Haastattelen itseäni.

Kyllä. Tähän on tultu. Niin kauan kuin muistan miksi ja miten voin aina kysyä ja vastata itselleni. Toivottavasti osaan olla rehellinen.

Miten päädyit koiranomistajaksi ja miksi sinulla on aina ollut isoja laumoja?
Muistan lapsuudesta sen, kun taisimme perheessä kaikki haluta koiraa. Rotukin oli jo päätetty isän toimesta; beagle. Koiraa ei kuitenkaan hankittu kun veljeni oli allerginen. Sittemmin koira-allergia todettiin minullakin, 16-vuotiaana.
Ulkoilutin silti lapsena lähitienoon koirat. Mm. alakerran kultakaupan schäferin. Se kun riehaantui lenkillä, puri reiät takkini hihaan. Jotenkin onnistuin peittämään tapahtuneen ja taisin rohkeasti viedä koiraa uudelleenkin ulos. Yläkerrassa asui Teuvo-basenji, jota myös ulkoilutin ahkerasti. Jotain minussa syttyi Teuvon myötä; hajuton, kuolaamaton, haukkumaton, muotopuhdas ja erikoinen afrikkalainen villikoira, jospa joskus vielä...
Jokin siis koirissa veti minua puoleensa jo n. 10-vuotiaasta ja kun 20-vuotiaana ilmoitin äidilleni hankkivani basenjin, halusi äitini kuitenkin, että ottaisin mieluummin hänen uutta kotia hakevan dalmatialaiskasvattinsa. Prinssi, Eevariitan Fiery Poseidon (s. 1983) oli hieno koira, omapäinen ja -peräinen ja se sai sitten myöhemmin kaverikseen Kimu-basenjin!

Prinssi annettiin myöhemmin elämäntilanteiden muuttuessa uuteen kotiin, missä se saikin viettää elämänsä onnellisena loppuun asti. Minun omassa uudessa elämässäni Kimu (Ch Kenzongos Kisumu, s. 1986) sai kaverikseen vuonna 1989 peräti kaksi kaveria; basenjit Nikin (Azenda Karabos, s. 1989 yhteisomistuksessa Anneli Pukkilan kanssa) ja Jimin (Ch Ridderen's Alex, s. 1989 yhteisomistuksessa Helga Kausteen kanssa). 

Suomessa riehui kuitenkin vakava penikkatautiepidemia vuonna 1990 ja menetin virukselle sekä Kimun että vasta 6-kuisen Nikin. Elämäni karmeinta aikaa. Asuin tuolloin Kaivokselassa ja muistan kuinka ajatuksissani huusin kohti taivasta: Riittää jo!!!
Tein vuorotyötä ja ulvonnallaan naapurustoa öisin hereillä pitänyt Jimi muutti sekin jo aiemmin uuteen kotiin maalle, missä oltiin jatkuvasti kotona. 

Penikkatautitragedian jälkeen minulla oli kuitenkin ilo löytää itselleni vielä yksi aivan ihana basenji, Kino, Ch Kenzongos Kinongo (s. 1990), jonka kaveriksi löytyi samana vuonna ensimmäinen whippetini, Jaki, Jakias Charmiga Filemon. Pojilla oli vain 2 päivää ikäeroa!

Jakin löytyminen oli tarina sinänsä. Olin silloin töissä mainostoimistossa ja miettiessäni uutta laumanjäsentä ja kysyessäni afgaanin omistavalta työkaverilta rotuvinkkejä - vinkkasi hän oitis kotia hakevan, jo aikuisen uroswhippetin Softouch-kennelistä. Kasvattaja, Pirjo Muhonen, oli kuitenkin sitä mieltä, että "sinun kannattaisi ottaa Jakias-kennelistä mieluummin pentu" - koska Pirjon kasvatti oli näyttelyitä ajatellen sangen kookas. 

Melkoinen enne olikin tuo minun jo ennalta keksimäni kutsumanimi Jaki - selväähän oli sitten, että pentu tulee Jakias-kennelistä!
Ja millaisen whippetin sainkaan. Koiran nimi olisi myös voinut hyvin olla Ajatus tai Sielunpuolikas, sillä tämä koira kulki rinnallani 12 vuotta ja 8 kuukautta käytännöllisesti katsoen koko elämänsä ilman hihnaa. Sitä en osaa sanoa, miten se sen oikein teki, koska en ole koskaan ollut mikään koirankouluttajakaan. Jaki "vain oli sellainen". Nuuski ja nuuhkutteli ja viis veisasi vastaan tulevista koirista eikä sitä muuten kiinnostanut jäniksetkään tippaakaan! Jakin myötä menetinkin sydämeni whippeteille! Ja sielunpuolikkaita tuli onneksi Jakin jälkeenkin!!

Minua on aina ohjannut jonkunlainen intuitio elämässä ja myös koirissani. Aina kaikki ei ole mennyt mieltä myöden eikä isojen laumojen kanssa kaikki ole myöskään aina ollut leikkiä tai ruusuilla tanssimista. Joskus monta koiraa = monta ongelmaa.

Kun työskentelin Yhtyneissä Kuvalehdissä tein silloin jonkun testin missä pyrittiin selvittämään "sopivuutta koiran omistajaksi". Kohdallani tuo testitulos oli = olet ehdottoman sopiva pitämään useampaa koiraa yhtäaikaa!

Miten lie määrittänyt tuo lehdessä ollut testitulos elämääni, sillä parhaimmillaan minulla on ollut kuusikin koiraa samaan aikaan ja myös varsin toimiva sekalauma; basenji, whippet ja grey, samanaikaisesti. Greyhoundini Taikatassun Noppa (s. 1994) ja Ch Misakan Barthez Chris (s. 1998) kuolivat valitettavasti sangen nuorina, Noppa 1,5-vuotiaana munuaisten pettämiseen ja Pupu 6 vuoden iässä mitraaliläpän endokardoosiin. 

Miten menetit sydämesi basenjien ja greyhoundien jälkeen juuri whippeteille?
Basenjihan on aivan ihana rotu, mutta valitettavasti sangen reviiritietoisena ja villikoiramaisia geenejä omaavana ei sovellu ihan jokapojalle. Basenji vaatii määrätietoisuutta ja johdonmukaisuutta omistajaltaan ja sen lisäksi että se kietoo sinut sormensa ympärille se myös pistää omistajaansa mielellään 6-0. Kun basenjin jälkeen tutustuin whippeteihin ja laiskanlötkeisiin greyhoundeihin, niiden omistajana oleminen oli kuin jatkuvaa sunnuntaipäivää. Greyt olivat kyllä hauskoja. Kun grey havaitsi jäniksen ja/tai oravan se nykäisi kerran hihnasta ja havaittuaan olevansa kiinni tuumi oitis: "why bother". Whippethän kiekuu ja riehuu vartin vielä jäniksen kaikkoamisen jälkeenkin. 
Mutta Jakin oltua kuin ajatus, oli luontevaa jatkaa rodun parissa. Tunsin tulleeni kotiin. 

Mitä koiria sinulle tuli seuraavaksi ja miten ja miksi?
Vuonna 1997 minulle tuli Helsingin Sanomat. Tuolloin koiria myytiin Hesarissa. Ari Auvinen, kennel Zootsuits, ilmoitti tuolloin whippetin pennuista. Olin saanut päähäni haluta fawnin whippetin. Sellainen olikin Arilla tarjolla mutta hän sanoi: "älä sitä ota, ota brindle". Fawn oli kuulemma "juoksijan väri". 

Ja niin pentujen katselureissulta minulle matkasi kotiin fawn Jamo, Ch Zootsuits Lonely Hearts (s.1997). 1998 otin toisen Zootsuitsin, Lelun, Z. Night Flights. Jamo halvaantui koirapuistoon vain 8,5-vuotiaana ja Lelun sain pitää liki 13-vuotiaaksi, sen sairastamasta epilepsiasta huolimatta. Jamo oli ehkä kaikista whippeteistäni "parhaiten" näyttelyissä pärjännyt koirani. Basenjeissahan se oli Kino, joka saalisti urallaan 10 ROP-voittoa ja oli liki muuttaa Englantiinkin. Tosin laitoin sille niin korkean hinnan, että onnekseni se jäi kuitenkin Suomeen. 

Minkälaisia varhaisia muistoja sinulla on rodusta yleensä ja omistamistasi koirista?
Whippetit ovat olleet aina nimensä mukaisesti "köyhän miehen vinttikoiria" (siksi olen pystynyt pitämään niitä isompia laumoja, haha), monet paljon nykyistä vaatimattomampia ilmiasultaan. Muistan erittäin hyvin erilaisia myrskyjä vesilasissa, niitä on ollut mm. whippetin koko. Ollessani Virin, Ch Scheik's Comandon (s. 2003) kanssa näyttelyssä minulle kerran tokaistiin: "lähdit sitten ponin kanssa näyttelyyn". Viri oli 54,8 cm. Sen poika Luxi, Monetblue (s. 2006), oli 55,5 cm ja tuomarit liki pyörtyivät sen nähdessään!
Kun toit isoja koiria ihmisten ilmoille, ja saadessasi vaikkapa sertin, sinulle tultiin toki sanomaan, että "tuomari ei noudattanut rotumääritelmää" (koon suhteen) Monen mielestä olikin selvää, että kasvattajat kasvattivat "tahallaan" isoja. 
Sittemmin koettiin haploshow, keksittiin alkaa tutkia koirien haploja, vertailla niitä toisiinsa ja ajateltiin, että astuttamalla mahdollisimman poikkeavat haplonumerot keskenään saadaan kaikista mahdollisista taudeista ja sairauksista vapaita pentuja. No ei saatu. 
En itse kasvata, mutta tunnen ja tunnistan kasvattajien tuskan. Aina jossain vaanii ankeuttaja ja syyllistäjä, jonka mielestä geenejä pitäisi suitsia paremmin. Näyttää nimittäin siltä, että "ei ole ajateltu yhtään". 
Rotu on mielestäni aina ollut kaunis, elinvoimainen, virtaviivainen. Toki välillä näkee edelleenkin isoja (kasvattajat kasvattavat niitä edelleen tahallaan), liian pitkiä, suoraselkäisiä, ylikulmautuneita (kasvattajat kasvattavat niitäkin tahallaan). 

2000-luvulle tullessa näyttää siltä, että innostuit todenteolla?
Kyllä. Siltä se tosiaan näyttää kun TWA:ta tutkii. Muistin, että minulla on ollut/on 14 whippetiä mutta kun laskin nimet muistiinpanoistani, niin niitä oli vain 13. Luxi oli tipahtanut pois!

Joudun ylipäätään tämän tästä hakemaan koirieni titteleitä ja syntymäaikoja/kuolinvuosia TWA:sta, onneksi olen dokumentoinut kaiken. Jos en tekisi sitä heti, esim. veisi kuolinsyytä kirjoihin ja kansiin, unohtaisin asian takuuvarmasti. Hetihetiheti-luonteenpiirteestäni on joskus hyötyä, joskus haittaa. 
Vuonna 2003 laumaani tuli kaksi uutta jäsentä, Hula, Ch Carry On Ramblin'Man (hetken yhteisomistuksessa Jarmo Vuorisen kanssa) sekä Viri, Ch Scheik's Comando. Hupi, Ch Twyborn Philadelphia (yhteisomistuksessa Marianna Plathanin kanssa muutaman vuoden) tuli heti seuraavana vuonna, 2004. 
Muistan hyvin kuinka Hulan pitkät (tahallaan kasvatetut) sääret herättivät huomiota. Ja kuinka sain kuulla sen olevan "korkeintaan EH:n koira". Mutta sitten, eräs Pia Mannila tokaisi kerran kuin ohimennen "kyllä sä sen valioksi saat" ja Hula kaivettiin 4-vuotiaana uudelleen kehiin. 2 serttiä heti ja 5-vuotiaana valioituminen, sillälailla EH:n koiralta!

Viri taasen säikytteli muutamia tuomareita koollaan ja kehänlaitaakin kohautteli, mutta niin vain sekin napsi heti kolmesta ensimmäisestä näyttelystään sertit. 
Hupia taisi useampikin ihminen käydä pentuna katsomassa ja kauhistelemassa, sen vahvan luuston kun arveltiin olevan enne kasvusta 58 senttiin. Virallinen mitta aikuisena oli kuitenkin "vaatimaton 52,9 cm". Sillälailla!
Voi näitä koiriani. Hulakin maailman kiltein, Viri maailman sielukkain ja Hupi vahva, väkevä ja viisas!

Kadutko mitään?
Tietenkin. Paljonkin. En ole aina ollut läsnä koirilleni, olen laiska kouluttamaan niitä ja olen varmasti toiminut monien koirieni kanssa väärin ja en ole aina heti ymmärtänyt mitä "käsissäni on". 

Juku, Strippoker's Forbidden Love (s. 2005) on valitettavasti yksi elämäni epäonnistuminen. Lähtökohdat eivät olleet hyvät ja oikeat sitä ottaa ensinkään - sitä en kadu, että otin - mutta en osannut rakentaa koiralle hyvää itsetuntoa, en auttaa sitä sen epävarmuuksissa. Yritin kyllä, mutta jouduin luovuttamaan. Juku lopetettiin sen luonteen vuoksi ja koen edelleen suurta epäonnistumista sen suhteen. 
Kuulin myöhemmin, että myös Jukun veli oli purrut ihmistä. Ehkä sain siitä hieman lohtua, ehkä en. Joka tapauksessa surullinen ajanjakso elämässäni. 

Aina ei ole kemiat kohdanneet ihmistenkään kanssa. Ilmankos olen viihtynyt 41 vuotta niin hyvin koirien(i) kanssa. Siinä missä koiramme saavat nykyään kilpaa erilaisia diagnooseja uskoisin minäkin olevani jossain määrin autismin kirjolla sairastamani bipolaarisuuden lisäksi. Elämä on. Kaikessa raadollisuudessaan kuitenkin elämää mutta välillä todella raskasta. Meitä kun heitetään raskaiden ja yllättävien asioiden ääreen "suorilta" ja päätöksiä, raskaita, pitää joskus pystyä tekemään lennossa. Kuten nyt vaikka Jukun kanssa.
Kadun siis moniakin asioita ja voin vain lohduttautua sillä, että koiramme elävät hetkessä. Ja tuntuvat ymmärtävän usein meitä paremmin kuin me niitä! 

Mikä koirien kanssa, niiden pidossa on muuttunut 41 vuodessa?
Paljonkin. Me "vanhat" olemme auttamatta out nykyskenestä. En edes ymmärrä nykynuorison puhetta enää. Välillä tuntuu, että pitää melkeinpä hakea lupaa pitää koiria köyhänä/vanhana/kyynisenä/toisinajattelijana. Nykyajan koirille pitää pystyä luomaan aivan erilaiset puitteet ja oltavat kuin ennen vanhaan. Somessa "huudettiin" että maailma muuttuu, meidänkin on muututtava!

Sitä luulee, että on oppinut jotain (paljon) isojen laumojen kanssa, kohdatessaan monia ongelmia. Kokee olevansa lähes etuoikeutettu kun on saanut tutustua 21 koiraan. Mutta niin ei olekaan. Joskus loiston päivinä olit haluttu ja ihailtu, usein koiriesi kautta, mutta nykyskenessä on monta (todella monta) kaunista huippuyksilöä ympäri maailman joista on olemassa myös huikeita kuvia suihkulähteiden edessä, valkoisten kyyhkyjen lentäessä ja tittelirivit eivät ole enää mahtua kyseisistä yksilöistä tehtyihin animoituihin (!) mainoksiin. 
Kauniit koirat kilpailevat parhaimmillaan ympäri maailmaa lentäen ja keräävät huikeita voittoja satojen kilpakumppanien joukosta. Tallinnan 15 koiran INT-näyttelyn ROPpia ei kukaan muista enää huomenna. 
Joskus vielä ehkä 15 vuotta sitten tuotu tuontikoira oli "mielenkiintoinen". Nyt sekin on vain koira koirien joukossa. 
Koiria koulutetaan yhä enenevässä määrin lukuisissa "showtehtaissa", voitot pyritään maksimoimaan koiran ja omistajan askelmerkkien yhteensovittamisella. Siinä missä vielä 90-luvulla koiran esittäjällä oli kehässä ollessa joko reppu selässä tai vyölaukku vyötäröllä - niin tänä päivänä jakkupuvut, ballerinat ja koiran hihnassa sädehtivät timantit ovat sävysävyyn. 
Hierontakin tuntuu olevan last season. Nyt on käytävä kraniossa, fysioterapiassa ja vesijuoksussa. Kaikki on kokonaisvaltaisempaa, harkitumpaa ja suunnitellumpaa. Ennen mentiin vain metsään, sen kummemmin miettimättä. Nyt ei voi, koska sunnuntaina on näyttely. Eikä voi muuten mennä siksikään, koska keskiviikkona on ratakilpailut. Eikä voi mennä ylipäätään ollenkaan, koska voi tulla haava tassuun tai kyy vaania. 

Miksi olet tuonut niin paljon tuontikoiria?
Olen ollut whippetrodussa tänä syksynä 35 vuotta. Jotenkin Jakin, Jamon, Lelun ja Virin jälkeen vaan tarjoutui eteeni osin intuitiivisesti  osin ennalta arvaamatta "tilaisuuksia" ostaa ulkomaisia koiria. Ruotsalainen Hupi jo tuolla aiemmin mainittiinkin, miten sekin vain pisti silmään, AUTS! Ja miten sainkin silloisen naapurini, Tuula Plathanin, innostumaan asiasta! Hupi oli aikansa elävä legenda. 

Huima, Ch Nerejde Helter Skelter (s. 2011) tuli Italiasta ja otin avosylin vastaan. Mitä lempein ja tiedättehän, ei tee koskaan numeroa itsestään -koira. Bali, C.I.B. Pendahr Fred Perry (s. 2013) - pentukuvan näkeminen "pakotti" ostamaan. Balin hain Norjasta, Oslon lentokentältä. 
Sitten tapahtui jotain.
Englantilaiskoirien klassisuus iski niin voimakkaasti tajuntaan, että koiria oli haettava Englannista väsymiseen asti; ensin Maui, Ch Jothryn Alluring Traits (s. 2017), sitten Samui, C.I.B. Collooney Poker Player (s. 2018) ja vielä Brexitinkin vaikeutettua hommaa Capri, Ch Ballenbreich Gigalum (s. 2021). Tällä haavaa viimeiseksi jäävä whippetini Ibiza, Ch Crème Anglaise's Trigger (s. 2023) tuli minulle Hollannista, mutta sen emän puoli - ja vähän isänkin - on englantilaista, joten kotiin se oli haettava sekin!
Koiristani tosiaan 9 on ollut tuonteja ja sehän siinä se jännittävyys onkin. Oikein yhdeksän kertaa. Ostaa sika säkissä! Luulet tuntevasi ja tietäväsi kotimaisten koirien isät, emät, enot ja serkut ja haluat jotain uutta ja ihmeellistä. En ole aivan varma olenko onnistunut tavoitteessani, siis tuomaan jotain ihmeellistä, mutta yrittänyt olen kovasti!

Mitä haluaisit vielä sanoa sille nuorisolle, jonka kieltäkään et enää ymmärrä?

Uskokaa itseenne, visioonne ja antakaa epäilijöiden epäillä keskenään. Kulkekaa rohkeasti omaa tietänne. Älkää olko niin herkkiä ja haavoittuvia sillä koiraharrasteessa, sen imussa, pysyy parhaiten kun antaa pääpiirteittäin asioiden mennä vesi hanhen selästä -henkisesti. Koiramaailma on täynnä kateutta ja ahdasmielisyyttä - niin kuin elämä yleensäkin. 

Myös äitini maanmainio elämänohje sopii tähän: "Muista aina Anita, että suurin osa ihmisistä on tyhmiä".

Ennen kaikkea uskokaa koiraanne, pyrkikää luottamukseen sen kanssa ja älkää stressatko niin paljon. Antakaa itsenne ja koiranne voida hyvin.

Prebiootteja ja/tai probiootteja.

Koirien suolisto-ongelmat ovat sangen yleisiä vaivoja koirilla.
Tutkimusten mukaan jopa joka 6:s koira kärsii niistä ajoittain, joku useamman kerran elämänsä aikana, joku jossain vaiheessa elämää lyhyesti tai joskus pitkäkestoisestikin.
Ongelmiin voi olla monia syitä ja oireitakin voi olla useita; ripuli, ummetus, ilmavaivat ja vatsakivut. Ruonsulatuskanavan sairaudet, ruoka-aineintoleranssit, ruokinnan muutokset ja liian vaikeasti sulava ruoka voivat kaikki aiheuttaa ongelmia - yhdessä tai erikseen.

Jokainen lienee huomannut eläinlääkärillä käydessään klinikoiden erikoisruokia pursuavat hyllyt.
Itse olen jo niin fossiili, että voin vain kertoa epäuskoisille (?) kuulijoille kuinka 80-90 -luvuilla mökkiviikonloppujen aikana koirat söivät perunankuoria, lihakastiketta ja salaattien jämät. Eikä muuten ollut mitään ripuleita tai närästyksiä. Kotona jatkettiin höttökuivamuonalla jota valmistaja oli höystänyt cornflakesilla. Olen haastatellut useita koiranruokien valmistajia siitä, että mitä on tapahtunut, miksi koirista on tullut herkkävatsaisia? Yksikään ei ole osannut vastata.

Jo useampi vuosi sitten koiranruokapusseihin ilmestyi suolistonkuvia ja maininta "sulavuudesta".
Sittemmin sisällysluetteloon on ilmestynyt sana probiootti = elävä mikrobi, joka on osoitettu terveyttä edistäväksi. Ne voivat olla bakteereita, kuten Lactobacillus- ja Bifidobacterium-kantoja, tai hiivoja, kuten Saccharomyces boulardii. Probiootit eivät ole vain maitohappobakteereita vaikka maitohappobakteerit ovat yleinen probioottien ryhmä
tai prebiootti = sulamattomia ruoan komponentteja, yleensä hiilihydraatteja, jotka ruokkivat suolistossa jo eläviä probiootteja (hyödyllisiä bakteereja) ja edistävät niiden kasvua ja toimintaa. Ne ovat siis kuin "ravintoa" probiooteille, mikä auttaa niitä pysymään elossa ja toimimaan tehokkaasti.

Ja ilmankos nämä ovat usein molemmat mainittuina, kun "tarvitsevat toisiaan".

Googlasin myös hakusanoilla "koiran maitohappobakteeri" ja sain nopeasti useita osumia. Tässä muutamia tuotteelle oleellisen myyntilauseen kera:

Biobak = ylläpitää suoliston normaalia bakteerikantaa
Canius plus = markkinoiden ainoa valmiste joka sisältää koiraperäisillä maitohappobakteereilla hapatettua maitoa
Brit Vitamins Probiotic = suositellaan koiralle, jolla on ruonsulatusongelmia. Mojave Yucca rauhoittaa ruoansulatusongelmia ja vähentää ulosteen hajua
Aptus Tehobakt = tasapainottaa suoliston normaaliflooraa, sisältää pektiiniä joka sitoo nestettä
Grau Sanofor = sisältää satoja eri kasviraaka-aineita, uudistaa suolistoflooraa
ProBalans PectBalans = valmiste bakteerien tasapainottamiseen
LactoHealth = tukee suoliston mikrobikantaa
PetGuide = Lactobacillus acidophilus D2 kantaa sisältävä tuote tukemaan suoliston bakteerikantaa
TassuFoods maitohappobakteeri+sinkki = tukee suoliston terveyttä ja vahvistaa immuunijärjestelmää.

Itselläni - koirillani - on ollut kokeilussa ja käytössä mm. Inupekt Forte, PetGuide-jauhe, CanVit Probio, Canius ja nyt viimeisimpänä sain kokeiluun koiramessujen yhteydessä TassuFoodsin purutabletit.

Miksi koiramme tarvitsevat (?) ko. tuotteita - miksi käytämme niitä?
Hyviä kysymyksiä. Mitä koirillemme ja koirien suolistoille on oikein tapahtunut, kun meillä on niille paitsi 15-16 vuoden elinajanodote ja lisäksi jatkuva kovan sikarikakan vaade? Saako koira kakata yhtään löysää, koskaan, lenkin missään vaiheessa? Viikon minään päivänä? Olemmeko heti huolissamme jos ulosteen koostumus vaihtelee aamun ja illan välillä tai jos pennulla-juniorilla vatsan ja suoliston bakteerikanta hieman "hakee" ennen asettumistaan? Voiko ylipäätään suolisto olla heti terästä ja kestää kaikki elämäntilanteen ja ruoan vaihtelut? 

En ole suolistoekspertti, enkä mikään ekspertti ensinkään, mutta 21 koiraa omistaneena on tullut nähtyä kakkaa jos jonkinmoista.
Kakkavaihtelu on joskus pistänyt mietteliääksi ja joidenkin koirieni kohdalla on ollut ajoittain enemmänkin kakkakoostumuksen ihmettelyä. Onpa kakkanäytteitä viety aina laboratorioonkin asti muutamilta ja näytteet ovat - toistaiseksi - olleet puhtaita esim. loisien osalta. Joidenkin koirieni kohdalla on esiintynyt ns. "soutavaa ja huopaavaa" kakkaa, varsinkin niiden ollessa nuoria. Joidenkin koirieni kohdalla on myös haettu sopivaa ruokaa ja kokeiltu joskus joitakin prebiootti/probioottivalmisteitakin. Koska minulla on ollut koiria niin kauan ja aina isoja laumoja, on aika (onneksi) kullannut muistot;  "mikä toimi milläkin koiralla". Pääpiirteittäin se lienee ollut aika. Seilaavista suolistoista ja kakkakeppostelusta on kuitenkin kehittynyt useammankin koiran kohdalla seesteinen ja rauhoittunut aikuisvatsa. 

On hyvin haastavaa sanoa ja ennustaa "mikä toimii kenelläkin".
Onko se vehnätön-, lammaspohjainen-, ns. sensitiveruoka? Pitääkö syöttää muutamia kuukausia peräti gastrointestinal-ruokaa vai kokeilla jotain/muutamaa prebiootti/probioottivalmistetta.

Kärsivätköhän koirammekin stressistä ja suorituspaineista?
Onhan niidenkin elämä tullut ajoittain melkoisen hektiseksi. Joskus satoja kilometrejä ajellaan, matkustetaan pitkin ja poikin laivalla, on harrastetta jos jonkinmoista. Juostaan koirametsissä, treenataan, uidaan, käydään verijäljellä, ratatreenissä, maastoillaan. Lenkkeilyssäkin 15 vuotta sitten 3 kilometriä oli jo hyvä nuuskuttelulenkki, nyt pitää marssia tuplaten. On mentävä sateessa, viimassa ja pakkasessa vähintään 6 km aamulla ja 6 km illalla. Kolmannesta päivälenkistä puhumattakaan. Metsää, hiekkatietä, asvalttia, kauppareissua, tutkimattomia taipaleita, aina uutta, nuuskuteltavaa, niittyä, peltoa, pururataa, järvimaisemaa, mökkireissua...

Viimeisimpänä yksi koiristani tuntui reagoivan LIIALLISEEN ruokamäärään (?) siten, että se on ajoittain kakannut öiseen aikaan sisälle löysän läjän. Aiemmin se pyysi sentään ~ 04.00 ulos - mutta parina viimekertana enää ei. 
Kyseinen koira on kuitenkin yleensä iltalenkillämme (klo 19-20) tehnyt napakan sikarin - ja siitä huolimatta yöllä on iskenyt (löysä)hätä? 

Kokeilin tälle koiralle testiin saamiamme TassuFoodsin purutabletteja ja valitettavasti en huomannut niistä tulleen oikeastaan mitään vaikutusta.
Tabletit oli kuitenkin erittäin helppoja annostella ja koira söi ne mielellään kuivamuonan seassa. (2 tbl/15 kg) Syötin niitä sitkeästi pitkän ajanjakson (huhtikuu-kesäkuun alku) ja samalle ajanjaksolle osui mm. Liettuan reissu (Dronbits) sekä punkkilääkitys. Lisäksi koira söi toisenkin matolääkekuurin kokeilun aikana. Paljon masustressiä, siis.

Koiralla ilmeni jossain vaiheessa huonosyömäisyyttä ja sille alettiin antaa kuivamuona kuivana, jolloin se söi sen paremmin. Lisäksi koiran ruoka on vaihtunut kahden vuoden aikana useampaan kertaan, kuitenkin ruoka on ollut jo pidemmän ajanjakson lammaspohjaista (eri merkkejä), pääasiassa BritCare-merkkiä.

Viimeisimpänä kokeiluna aloin turvottaa ruoan noin 3 viikkoa sitten sekä myös pienensin vuorokausiannosta hieman.
Ruoka jaetaan kolmeen päiväannokseen (kaikki turvotetaan) ja TassuFoodsin purutableteista siirryimme n. viikko sitten CanVit Probioon. Yhteisvaikutus lienee toiminut koska kakka on ollut helppoa pussittaa! Ja tämäkin valmiste on muuten hävinnyt maailmankartalta... Että mainosta tässä nyt sitten jotain, mikä toimii kun sitä ei enää saa!

On oikeastaan käsittämätöntä missä probiootti/prebioottiviidakossa elämme koirinemme ja kuinka monta kokeilua meistä jokainen on valmis/joutuu ruoan ja mahdollisten lisävalmisteiden kanssa tekemään!?!

Niin se vain on - paljon koiria - paljon kokeiltavaa - mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle. Viidakkoveitsi mukaan! 

Kaikenlaista. Menneen talven lumia.

Olen tässä viimeaikoina hokenut useammallekin, että koiraskenessä ja ehkä vähän muutenkin tuntuu olo ajoittain muinaisjäänteeltä ja olo on kuin menneen talven lumilla.
Ensin sitä on pörheä ja vitivalkoinen, pimenevässä illassa kimalteleva lumikinos - ja lopulta jäljelle jää vain likainen sulamisvesi kun uusi, nyt 61. kevät saa. 

Kun ikää tulee alkaa vääjäämättä katsoa taaksepäin. Muistelua ja menneiden märehtimistä, mutta se nyt vain kuuluu ikään. Oma famuni hoki aina "ennen kaikki oli paremmin". En ymmärtänyt sitä silloin mutta ymmärrän hokemaa nyt. Menneet tuovat mieleen kaihoa ja kaipuuta. Nuorena sitä jaksoi ja mennä viiletti vesi hanhen selästä -henkisesti läpi tuulen ja tuiskun. Nyt olemme lauman kanssa taapertaneet joku 100 päivää putkeen pohjoistuulta päin - ja kiroilen aina ja kuuluvasti. Ei ole mitään vesi hanhen selästä -fiiliksiä, vaan jatkuvaa v***tusta. Kuten tässä pari päivää sitten kun seisoin Ässän palvelutiskillä ja vieressäni herra heitti myyjän kanssa läppää ilmoista ja totesi suorasukaisesti, että "v****aa saatana". Totesin siinä vieressä: "sama vika rahikaisella" ja nauroimme hersyvästi. 

Koiravuodet - kuten ei vastatuulikaan - eivät päästä meitä helpolla.
Nuorena otamme koiria hektiseen elämäntyyliimme ja toki tehden aina parhaamme, kulloistenkin resurssien mukaan. Minäkin hilluin useita vuosia (raskaassa) vuorotyössä ja pyhitin kaiken vapaa-aikani koirille, joskus mitenkuten. 

Huonommuuden tunne on aina läsnä.
Oli sitten koiria tai ei. Jo lapsena opin eriarvoisuuden määreet, ja jollain tapaa alistuin vähemmyyteen ja pienuuteen. Koirat nostivat minua - onneksi - ylös ja osoittivat pyyteetöntä kiintymystä ja katsomalla minua ylöspäin nostivat minua huonommuuden kuopasta. Samaan ei ihminen tai ihmiset pystyneet. Ylipäätään ensimmäiset koiravuoteni olivat toki raskaita mutta myös, onneksi, antoisia ja johtivat minua siihen, missä olen nyt. 

Muistan huolen.
Huoli koirista ja niiden hyvinvoinnista oli joskus kuristava tunne. Nuorena kun elämänkokemus on ohutta ja pientä ja perspektiivi samoin kapea - ottaa kaiken itseensä ja kokee, että kakka osuu vain MINUN tuulettimeen. Onneksi ajan oloon ymmärtää, että saamme shaissea kaikki tasapuolisesti. Tänään koirahuolien osuessa kohdalle pystyy pahimmankin ajan ollessa päällä hengittelemään ja toteamaan "elämä on" - niin naiivilta kuin se kuulostaakin. Ja yhtään väheksymättä. 

Tässäpä tämä koiranpidon dilemma onkin.
Onko koirasi koskaan kyllin hyvä - oletko itse? Koiraurani tähtihetkiä on ollut mm. Maailman voittajan ROP vuonna 2014. Kuitenkin tämäkin voitto pienennettiin toteamalla "se oli vain yksi näyttely". Hiljattain luin somen ihmeellisestä maailmasta erään rodun erkkarivoittajan perään juosseen kilpailevan  kennelin kasvattajan sanomisen: "et kai luule, että koirasi on tuloksen tasoa" - haluten väheksyä koiran saavutusta. Oma koirani tuli vuosia sitten valioksi PU5-pallilta ja PU4-pallilta käännyttiin toteamaan: "kyllä sä sitä tahkositkin". 
Koira ei koskaan vertaa itseään toiseen - me ihmiset vertaamme. Jos emme vertailisi, olisimme luultavasti onnellisempia?

Kun oma, ensimmäinen koirani tuli kansainväliseksi muotovalioksi, haluttiin sitäkin saavutusta väheksyä - aivan kuten toisen koirani valioiduttua yhdellä sertillä Suomeen. Ihmiset haluavat sitkeästi pitää kiinni OMISTA standardeistaan ja tiukoista ajattelumalleistaan - ja niiden pitää koskea KAIKKIA. Ei voi ikään kuin olla naiivisti ylpeä omastaan - on voitava olla ylpeä vain tiukkojen standardien ja ulkopuolisten määritysten mukaan. Vähän niin kuin "kehtaatkin iloita" - tuomari oli konsonenttimaasta, ei voi arvostaa!

Puhun usein resursseista.
Meillä kaikilla ei - yllätys yllätys - ole samoja resursseja kuin sillä sinulle tiukkuutta määrittävällä, esimerkiksi. Resurssit ovat yhtä kuin rahaa, aikaa ja mahdollisuutta juoksuttaa irti/omata tarhaa/metsää/kimppakasvattajan apua/naapuriapua/koiran lenkittäjää/maneesitreeniä  jne ym. Ja koska me ihmiset tahtomattammekin peilaamme itseämme ja toimiamme, koemme kaikesta edellä mainitusta huonommuutta ja ainakin arvotamme itseämme. Tuolla on iso pelto, minulla ei ole moista tarjota. Tuo juoksuttaa jatkuvasti koiraansa naapurin aitaamassa metsässä, minä joudun tyytymään remmimarssiin. Uskokaa tai älkää, olen kuullut näitä tarinoita kymmenittäin. Kaikilla ei ole tarjota koirilleen välillä edes välttämättömiä resursseja - ja vaikka tunnet asiasta jo itse jäätävää huonommuutta, pitää some siitä huolen, että huonommuudentunteesi luultavasti kasvaa. 

Kun ikää tulee, tulee vääjäämättä myös kriittisemmäksi ja kyynisemmäksi.
Se vain kuuluu ikääntymiseen. Alkaa kyseenalaistaa olemassa olevia standardeja ja väittämiä, ja vaikka kyseenalaistaakin, ei vain löydy enää energiaa taistella tai väitellä - mökkiytyy ja lukkiutuu omiin oloihinsa ja pyrkii pitämään vain jonkinlaista tyytyväisyyttä yllä. Haluaa olla uskollinen omille standardeilleen ja uskomuksilleen - ympäristö ei enää määritä tekemisiäsi. Suomalaiset ovat siitä kuuluisia, että me kuulemma haluamme aina tietää, mitä "muut ajattelevat meistä". Lopulta sillä ei ole enää merkitystä ja vaikka koiriamme näillä kilometreillä arvosteltaisi rankastikin - tai yllättävästi, kuten Ibizan niskakyhmyä taannoin - me voimme enää vain tuhahtaa asialle koska why bother. Ei vaan jaksa. 

Kateellisuus lisääntyy toki myös.
Toinenhan saa aina ja ilmaiseksi, kaiken. Minä ja sinä joudumme rämpimään suossa ja ostamaan kultakenkiä, ikään kuin kengillä olisi jotain merkitystä. Toisella on varaa panostaa, sinulla ei. Toinen käy kaikki saatavilla olevat shöykurssit ja sinä joudut tyytymään pikaiseen parkkipaikkajuoksutukseen ja yrität saavuttaa jotain reittäsi vasten pomppivalla koiralla, joka seisoo mitenkuten sykkyrässä ja saa tuomarin tuomion "tarvitsee kehätotutusta". Siinä missä kehätotutettu liikkuu sulavasti. Hyppimättä. 

En ole aivan varma, koska minusta tuli näin (vanha ja) väsynyt.
Tapahtuiko se täällä Klaukkalassa, jossa asun kerrostalokämpässä, kolmesti päivässä lenkkeillen ja kuuttakymmentä koiraa päivässä väistäen. Yhtäkkiä vain nukun kahden tunnin päikkäreitä, jatkuvan lenkkeilyn ja väistämisen lomassa. Yhtäkkiä elämästä tuli selviytymistä, luovimista ja huolehtimista siitä, että pärjää jotenkuten. 

Ääretön ylpeys kuitenkin menneestä ja nykyisyydestä.
Näin tämä avautuminen on silti pakko klousata. Koirani ovat kasvattaneet minusta onneksi luovijan ja jokainen yksilö kerrallaan on antanut runneltuun sydämeeni ja sisimpääni eheytystä. Jokainen koirani on ollut omalla tavallaan huippuyksilö, vaikka olisimmekin olleet ympäristön kriittisessä mankelissa. Ja olenhan saanut nauttia koirieni kautta esimerkiksi kuuden kauden mittaisesta rataelämästä - josta erityiskiitos ja -maininta Mauille, Jothryn Alluring Traits. Minkä jäljen tämä koira onkaan jättänyt JO nyt, eläessään, elämääni. 

Puhumattakaan basenjitaustastani, kolmen rodun yhteisvaikutuksesta (basenji, grey, whippet), mikä johti basenjien juoksuoikeuksien saamiseen Suomessa. Sitä naureskelun ja dissailun määrää tuolloin, mutta niin vain tämäKIN asia klousattiin nykymuotoonsa.

Harmittaa vain, että ikää tulee.
Ja puuttuu kennelpoika ja kartano! Nykyinen laumakokoni on (enää) 4 ja työstä käy. Pojat vetää, kiskoo ja hilluu kuin heinämiehet. Täällä Klaukkalassa pyrin lenkittämään niitä vaihtelevasti - tästäkin oli muuten syyllistämispostaus aikoinaan jossain rotulehdessä, että kuinka koira kärsii, jos joutuu kävelemään aina saman lenkin - meillä on vuoropäivin asvalttia, metsää ja pellonreunaa. Ja tukku vaihtelevia luonnoneläimiä. 
Polven nivelrikko ja selän kiukuttelu haittaavat joskus ja ajoittain menoa, mutta sitkeästi porskutan vielä. 

Osaisinpa olla enemmän koirieni kaltainen ja nauttia juuri nyt, tästä hetkestä. Ilman huolia ja syyllisyyttä, murehtimista siitä, että olenko tehnyt tarpeeksi. 

Koirillesi olet onneksi aina ykkönen, tärkein ja korvaamaton. Vaikka sitten ryytyneenä, rupsahtaneena ja väsyneenäkin. 

Lopuksi vielä.
Balin menetys oli ihan kamalaa ja haen lohtua muun muassa taivaan pilviviestejä katsellen. Tänään iltalenkillä olin näkevinäni Balin pystykorvaisen kuonopilven! Ja näiden kuvan pumpulipilvien myötä hän viestitti meille kaiken olevan hyvin sateenkaarisillalla:

Kuvat oma kuvakansio/Honor 70 ja © Kuvauksellista © Antti Ruotsalo © Kuvankäsittelyn pyyntölä/Tero Aalto Design 

Erilaiset ohitettavat.

Johan tässä on lenkkeilty koirien kanssa semmoiset 40 vuotta niin jospa lähtisi tekemään analyysiä erilaisista ohitettavista.
Iltalehtikin yritti tästä tehdä juttua; "mikä ärsyttää eniten" -tyyppisesti, mutta kovin kilttiä oli kommentointi. Ja tietenkin niiden koiranomistajien näkökulmasta - joita on tietysti eniten - joilla on vain se yksi koira.

Osa laumaa ulkoiluttavista varmasti mennä porskuttaa menemään siinä missä yhden koiran kanssa kävelyttäjätkin - tai tunnenko yhden tällaisen, lol - mutta tosiasia lienee, että lauman kanssa on lähtökohtaisesti työläämpää ja vaiherikkaampaa mennä eteenpäin lenkillä. Joskus myös taaksepäin. Jokainen laumaa ulkoiluttava luo tietenkin oman menotyylinsä ja hahmottaa nopeastikin kulmakunnan parhaat koirapuistoiluajat tai ajaa suosiolla laumansa autolla metsään, missä ei kuku kuin käki ja satunnainen orava rapistaa puussa. 

Kaupunkialueella kaikki on toisin.
Jolkotan itse sitkeästi laumani kanssa omakotialueiden läpi, asvaltilla tampaten, hiekkatiellä ajoittain hipsien ja peltomaisemien läpi madellen. 
On päiviä, kun koiria sinkoaa eteemme kuin flipperissä konsanaan ja on päiviä, jolloin lenkkiämme ilahduttavat vain orava, jänis ja lauma naakkoja.
Kovasti vaikuttaa onko arki vai pyhä ja osummeko oivaan väliin - kuten tälle aamua. Viiden kilometrin aikana näimme kaukana luikkimassa ~ kolmisen koiraa. Jokaisella oli tällä kertaa onneksi kiire mennä eteenpäin.

1. Perusmuotoinen ohitettava
Tämä on yleisin koiranulkoiluttajatyyppi. Koira on yleensä pieni ja flexissä. Flexin naru on äärimmillään, n. 10 metriä ja pieni koira haukkuu iloisesti omistajansa edellä ja omistaja kiiruhtaa sahaten eteenpäin, satunnaisesti meitä vilkuillen. ( = miksi olette puskan takana, en ymmärrä) Koira haukkuu ja omistaja etenee vinhaan.
puskassaoloaika n. 2 minuuttia

2. Perusmuotoinen ohitettava - viipyilevällä twistillä
Nyt flexissä ulkoileva pieni, haukkuva koira jää omistajansa kanssa vienosti viipyilemään. He kiiruhtivat hetki sitten mutta nyt flexillä ulkoileva pieni koira haluaa jäädä katsomaan meitä, jotka seisomme auton takana läheisellä parkkipaikalla. Omistaja seisahtuu. He viipyilevät ja katselevat kenties kevään ensimmäisiä pajunkissoja tai ihmettelevät, miksi seisomme auton takana. Heillä ei ole kiire minnekään. Onneksi meilläkään ei ole.
väistämme auton takana n. 4-5 minuuttia 

3. Mörököllimäinen ohitettava
Olemme puskattomassa t-risteyksessä. Emme tiedä, mihin väistää. Huudahdan kuuluvalla äänellä: "oletteko menossa suoraan, oikealle vai vasemmalle"? Ei vastausta. Kysyn uudelleen. Ei vastausta. Kävelemme useita kymmeniä metrejä kuoppaisen ja vaikeakulkuisen pellon reunaan.
väistämisaika kokonaisuudessaan n. 5-6 minuuttia

4. Hyvissä ajoin hyvä väistö - ja se tulee juuri tänne!
Nämä ovat hauskoja ja sattuu itseasiassa aika usein.
Havaitsemme kaukaa jonkin t-rexin kokoisen (pörisevän ja puuhkaniskaisen) väistettävän. Arvioimme parhaaksi väistöksi lähteä reippaasti esimerkiksi jäteaseman taakse, omakotitalon pihaan, laajalle parkkialueelle tai lasten leikkipuiston kulmalle.
No mutta. Se ryökäle, tyrannosaurus rex tulee JUURI sinne, missä me kyyhötämme. Lauma kiihtyy, minä kiihdyn, jäteasema romahtaa, omakotitalon ovi käy, auto on ajaa päällemme ja leikkipuiston kulmalle ajaa auto, josta purkautuu 7 pientä teletappia: "saaks noita silittää" - ja kaikki tämä tietysti samaan aikaan. 
Voin nähdä t-rexin omistajan hymyilevän meille kun pyyhin hikeä kasvoiltani ja tyynnyttelen laumaani.
olemme väistötiloissa keskimäärin 7-8 minuuttia

5. Minä jumitan, mitäs siihen sanot?
Nämä ovat hiukan alkaneet turhauttaa, 40 vuoden väistämisen jälkeen.
Olen aina sanonut, että minua ei "haittaa" väistää mutta nämä kohtaamiset vievät joskus mustiin mietteisiin.
Seisomme auton takana tai olemme onnistuneet löytämään keskeltä metsäistä hiekkatietä kunnon, hyvän dippauspaikan jossa nyt seisomme ja namitan koiriani niitä tyynnytellen. Olemme olleet väistötiloissa nyt jo 3-4 minuuttia kun ohitettava jää JUURI kohdallemme seisomaan. Siinä sitten seistään oikein kokorahan edestä ja TUIJOTETAAN. Hetken tuntuu olo kuin sirkuseläimellä konsanaan, "katso Rolle, viisi koiraa puskassa"! Sieltä sitten huudellaan, että "täällä saa muutkin kävellä" ja otetaan itseensä kun manaan turhautuneena pöpelikössä laumoineni. 

En ole vuosienkaan jälkeen oikein saanut kiinni tästä, että miksi kohdallemme jumitetaan ja jäädään tuijottamaan. Varmaan se on jotain säälivää tuijotusta (?) ja ihmettelyäkin?
väistön kesto pisimmillään n. 10 minuuttia 

6. Arvaa meidän lenkkitahti - ohitettava
Ensin horisontissa liikkuva koirakko viipyilee ja tuntuu liikkuvan hyvin verkkaisesti. Ehdit hyvin korjata koirasi kakan - ajattelet, mutta ehei, NYT koirakko kiihdyttää julmettua vauhtia suoraan teitä kohti! Flexi naksuu, koira pomppii ja haukkuu ja et voi muuta kuin jättää kakan korjaamatta ja kiiruhtaa läheisen pakettiauton taakse. Pahimmassa tapauksessa vauhtia kiihdyttänyt koirakko tulee JUURI sinne minne me väistimme. Iloisesti hypähdellen.
väistön kesto arvuutteluineen n. 5-6 minuuttia

7. Meillä ei ole kiire - onko sulla?
Tämä on tyypillinen tilanne silloin, kun mitään muuta kulkusuuntaa ei ole kuin yksi. Eikä mitään mahdollisuutta muokata suunniteltua lenkkireittiä uudelleen - on vain u-käännösmahdollisuus. Keskellä tietä palaveeraa kaksi flexikoiraa omistajineen. Palaveri on niin intensiivinen, että ei auta vaikka kuinka viheltelemme ja puuskutamme ja seisoksimme. Lopulta, useiden minuuttien jälkeen yleensä luovutamme ja käännymme takaisin. Koirani protestoivat ja joudun kiskomaan niitä hyvän matkaa perässäni. Katson vielä kaukaisuudesta kuinka palaveri jatkuu. 
väistö- ja paluuminuutit n. 7 

tässä meitä on vielä alkukeväästä viisi
vasemmalta Capri, Bali, Ibiza, Maui ja Samui
Bali on nyt joukosta poissa. 

8. Paikallaan seisojat - tietenkin keskellä tietä
Haasteellisin ohitettava. Näitä jaksan ihmetellä. Eräs foorumi yritti tarjota vastauksen mitä näiden ihmisten päässä liikkuu: "minä en ala repiä koiraani, jos se haluaa jäädä makaamaan tielle".

Mikä tarkoittaa sitten sitä, että minä revin tuolloin n. 80-kiloista laumaani koska en koskaan kävelytä sitä (laumaani) maassa paikallaan makaavaa koiraa kohti, jonka omistaja seisoo (myös) paikallaan. Olen joskus yrittänyt ihan nätisti sanoa, että "paikallaan makaava koira on uhka tai näin vastaan kävelevä koira sen tulkitsee, sillä yleensä hyökkäävä koira makaa ensin paikallaan, ennen hyökkäystä". Tokikaan maassa makaava koira ei välttämättä ole ollenkaan aggressiivinen, mutta tuo jähmettymisele nyt vain tulkitaan vastaan kävelevän koiran toimesta vähintään epäilyttäväksi. Lisäksi on hassuhkoa, että maassa makaavan koiran omistaja olettaa, että minä kävelytän ison laumani vasten tsippadippaduidaa-henkisesti. Saattavat ihan huutaakin, että "tulkaa vaan, tää ei liiku" johon minä: "minulla on tässä 80 kiloa hallittavaa". 
u-käännöksen voimakkuusaste 100%

Onhan näitä, vastahuutelijoitakin. "Ei oo mun vika, että sulla on noin monta koiraa". Ei nyt ehkä ihan näillä sanoilla mutta tätä tarkoittaen. Toisaalta kuulen jos en nyt ihan viikoittain niin kuukausittain ainakin satunnaiselta ohikulkijalta: "katson aina teitä autosta/bussista/helikopterista kun menette niin nätisti. Mulla on yksi koira eikä se mene koskaan noin nätisti". Että se siitä että mun koirat olisi joku terroristilauma.

En vain halua (turhaan) kiihdyttää laumaani enkä lopultakaan ymmärrä, miksi minun pitäisi hallita viittä (nykyisin neljää) koiraa ns. yksittäin kohdatessa?
Olen toki ollut ymmärtävinäni, että vastaantulijat olettavat minun hallitsevan ne yhtä kauniisti ja hienosti kuin mitä ne hetki sitten käpsyttelivät menemään. Lauma nyt vain on lauma ja kun yksi kiihtyy, kiihtyy muutkin. Lisäksi viidessä (nykyisin neljässä) uroksessa on melkoinen VETOvoima, kun ne päättävät jotain. Hauis on joskus (usein) koetuksella.

Mutta miksi Anita et kouluta koiriasi ohittamaan?
Olli-Kallen Ohitusapu Oy tarjoaa kolmen kuukauden ohituskurssin eikä maksa kuin 1765 euroa. Lisäksi voisit lakata turhautumasta ja jupisemasta ja "mennä vain päin kuten muutkin". Ei muiden tarvitse alkaa väistää tai tehdä jotain manööverejä teidän takia. Ja jos Ibiza nyt vähän haukkuukin, niin so what. Ei haukku haavaa tee ja ääntä mahtuu maailmaan. Ja jos nyt Capri alkaakin kiihtyessä astua ja Maui haukkua ja siitäkös Samui kiihtyy niin menet vain reippaasti eteenpäin. Vaikka hihnat onkin solmussa ja Capri on siellä Mauin selässä ja Ibiza haukkuu ja Samui riekkuu niin reippaasti vaan. 

Ihanaa huhtikuuta kaikille laumallisille - kohta se on kesä kuumimmillaan ja lenkit senkun lisääntyvät ja pitenevät!
Väistämisiin!

Balia muistellen.

 

Olin aavistellut talven kuluessa, että tuleva kevät tai kesä voisi olla Balin viimeinen.  

Bali oli kuitenkin ihan viimeiseen asti iloinen, leikkisä ja laulavainen. Nyt kun selailin Balin kuvia, näin, että se oli vielä myöhään syksyllä hyväkuntoinen. Talven kuluessa se alkoi laihtua. Ruoka ei enää imeytynyt.
Jotenkin vain koiramme viestittävät meille, näemme ja tunnemme edessämme olevan. 

 

Tänään Balin kuvien selaaminen toi iloa ja lohtua ikävään. 12 vuotta ihanaa elämää yhdessä ainutlaatuisen koiran kanssa. 

Muistellaanpa.

En tietenkään taaskaan "ollut ostamassa koiraa" mutta jokin Balin pentukuvassa kosketti ja kouraisi syvältä ja lähdin Norjan Pendahr-kennelistä tiedustelemaan olisiko kyseinen pentu vielä vapaana. Joku aina joskus vain iskee tajuntaan ja ostohousut on välttämätöntä pukea jalkaan. Onnellisten sattumien kautta rahoitus järjestyi, ja tuolloin, vuonna 2013, Balista tuli kallein koskaan ostamani koira. Ja sittemmin jokaisen euron arvoinen, jos nyt näin koirasta voi edes sanoa. Lemmikiksihän me näitä ostamme, lenkkiseuraksi ja televisionkatselukavereiksi. 

Hanne, Bali, Ingunn, Mari, Muusa & Posha Oslon lentokentällä 14.4.2013.

Istuinkin monen monta tuntia Oslon lentokentällä - opiskelin tuolloin silmätestiin ja hyödynsin muistaakseni noin kuusituntisen selaten kurssikirjoja ja raahustaessani pitkin piskuista lentokenttää.
Bali oli rakkautta ensisilmäyksellä. Se oli niin kaunis kuin vain pieni whippetinpentu voi olla. Kasvattajat Hanne ja Ingunn toivat Balin - ja sen siskon Muusan - lentokentälle ja siinä rupatellessa meni aika kuin siivillä. Jopa niin, että meinasimme Balin kanssa myöhästyä paluulennolta. 

Bali oli pentuna hyvin reipas ja rohkea, touhukas ja kaikin tavoin helppo pentu. 
Se oli ehkä hieman terävä, mutta niinhän ne kaikki timantit ovat jotka on juuri hakattu kaivoksen seinästä irti. Balin luonne hioutui vuosien saatossa mitä lempeimmäksi ja rakastettavimmaksi. Siitä tuli nopeasti sielunpuolikas ja se osasi lukea hyvin niin erilaisia tilanteita kuin omistajaansakin.

Ja miten helppo reissukoira siitä HETI tuli!
Se oli kotonaan kaikkialla. Lentokoneessa, laivassa, hytissä, hotellissa, Airbnb:ssä, autossa, bussissa. Olin niin ylpeä siitä jokaisella reissullamme.
Toki ensimmäinen Kingtours-reissu ei alkanut aivan suotuisissa merkeissä. Olin ottanut yhteishuoneen, kuten ne ensisijaisesti myytiin, ja "iloinen tytteli" ilmoitti minulle suorilta, että "kai sä pidät sen sitten häkissä huoneessa". No en kuule pidä. Marssin siltä istumalta respaan haluamaan oman huoneen. 
Laivalla taasen tämä nokkela ja noheva Bali nimeltään tepasti muitta mutkitta haisevaan koirien pissakaukaloon, nosti jalkaansa ja asia oli hoidettu. 

Reissasimme yhdessä Virot, Latviat, Liettuat, Ruotsit.

Ikimuistoisia reissuja ja muistoja. Sertit olivat usein lähellä, joskus tuli heti täysosumia, joskus hieman tahkottiin ja käytiin varmemmaksi vakuudeksi uudelleen joissain maissa. 
Bali oli helppo esitettävä, miellyttämishaluinen mutta myös vaatimaton. 
Ihan heti ei ura lähtenyt lentoon. Suomessa uramme alkuaikoina eräs tuomari katsoi minua osaaottavasti silmiin: "kun tällä on niin pitkä tämä sääri". Saatoin vain vastata takaisin: "en mä saa sitä siltä poiskaan". EH.
Itseasiassa EH:ta pukkasi useamman kerran, yhteensä 7 kertaa. Niitäkin kun on kiva laskea. Ihan sama, sillä 2014 saimme yhdessä Balin kanssa jackpotin!

Maailman Voittaja Suomessa 2014.
Olin selaillut Koiramme-lehteä ja ihaillut MV-palkintoja. Upeita lasiesineitä ja muistan miettineeni kuvia katsellessa, että "onpa ihanaa niille, jotka näitä voittavat". Olin myös mielessäni jo miettinyt valmiiksi kuka voittaa ja miten sijoitukset menevät. Koska tiesin Balin kasvattajan Ingunin tulevan Suomeen katsomaan, olin tietysti salaa toivonut jotain "ERI4-sijoitusta". Kuinka väärässä olinkaan!

© Kuvauksellista & Jovana Danilovic 

Bali se viiletti aina RYP4-sijoitukseen asti!
Ja tietenkin; koska olin ilmoittanut sen junnuluokkaan, emme päässeet keulimaan WW-tittelillä, vaan nimen eteen kirjattiin junnuvoittajatitteli. Huikea, käsittämättömän huikea, päivä. 

© Kuvauksellista

Bali oli jollain tapaa vanha sielu.
Se ei juurikaan hätkähtänyt mistään - vaikka pentuna tulikin irtokoiraa otsikkoon minkä ehti. No joo, ei se kyllä tuijotuksesta tykännyt. Saattoi jossain laivan käytävällä ohittaa sen 17 rekkua, mutta kun vastaan tuli 18:s, joka sattui tuijottamaan, niin kyllähän se kimeästi ilmoitti että en tykkää.
Jotenkin kaikki uintireissut, automatkat, näyttelyt se meni kuin vettä vaan. Meillä varmasti luotto pelasi niin hyvin, että saatoimme mennä yhdessä läpi vaikka harmaan kiven.

Maailman voittajan myötä muutama junnuhandleri kiinnostui Balista ja halusi esittää sitä. Mutta ei Bali vieraan matkaan halunnut mennä. Äiti äiti - se kysyi, "onko tämä nyt ok, menisin mieluummin sun kanssa". Toki koirakuiskaaja Emmi pääsi syväystävyysasteelle ja veikin Balia monesti voittoisasti! Vielä vetskuna napsittiin veteraanisertit, meinaan.

© Kuvauksellista

© Kirsi Aalto

Bali rakasti juoksemista ja siitä olikin tuhat ja sata kuvaa missä se menee laukatilaukkaa daisycuttingactionia, jos sitä nyt laukassa voi mennä.
Se oli kiltti ja kuuliainen ja tuli aina karkkihanan auettua heti luokse. Paitsi vanhemmiten. En tiedä oliko sen kuulo heikentynyt vai eikö se vain enää viitsinyt tehdä jotain temppuja minifrolicista. Sitä sai muutenkin kun katsoi esim. silmiin. 

© Juulia Pitkänen

Tämäkin hassunhauska reissumuisto. 
Olimme Pirjotravelin kyydissä Ruotsissa ja piipahdimme Wolftone-kennelissä. Siellä oltiin huolissaan, kun tulee uros kylään ja jollain nartulla oli juoksu. "Nyt se uros merkkaa kaikki ovenpielet". No eipä merkannut. Ei Bali ollut sellainen. Se kun oli sielunpuolikas ja fiksu. Mitä sitä merkkailemaan kun se nyt vain oli tyhmää.

Pippetravelin kyydissä Ruotsinmaalla. 
Taisi tulla varasertti tällä(kin) reissulla.
Mutta maisemat olivat huippua ja kuski oli kuohkea. Pikataivalta mentiin niin, että laivan ramppi oli juuri sulkeutua edessämme. Mutta ehdimmepäs, ähäkutti.

© Susanne Siponmaa
Pärnussa kerran. Heinäkuussa 2016. 

Ja meni kehän jälkeen ihan riehunnaksi ja ilakoinniksi. Tällaista se Balin kanssa oli, ihanaa!

© Susanne Siponmaa

Laumakoirana Bali oli helppo ja vaivaton. Tai sanotaanko mutkaton.

Toki pennut se otti vastaan kynsillä kävellen ja tarvittaessa muristen mutta ajan oloon se hyväksyi kaikki viekkukavereikseen. 

Bali ja Maui. 
kuvattu joulukuussa 2024

Balissa oli paljon kauniita whippetin nyansseja.
Se oli (ihanan) kurvikas, kompakti, hyvänkokoinen ja sinibrindleydestään - ai että, kun sitä väriäkin piti säärien lisäksi dissata, haha - huolimatta näyttävä ja tasapainoinen kokonaisuus. Whippethän on siitä ihana rotu, että siinä riittää jokaiselle aina niin ihailtavaa kuin moitittavaakin. 
Se ei ollut sellainen kaikille tuomareille tai kulloisellekin kehän laidalle menevä koira (edit. siis hajuton ja mauton) - mutta otti kuitenkin aina yleisönsä - ja serttinsä ja Cacibinsa - välillä ihanan vaivattomasti! 

Bali olikin minulle koiraurani ensimmäinen CIB!
En osannut kuitenkaan villeimmissä unelmissanikaan ajatella sen saalistavan monet tittelinsä! Olihan se ensisijaisesti kuitenkin lemmikki ja lenkkikaveri, ihanan laumani ihana jäsen. 

Bali Heinäkuu 2024.

Ikävä jäi.

Olin halunnut pitää Balista kiinni niin kauan kun se "voi hyvin". Syö, on reipas ja iloinen. Balilla oli erityinen tapa laulaa kun se innostuu. Kun tulimme lenkiltä se lauloi, että "nyt tulee kaverit ruokaa"! Kun sitten laitoin keittiössä pojille ruokaa, se ilakoi jaloissa ja toi minulle leluja välillä kompastumiseen asti, kun se oli niin innoissaan tulevasta kattauksesta! Ikään kuin vaihtareita, lelu sulle, ruoka mulle!

Se tervehti naapureita pihamaalla laulaen, se tuntui ylipäätään laulavan elämäniloa! Leluja se tappoi ja riepotti vielä päivä-pari ennen viimeistä matkaansa.

Sillä oli myös tapana tulla AIVAN liki minua illalla kun katsoin televisiota.
Viimeaikoina se oli toki ollut väsyneempi ja saattoi iltalenkin jälkeen simahtaa niille sijoilleen sänkyyni, jalkopäähän, mutta muutaman tunnin kuluttua se kiipesi viereiselle tyynylle ja nuuskutti korvaani. Lepuutti päätään olkapäälläni ja tuhisi kuuluvasti.

Bali sadatti Cacibeja niskaani!
Koiramme tykittävät iloa!
Voi rakkaus, mikä koira.
© Susanne Siponmaa

© Susanne Siponmaa
judge Noreen Harris, AUS
Bali BOB Pärnu INT 10.7.2016 

Bali oli todellakin monin tavoin ainutlaatuinen.
Ja kuvamuistot kertovat sen toivottavasti rikkaasta elämästä kanssani ja osana kulloistakin laumaani. Bali ehti asua Hakunilassa Hevoshaantiellä, Tikkurilassa Iestiellä, Hakunilassa Vaunukujalla ja vielä Klaukkalassa Kuntotiellä. Joka paikkaan se kotiutui muitta mutkitta ja oli laumani ehdoton kuningas, lauman vanhin. Ja viisain. Mutkattomin, iloisin ja valloittavin.
Kaikki lapset paijasivat aina sitä ja Bali oli aina valmiina vastaanottamaan paijaukset. Kärsivällinen, vastaanottavainen, lempeä, ymmärtäväinen, säyseä. Tätä kaikkea oli Bali. 

Jokainen koira ottaa ja antaa.
Ja Bali jos mikä suotiin minulle antamaan.

Bali winning BOB with help of Timo Aalto at Riga INT 11.06.2017 

Ei tokikaan ole koiraa, joka olisi kuin linnunmaito tai ihmisenmieli.
Mutta Balipa oli. Muutaman mutkan jälkeen ja ajan kanssa. Meistä tuli reissukaverit, ystävät ja jaoimme kaiken. Osasimme lukea toisiamme ja annoimme toisillemme tilaa ja rakkautta, ymmärrystä.

Always thankful to you Ingunn & Hanne for letting me have Bali. I almost did not deserve a dog like he was! 

His legacy will live in his children and grandchildren.
He will always be in my heart.

Kiitos Bali, että tulit elämääni ja sain pitää sinut 12 vuotta. 

Vaikka nyt itkenkin niin nämä ovat onnen kyyneleitä. 
Koiramme koskettavat. 

They come to our lives for a reason.

I was so lucky to find you.