ja peura tai säksättävä orava aiheuttaa enemmän "ongelmia".

Hämmästelen hieman kuinka helppoa on ollut sopeutua niin minulla kuin koirillanikin varhaiseen aamulenkkeilyyn.

Välillä se on ollut pikainen kakka- ja pissakierros tyyliin kilometri, mutta näin kesäisen helleaallon iskettyä olemme viihtyneet puolisentoistakin tuntia liikenteessä. Tällöin aamulenkistä onkin tullut meidän päivän päälenkki. 
Isosuon metsälenkki on tullut tutuksi, kaupunkilenkkeilyä on tehty suuntaan jos toiseenkin ja tänään pääsimme vihdoin korkkaamaan hurjankokoisen Klaukkalan koirapuiston!

Tänään kun tallensin 1g-kuvakansiooni kuvia koin jälleen kerran haikeutta.

Kuvissa vilisivät menneet koirat, tapahtumat, tunnelmat, asuinpaikat. Olen elänyt koiraelämää jo hyvinkin nelisenkymmentä vuotta ja se on paljon se. Kun ajelin viikolla läpi Hakunilan niittymaisemien, kävin mennyttä elämää läpi koirieni kautta. Niityillä ovat juosseet niin Hula, Hupi, Viri kuin Lelukin. Rakkaita menneitä koiriani.

Nyt kun asun nykyisen poikaviikarilaumani kanssa Klaukkalassa koen jälleen voimakasta kiitollisuutta ja jollain tapaa voimaantumista siitä, että olen/olemme pärjänneet tänne asti.

Maailma muuttuu ja selvästikin me vanhemmat - emme nuorru (!) vaan meistä tulee jollain tapaa elämälle rennompia. Emme halua tuhlata jäljellä olevaa elämää ja energiaa olemalla huolissamme milloin rodun tulevaisuudesta ja milloin siitä, että "tuleeko koirastamme tuleva maailmanvoittaja". Tuskin tulee.

Sen sijaan koiristamme tulee ystäviämme.

Ne ovat lenkkikumppaneitamme, arjen vierellä kulkijoita. Harrastuskavereita ja "helppoja mukaan otettavia" milloin ulkomaanreissuille, milloin vain lähimetsään. Yhdessä käydään kaupassa ja yhdessä kohtaamme mustat paikallaan seisovat koirat ja vaihdetaan kadun puolta, Teslojen välissä loikkien.

Vaikka koiramme tuovat meille myös menestystä ja monin tavoin iloa harrasteissa ja kinkereissä ne ovat ennen kaikkea kumppaneitamme kaikessa.
Psykologiystäväni kysyi kerran, että "Onko Anita jotain, mitä kadehdit koirissasi, koirista"? Vastasin empimättä: "Sitä, että ne tekevät aina oikein, viettiensä ja vaistojensa ohjaamina. Me ihmiset monimutkaistamme asioita vänkäämällä ja vääntämällä aina kuka on oikeassa ja kuka väärässä, mutta koira on aina oikeassa, se tekee aina oikein".

Ja vaikka koira onkin yllätysyllätys eläin ja se syö kakkaa, kantaa risuja kotiin, ja sen takapuolesta roikkuu ruohoa ja se astuu samaa sukupuolta, saa transsi- ja psykoosikohtauksia - on se aivan verraton kumppani verrattuna moneen muuhun. Kuten esim. hamsteriin tai kilpikonnaan. Yhtään em. eläimiä väheksymättä.

Eihän sitä nyt mikään voita, että olet marssinut koirinesi läpi asvaltin, metsän ja auringonpaisteen ja Polar välkyttää 60%:n aktiivisuusprosentteja aamuysiltä. Polvi juilii, mutta eteenpäinmarssi sujuu. Kotona koirat ovat tyytyväisiä ja makaavat reporankoina aina iltaan asti.

Muistattehan. Koiramme valitsevat meidät. Me emme valitse niitä. Jokin suurempi ratas maailmankaikkeudessa antaa meille kulloinkin juuri oikean koiran, kumppanin. 

Huikeaa olla osa koiranelämää. <3