21.7.2019

Tykki, tykimpi, Maukku!

Voi hyväntähden sentään, tuhat tulimmaista ja mörökölli vieköön!
Maukkelsson paineli tänään kesän kolmannen starttinsa 280 metrillä Kartanon vehmaalla, taipuisalla, pehmeällä, kostealla ja nopealla nurminatalla ja kellotti ei enempää eikä vähempää kuin 19,49 sekunnin ajan! Haloo, ihmiset, 19,49s/280 metriä.
Näyttelylinjainen koiro koironen. Pullea, litteä, lehtikalamainen, kapea-etuosainen, vinkeä ja vauhdikas Maukka Maukkelsson!
Se sama koiro, joka jäi Weehoon Etanalähdössä 2018 puhaltelemaan kynsiin ja juoksaisi 19,91 s. 

Nyt pitää keulia ja vyöttää itsensä toimistotuoliin, sillä hehkutus ja kiihtyminen saa liki putoamaan lattialle tuolilta.
Mörököllimäistä. Niin perhanan kikkeliskokkelista, että eihän tässä voi muuta kuin pyyhkiä kuolaa serviettiin, kun suu tuppaa vaahtoamaan. 

Mennä nyt sokkona Englannin markkinoille ostamaan sieltä sinifawn lehtikala, joka söi puoli vuotta kuivanappulaa ja päätti sitten palata lapsuuden makumuistoihin, eli vaatimaan raakaruokaa. 
Auta armias, jos ruoka oli annosteltu liian isoina klöntteinä, liian kosteana tai ylipäätään väärin sulaneena. Siis Mauihan osasi vaatia joskus aivan raw-raw'ta ja sitten seuraavassa hetkessä hän halusi ruoan olevan sous-vide - ilman ja jääkaapin marinoimaa, jo liki harmaantunutta.
Maksalaatikko (rusinaton) tulee viipaloida suupaloiksi, liika ruoan kosteus imeyttää paperiin, jotta Mauin annosta analysoiva viiksikarvasto ja tuoksua edestakaisin nuuskuttava kirsu annoksen hyväksyy.
Että tervetuloa vaan Kenzolaan annostelemaan Maukulle ruokaa ja laihduttamaan sitä se 574 grammaa, joka kuulema vauhdittaa Maukun SERT-aikaan.

© Harri Nurmela

Radallahan vetää tänäpäivänä koiroa ihan solkenaan RE:tä ja äänivallit paukkuu lähtö toisensa jälkeen. 
Radalla kuuluukin näytelmälinjaisten kanssa tepastaa asiantuntevan näköisenä ja ottaa vastaan kaikki neuvot, vinkit ja ohjenuorat, mitä on tarjolla. Niitä nimittäin on. Kiitos ihan teistä jokaiselle, jotka olette meitä opastaneet eteenpäin. Etunenässä eräs Antti, joka tänään jo yritti kovasti katkaista napanuoraa meikäläiseen, että ÄLÄ NYT KOKOAJAN. Minkäs teet, kun sormi menee sittenkin suuhun aina vähän väliä.

Tällaisen Maukkelssonin kanssa matka maasto- ja ratakisoihin on ollut nimittäin jossain määrin hämmentävä ja mielenkiintoinen.
Maukkuli ei serttihanoja näytelmissä juuri avauttele, mutta pistää se silmään. Lenkillä tulee vastaan rouvaa, että "onpa tasapainoinen" ja näytelmätreeneissä huokaillaan, että "liikkuupa hienosti". Lehtikalan kanssa kilpaileminen ei bodybuildereiden joukossa ole aina helpoimmasta päästä, kun bodikkaammilla on bodya, sporttia ja tsemppiä kaksinverroin lehtikalaan verrattuna. Maukkulihan on terävien käännösten lomassa käynyt maastoissa vähän lippailemassakin, mutta jousitus on kaverilla sen verran kunnossa, että HOPS vain ylös ja vauhti saattaa jopa lisääntyä.

 © Harri Nurmela

Hehkutusta tuli jo uran alkuvaiheessa kosolti ja emäntä oli shokkitilassa aika-ajoin. 
MUN Maukkuli, miten se nyt noin meni ja otti sertin, kun lipsui ja kaverikin tööttäsi. Milloin viehe katosi, milloin viehenaru meni solmuun ja milloin mitäkin. Maukku se vaan otti asemoinnit uusiksi ja taas mentiin.

Tämäpä koiro huutaa ja kiljuu lähtökoppien läheisyydessä, vaahtoaa ja pelmuaa ja pitää tänäpäivänä kantaa voimaotteessa lähtöpaikalle. Niin maastoissa kuin radalla. Eihän tällaisen vauhtiveikon kanssa muuten pärjää enkä halua antaa yhtään ylimääräistä energiaa sivunurmelle. Energiat on tarkoitettu radan sisälle, ei sivuun.

© Antti Ruotsalo

Kaulan viilennin -huivi toimi muuten tänään hyvin myös silmillä.
Kaikkea sitä. Intoa, nopeita geenejä ja yritystä tällä kaverilla riittää ja jännitämme tämän kauden ihan loppuun asti, että TULEEKO se SERT radalta vaiko ei. Lähellä on, mutta sitä ei lasketa.

Kiitos teistä taas ihan jokaiselle, jotka olette meitä tsempanneet. 
Teitä on monta. Jo tähän mennessä matka on ollut ihan huikea ja ratastartit ovat kyllä olleet ihan oma lukunsa. Vaikka eräs rataharrastaja meille antoikin laihdutus- ja kiinteytysvinkkejä - sopii myös treenariin, hehh-heh, niin tokaisin takaisin, että "yritän rentouden säilyttää tässäKIN lajissa". Kommentti takaisin oli kyllä ihan huippu: "kyllä kuule Anita sulla rentous tulee tässä lajissa karisemaan"!!!

Päätän hehkutusraporttini nokkelan Latvian handlerin - Kari!! -  sanoihin tuomarille, joka moitti Mauin häntää; "yes, but he is very fast".

© Kristina Okuneva

Sen kun nostat vaan häntää Maukku vaikka suoraan ylös - rakenne ja geenit spottaa ja osuu kyllä nyt niin hyvin juoksulajeihin, että eihän tässä voi muuta todeta kuin että englantilainen lehtikala on näyttänyt lehtikalan mädit tädeille ja radoille. Prkl että keulituttaa ja rintalasta törröttää oikein kunnon sternumina ulos asti. Siis mun.

Kiitos. Teistä ihan jokaiselle, jotka olette kulkeneet - juosseet - vierellä!

16.7.2019

Onnellisina Ogressa!

Talven pimeinä tunteina sain Ullalta ehdotuksen Latvian Ogre-reissusta. 
Ja ei siinä kauaa tarvinnut miettiä KYLLÄ-vastausta.
Koko kevät onkin pala kerrallaan maksettu vuoroin laivaa, koiraa ja hotellia. Kahden koiran ilmomaksuissa kolmeen eri näyttelyyn olikin hieman tekemistä, mutta kaikesta selvittiin.
Kehäsihteeröiminen auttoi kummasti, ja kynä sauhuten sitä onkin taas koko kevät kirjoitettu arvosteluja.

Tarjolla Latvian Ogressa oli yksi erkkari (29 whippetiä) ja saman päivän kansallinen (11 koiraa) ja toisen päivän kansallinen (9 koiraa).

Ensikertalainen reissulla jännittää aina hieman, mutta Samui otti kevyin rantein 10 pistettä ja papukaijamerkin. Kts kuva.


 © Rita Simoneliene
Tämä poika se söi, joi, pissi ja kakki - ja nukkui hyvin. Siinä sivussa reipasteltiin kehissä. Ja pötköteltiin ketarat pystyssä mamman sylissä. Hieno reissumies. Maukkelssoni sensijaan hieman stressaili meluisaa hotellia - joka kämppiksen mukaan muistutti ehkä jopa hieman enemmän laitapuolen kulkijoiden yömajaa. Metakkaa riitti pitkälle yöhön.


Ogre oli paikkana pieni kylänen, jossa ei juuri muuta ollut kuin hotelli, ostoskeskus, puisto ja kauppa. 
Hotelli oli varmaan joskus ollut käyttöasteen kukkuloilla, mutta nyt se ei tarjonnut aamiaista lainkaan, ravintola oli suljettu ja hotellin huikea 3-metrinen uima-allas samoin. Siellä lieni ollut vettä viimeksi 90-luvulla? Jääkaappia ei tietenkään huoneissa ja kylppärissä kaksi palasaippuaa ja kaksi pussia shampoota.


Näkymiä Ogressa.

Itse näyttelypaikka oli upean Strömsholm-tyyppisen linnan (museo) mailla. 
Viihtyisä nurmialue, jossa kohtuullisen kokoiset kehät, minuuttiaikataulu ja huonohkosti englantia puhuvat tuomarit ja kehikset. Erkkarissa toki Gabriela Veiga ohjasi palettia hyvällä englannilla, mutta toimitsijoiden kanssa keskusteleminen oli vaikeaa.
Pöytä, jossa whippetin oli tarkoitus seistä, oli superminikokoa, n. 60 senttiä x 20. Kyllä! Siinä aika äkkiä tuomari tuumi otsa rypyssä: "your dog is big".
Ja sunnuntaina mm. kun pyörin Samuin kanssa yksikseni PU-kehässä, että "missä muut ovat" sain kuulla kehikseltä; ettei muut urokset olisi saaneet SA:ta. Ehdin tästä jo pörhistää rintaani, kunnes sain kuulla, että kyllä ne kaksi muuta junnua SA:t myös saivat. Muut sitten ei.


Samui erkkarin junnuluokan ykkönen.
© Ulla Sommer

Tällainen varmistaminen oli jonkunlainen punainen lanka läpi reissun.
Lauantaina menimme ostoskeskukseen ruokaostoksille. Minä ja kämppis kebab-ravintolaan. Minä; "do you speak English"? Karvakäsi: "of course".
Siitä sitten allekirjoittanut ostamaan "kebab with french fries".
Karvakäsi: Do you want meat kebab or chicken kebab. Do you want kebab in wrap or in burger? Do you want 100 gr kebab or 200 gr kebab? Aaaaa, you want salad also?! What kind of salad? What kind of dressing you want?

Välillä menin kaikista vastakysymyksistä ihan mutkalle, ja karviskäsi pääsi näpäyttämään takaisin;
Don't you speak English?

Tsiisös. Tässä kohtaa tuli aikalailla ikävä suomalaista palvelutiskiä, jossa sanot "kebab ranskalaisilla" ja sinulle tehdään sellainen ilman "otatko sä sen kebabin rullalla, siivutettuna vapaasti vai laudalla" -tyyppisiä lisäkysymyksiä.


Pönöttämässä podiumilla sunnuntaina kehien jälkeen.
© Alexdesign.lv

Erkkarissa esitettiin kovatasoinen kattaus liettualaisia, latvialaisia, venäläisiä ja virolaisia whippetejä. Samuin luokassa 6 junnua, joista kahdelle SA. Samuille luokkavoitto. Maui kilpaili yksin käyttöluokassa ja otti sieltä hienosti SA:n ja oli lopulta VSP-käyttöluokan koira ja PU5, Samuin ollessa PU3.
Iso kiitos Karille, joka esitti Mauin todella kauniisti, eleettömästi ja maltillisesti. Teitä oli ilo katsoa yhdessä!


Maui pusuttelee tuomarin.
© Ulla Sommer

Siirryttiin kansallisen puolelle.
Valitettavasti nyt Mauille osui handleri, joka esitti Maukan peitsaten (liian hitaasti) eikä huomannut sitä! Mauille EH ja Samuille toinen junnusertti ja PU2-sijoitus.
Pientä-ish vääntöä charmantin ranskalaisherran kanssa, joka parahti heti Samui-Sirkan nähdessään, että BIG! (plaseeraapa itse siihen 60x20 pöydälle!!) Kun hän kuuli Samuista otetun mitan hän tuumi; "but he is GOING to be big". Noniin. Eipäs mennä nyt laukalle.


Illalla lähdettiin tutkimaan Ogrea.
Lähistöltä löytyi iso ja kaunis puisto, jossa vesi solisi, linnut lauloi ja Raymond ystävineen vaelsi. Raymond osuikin kohdallemme luomaan tuttavuutta ja keskustelu vaihtui äkkiä saksaan; Raymondilla ja Ullalla oli yhteinen (rakkauden) kieli!


Raymond kertoi asuneensa Hampurissa ja oli nyt juonut kolme päivää putkeen. Miten hän ilahtuikaan, kun sai puhua saksaa!
Minä tyydyin ikuistamaan tämän ikimuistoisen Raymond-momentin!


Aikaisin nukkumaan ja kohti sunnuntaita.
Nyt oli vuorossa venäläisen tuomarin kehä (tuomarimuutos) ja saimme kuulla, että edellisenä päivänä oli tullut monissa roduissa kylmää kyytiä, joissakin roduissa kaikille EH.
Arvostelut venäjäksi ja kehis ei juuri kynää painanut, joten meikäläisen saamissa lapuissa näkyi lähinnä savunhentoa viivaa - jos sitäkään. Samuille luokkavoitto, kolmas junnusertti - ja titteli pätkähti! Mauille ERI ilman SA:ta - itse vein. Peitsaamisesta ei tietoakaan!


Nyt on jakku allekirjoittaneen makuun!
Omat hopeakenkäni kokivat kovia. Ei niitä ole tehty lenkkeilyyn eikä märällä nurmikolla hyppelyyn. Kenkien reunat alkoivat irvistää ja aivan kuin niistä alkaisi kuoriutua jokin kalvo... On siis siirryttävä kultakenkiin, sellaiset minulla vielä (ehjinä) on.

Lähdimme hissuksiin kohti Tallinnaa sunnuntaina jo klo 13.
Alunalkaen meillä olisi ollut varaa lähteä vaikka klo 15, mutta nyt löysäten saimme pysähdellä reilusti.
Hyvä niin, sillä pian olin taas kielivaikeuksissa Circle-ketjun huoltoasemalla.


I take wrap with chicken.
Pian nuori neitonen tuli vääntämään HERVOTTOMASTA KLÖNTISTÄ JAUHETTUA KANAA eteeni jotain kekoa. Parahdin; eihän tuo ole wrap. Siihenhän pitäisi tulla "chicken slices"! Neito:
- Yes but you said chicken wrap, and this is chicken burger wrap, isn't it ok?
No voi herranenaika. Kai mä olisin sanonut BURGER wrap jos olisin halunnut sellaisen!!
Nuori neito nakkasi 5 senttiä paksun, halkaisijaltaan 10-senttisen pihvin mielenosoituksellisesti mätkäyttäen pöydälle.

Varmaan kostoksi tästä, wrappiin laitettiin kaksi hentoa salaatinpalaa, teelusikallinen majoneesia ja kun pyysin reilusti punasipulia, sain sitä kaksi siivua.

Vielä Tallinnan kautta kotiin!
Ehdittiin siinä tepastaa ja ihmetellä vielä Piritan rantaviivan mylläystä ja lenkkeillä riippuliitäjiä ihmetellen!


Melkoisia miljoonakämppiä rantaviivalla.



Upeita puistomaisemia.

Näyttelyreissuissa ulkomaille on aina ihan parasta yrittää ottaa kaikki huumorin kannalta - mutta en olisi halunnut tehdä enää yhtään ruokatilausta!!!


Iloiset pojat. Niin rakkaat.
Kari kertoi Veigan "pahoitelleen Mauin häntää". Karipa nokkelana miehenä oli tuumannut Veigalle, että "yes, but he runs fast"! Ihan huippu kommentti tässä kohtaa!

Iloinen mutta väsynyt tunnelma aika-ajoin väsäytti ja hermotkin kävi pinnassa, mutta vedimme koko kööri urhoollisesti reissun maaliin, ilon kautta vaikka hammasta purren. 
Ulla on huumorintajuista seuraa ja luovi huumorilla läpi hankalien tilanteiden. Kämppis keskittyi juomaan kahvia ja polttelemaan tupakkaa meistä kymmenien metrien etäisyydellä ja meikäläinen sääti höyry päässä aikataulujen ja pakkaussuunnitelmien kanssa.
Koirien ehdoilla tietenkin mennään ja iloitaan pienistä onnen ryyneistä kehissä. Kuitenkin saatan ensikerralla ottaa paikallisesta pizzeriasta täällä annoskuvan matkaan ja näytän sitä sitten läpi Viron, Latvian ja Liettuan. On se nyt kumma, ettei kebab ole kebab ja wrap wrap. Turha tulla tähän selostamaan, että "oikeaoppinen antiikin aikainen kebab tehtiin aina kuumakiviuunissa paistetun leivän sisään kääräisten vasemmalla kädellä, ei siihen ranskalaiset kuulu". 



Enkkupojat matkustaa. Samsam ja Maumau. Ihan parhaat.


Kotia kohti. Väsyneenä mutta onnellisena.

kaikki reissun kuvat:
CLICK

Ja VIELÄ. Yksikään reissu ei onnistuisi ilman luotettavaa koiranhoitajaa niille nelijalkaisille, jotka jäävät kotiin. Siispä miljoonat kiitokset Silja!

7.7.2019

Kesämenoa Kenzolassa!

Kämppis se olla pläjähti taas viikoiksi Thaimaahan. 
Meikäläinen sillä aikaa aktivoitui mm. löytämään ratkaisua rattinarinaan (kyllä, Peugeotin ratti narisee...) sekä opettelemaan lauman jättämistä kotiin keskenään. Ryskäsin menemään myös asuntomme ulkovarastossa ja pistin sen järjestykseen - nyt siellä pystyy kääntymään!

Ja jottei nyt kukaan luulisi, että eivätkö MUKA nelijalkaiset ole kuunaan olleet keskenään, niin toki, mutta aina nuo veijarit keksii yhdessä ilmanvaihteluiden kanssa, että "just nyt on uusi tilanne".

Kun kissa on poissa, hiiret hyppivät pöydillä. Samui kehitti loikkataiteen tappiin ja onnistui imuroimaan pöydät, tasot ja hyllyt!
Niiltä lähti niin tomaatit, punasipulit kuin perunatkin tarkempaan lattiasyyniin ja silputtaviksi. Astmasuihkeet rei'itettiin ja valkosipulin kynnet kuorittiin ja revittiinpä kivienpoistosettikin lattialle!!! Kolme neulaa oli hermostuskäyrää nostattavasti kadoksissa tullessani kerhohuoneen juoksumattotreeneistä hiki päässä jo valmiiksi!!! Kaksi löytyi heti mutta se kolmas neula ei ensin sitten millään!!! Olin jo viittä vaille soittamassa Evidensian päivystykseen samalla kun tutkin Samuin kidankin kitarisoja myöden! Onneksi vihdoin äkkäsin neulan vasten harmaata lattiaa. Hitskokkia taas kokorahan edestä á la Samui - se saari, jossa piti keskittyä joogaamiseen ja hiljaisuuden retriitteihin...

Meikkaamaankin alkoi! 
Eteisen ERITTÄIN korkealta pöydältä lähti sitten meikkipussukkakin Samuin tarkempaan syyniin. Sieltä meni riksraksvain huulipunat ja -kiillot, meikkivoiteet ja silmätipat (!!) ja Samuin kyynärvarret (sekä matot!!) olivat täynnään pinkkejä ja rasvaisia läikkiä. Onneksi on Fairy. Ainoa, muuten, jossa ei ollut meikkitahroja lainkaan, oli aina sivistynyt ja sofistikoitunut Bali!

Meno on ollut ajoittain aika kreisiä. 
Huomaan, ettei yksinoloa ole oikein harjoiteltu - siinä määrin, missä sitä olisi pitänyt harjoitella. Varsinkin ovesta ramppaaminen edestakaisin aikaansai Samuissa villeyttä kaikkia eri pöytätasoja ja niissä olevia tavaroita kohtaan ja siinä missä Samui villiintyi, Maui huolestui. Liikkis.

Keittiön pöydille muuttikin kokonainen kattila- ja vuoka-arsenaali, ja pomppiminen tasoille taukosi niiden avulla!

Olemme me käyneet myös Kartanolla hieman juoksaisemassa ja treenailemassa. 
Kuntoa ja vieheintoa on yritetty ylläpitää sekä Samuin että Mauin kanssa. Olemme ehtineet kokeilla Samuin kanssa käsiviehevedot innokkaina ja olla Mauin kanssa mukana useammissa koelähdöissä. Kolmen viikon aikana saimme lenkkipoluilla aikaiseksi 135 km ja taloyhtiön juoksumatolla ehdin käydä seitsemästi puuskuttamassa.

Pojat myös juhlivat kanssani juhannusta taloyhtiön grillillä kuuden tunnin verran ja Mauin ja Samuin kanssa vedettiin kahdet kesäiset näyttelytreenitkin jossain välissä - kiitos Emmi ja Tino! Niin, ja naapurin Nonan kanssa järkättiin kahdet viehetreenit Maukalle läheisellä urheilukentällä. Intoa riitti ihailtavassa määrin sekä Maukalla että Nonalla, hyvä Maukka & iso kiitos naapuriin!

Kesäaika on ihan parasta, kun voi olla ja mennä ja tehdä mielen, kelin, autotilanteen, huvituksen ja ties minkä mukaan. Valoa ja virtaa on riittänyt!

Hakunilan ostarille on tullut miesten parturileikkauksiin erikoistunut kampaamo. 
Naisilla ei sinne ole asiaa. Paitsi. Pitihän allekirjoittaneen työntää päänsä kysyvästi heidän ovestaan, sillä oma kampaajani on lomalla. Josko sittenkin?
No kyllä vaan.
Hiukseni kun leikataan parturileikkauksella ( = koneella) niin kävinpä tässä klipsaisemassa pääni 12 euron hintaan! Suosittelen!

Mitäpä tässä muuta kuin aurinkoa, lenkkeilyä, mässytystä, huhkimista vuoroin juoksumaton kanssa ja vuoroin koirien kanssa - ainiin, muutama näytelmäkin, toki!
Whippet-Harrastajien erkkarissa viiletettiin pitkästä aikaa Balin kanssa, joka olikin kaikeksi huipuksi PU4 sekä Samuin kanssa, joka otti mairean ERI/2 SA -tuloksen isosta junnuluokasta.
Tänään näyteltiin Tuusulassa, Eeva Reskon kehässä, ja Samui oli ei enempää eikä vähempää kuin PU2 varasertin kera, hienoa Samppa & Emmi, you rock!


Kesä kiirii ja me sen mukana. Vielä on kesää kosolti jäljellä ja katsotaanpa mitä tuleman pitää!
Tässä vielä tuore törötyskuva kaksinkertaisesta varasertististä nimeltä Samui, ikää jo piirun vaille 1 vuosi!


29.6.2019

Aikamoista.

Jaksan nykyään riehua harvakseltaan omassa 1g-kuvakansiossani.
Touhuaminen siellä on jossain määrin raskasta, toki kuvien läpikäyminen on samalla ihanaa.

Kirjautuessani 1geehen sisään, yritän yleensä muokata näkymää helpommaksi ja sujuvammaksi - samalla kun siivoan kuvia niitä poistaen. Ja kun kirjaudun sisään eri kansioihin, niin ahhh, mitä muistoja tulviikaan jokaisesta niistä.. Tulee kuin läpsy päin naamaa kun surffailee jossain kansiossa vuodelta 2010.

Juuri muokkasin aimo annoksen mm. Hupin kansioita. 
Valtavan ihania muistoja tulvi näytön täydeltä. Hiljan ajelin Tikkurilan entisten lenkkimaastojen läpi ja jälleen ääneen vollotin ratin takana; TÄÄLLÄ ollaan tepastettu Pirren, Puupikin ja Puksilin kanssa. Ihania lenkkimuistoja, ihania whippetmuistoja. Koen joka kerran muistojen äärellä itseni äärimmäisen siunatuksi. Olen omistanut ja omistan upeita koiria, upeita persoonia jotka ovat vieneet minua aina vain syvemmälle harrastukseen ja rotuun!


Nyt heinäkuussa minulla on ollut whippetejä 29 vuotta. 
Suorastaan järkyttävä aika - oivaltaa ja ymmärtää, että elettyä elämää alkaa olla enemmän takana kuin edessä. Sitkeästi yritän nostaa vielä kuntoani ja olla antamatta periksi - nykyinen 55 vuottahan on entinen 45, eikö niin? Koirat ovat antaneet minulle järisyttävän paljon; 1geen kuvamuistoja läpikäydessä huokailen tämän tästä, ihastuksesta.

Lenkkikuvia, juoksutuskuvia, kotona, sohvalla, tassuja, Kana-pantoja, näyttelykuvia, maasto- ja ratakuvia. 
Mahdoton määrä menoa ja meininkiä, jokaisen koiran kanssa. Tämä kaikki on jotenkin nyt, tässä ajassa, pysäyttävää. Koiria ja samalla ihmisiä on tullut ja mennyt. Koirat yhdistävät ja joskus ikävä kyllä myös erottavat. Joskus ajatusmaailma jonkun koiran kanssa on oppimisen ja opiskelun paikka ja eläimen kyseessä ollen sitä on valmis aikalailla venymään. Sensijaan iän karttuessa huomaan, että negatiivisten ja ikävien ihmisten läsnäolo alkaa olla kova paikka. Alasvedon sijaan tulisi olla ylösvetoa! Ja joskus täysin vastakkainen ajatusmaailma kiperissä kohdissa on erottanut. Haluaisin aina ymmärtää ja hyväksyä ihan kaiken - mutta pelkäänpä, että en enää pysty. Iän karttuessa laumaleppoisuus on tärkeää. Ja lasken siihen mukaan sekä koirat että ihmiset.

Sain hiljan palautetta blogistani, että "vihjailen". Damn sure.
Vaikka olen kuinka suorapuheinen ja joskus itsekin hämmästyn omaa touhottamistani ja kommenttikenttäaktiivisuuttani, niin en siltikään tohdi edes omassa blogissani alkaa ruotia jotain sormella osoittaen tai nimeltä mainiten. Jään kirjoittajana mielelläni taka-alalle, vihjailemaan ja antamaan ajattelemisen aihetta ja omia oivalluksia. Rakastan muiden herättelyä ja haastamista, kyllä, mutta jos totta puhutaan, allekirjoitan väitteen siitä, että "kaikki aikanaan". Koiraharrastusportaat tulee itse kunkin kavuta omin jaloin. Vesi hanhen selästä - mentaliteetilla pääsee myös pitkälle. Yritän noudattaa sitä omassa elämässäni mahdollisimman paljon.


Omien harrastusvuosien ja edesmenneiden koirieni muistelu tekee kipeää.
Miksi? No, ensinnäkin sen ymmärtäminen ja hyväksyminen, että on tehnyt paljon virheitä, on kova paikka. Sitä on ikäänkuin muistojen edessä polvillaan. Ihailee ja ihastelee silloisia ihania koiriaan ja samalla noloilee, kun on ollut pöljä ja toiminut monessa kohtaa väärin - tai ainakin nykytilanteessa toimisi kovasti nykytietämyksellä toisin. Samalla sitä haluaa antaa itselleen anteeksi ja haluaa uskoa toimineensa parhaalla mahdollisella tavalla - silloin. Onneksi koirat elävät hetkessä.

Kuvien myötä löytyy paljon ihania, rakkaita muistoja.
Olen kuvannut koiriani paljon, paljon aktiivisemmin vielä esim. viisi vuotta sitten. Nyt kamera tahtoo jäädä aina kotiin ja esimerkiksi irtijuoksutustilanteissa kuvaaminen alkaa olla äärimmäisen hankalaa kun juoksutan koiriani vain pareina.
Kuvia katsellessa tulvahtaa paljon elettyä ja koettua, ja muistot ja hetket tulevat kuvien myötä liki. Sellaista VOIHHH, tuollainenkin hetki ja kokoonpano on tullut kuvattua! Iikks ja aahh. Silmät sulaa katsellessa. Mieli lepää.


Joskus lasken koiriani, että 10 tai 11 - ja hämmennyn, että missä on yksi, missä on kaksi - kuka tai ketkä puuttuu. 
Hurjaa. Tiedän hyvin, että Samui on whippetini numero 12, mutta joskus laskiessa joku vain kertakaikkiaan puuttuu!!! Edesmenneet koirani eivät tulekaan muistini sopukoista kuin apteekin hyllyltä, eikä ainakaan kronologisessa järjestyksessä! Aikamoista. Onneksi pian se "puuttuva koira" löytyy. TWA on kiltti ja kertoo kaikki omistamani whippetit tuossa tuokiossa, aikajärjestyksessä.

Elettyä, ihanaa whippetelämää on jo paljon takana, hiljan juttelin erään toisen rodun ihmisen kanssa, joka on harrastanut omaa rotuaan jo liki 40 vuotta. Kun kerroin viimeaikaisista väännöistä omassa rodussamme, hän ikään kuin antoi minulle synninpäästön; "Anita, olet ollut whippet-rodussa jo 29 vuotta, kyllä sinulla on varaa sanoa asioita, paljonkin, ääneen".

En haluaisi paasata, enkä osoittaa sormella. Haluaisin vain iloita ihanasta rodustamme!
Haluan olla maailman tappiin avoin, avarakatseinen ja lojaali. Aina en vain sittenkään pysty. Eletty elämä ja tehdyt valinnat tekevät minut jossain määrin surulliseksi. Rotuvalintani on silti ollut huippu. Minä ja whippet puhumme sittenkin yhteistä kieltä. Vaikka joku ei ole ajanut rättiä, vaikka joku on ollut remmirähjä, joku ei syö kuivamuonaa, toinen on ääniarka, kolmas lievästi eroahdistunut, olemme sittenkin yhtä. Miten voi rotuvalinta osua ja upota kolmeksikymmeneksi vuodeksi, siinä on teille pohtimista.
Tänään lenkillä mietin, että "onko minulla enää kenties 10 tai 15 aktiivista vuotta edessä" - jaksanko vielä sen verran ison lauman kanssa? Mieli tekisi yhä ja edelleen uutta laumanjäsentä, mutta järki ja realiteetit pistävät lujaa vastaan.


Rakkaus rotuun on ollut jäätävää. 
Whippet on vienyt mennessään. Joskus suren tänä päivänä sitä, että  keskustelupalstoilla tuodaan herkästi esiin sitä, että "whippet ei ole seurakoira". Minusta jokainen koira silti on. Seurakoira. Se eksyneitä nuuskuttava etsijäkoira, se veteen pomppaava vesipelastuskoira. En tiedä, mistä tuo huoli lopunkaikkea kumpuaa, mutta whippet muovaantuu kertakaikkiaan moneksi. Se rätti on vain yksi osa whippetiä, jahtaus toinen. Whippet rakastaa kaikkea ja kaikkia - takan lämpöä ja perinteistä lenkkeilyä, kotilöllöilyä.

En lähtenyt Balin kanssa rättitreeneihin, kun se on niin ÄKSY oravien perään ja ottaa vielä ilmavainuakin.
Kun Bali oli pentu niin sain hävetä yhdeksän lenkkiä kymmenestä sen kiljuessa korkeaa ceetä oravan nähdessään. Blokkasin tyynen rauhallisesti pojan rodulle kuuluvista treeneistä. Tänään juoksutin poikiani läheisellä lentokentän kokoisella nurmialueella ja nautin täysin siemauksin yhdessä Balin kanssa sen juosta hypähdellessä Samuin kanssa loikatiloikkaa, rodulle tyypillisesti.

Rakastakaa koirianne.
Oli ne sitten EM-voittajia tahi ei. Ne ovat silti äärimmäisen päteviä kainaloisia ja rotutyypillisiä puikkonokkia.
Suokaa harrastajaystävillenne heidän näköisensä treenit ja harjoitteet, jos ovatkin omaan näkökulmaanne väärät tai minimaaliset. Kaikki, mitä koiran kanssa tehdään, on se sitten kaupunkilenkki tai 280 m vieheen perässä on kuitenkin aina pois sohvalta. 

Whippet on älyttömän pätevä rotu ja kaikissa nyansseissaan palkitsee omistajaansa. Aina. Olkaa armollisia ja kannustavia kanssaharrastajillenne. Minulla on ollut hiljan ilo tutustua Mauin kautta uuteen rataharrastajaan - ja yhdessä Mauin kanssa olemme tehneet tämän POSITIIVISEN kautta. Vain se kelpaa meille. Positiivisuus. Kaikessa.


Olkaa iloisia. Yhdessä whippetin kanssa. 

16.6.2019

Kovia kokeneen whippetin kivitarina.

Olen saanut hiljattain taas kaksi aika mielenkiintoista kiviyhteydenottoa. Olen kysynyt luvan tekstien käyttämiseen.
Joskus kivitarinat ovat menneet vaikeimman kautta, kuten tämä:

- koira ontui oikeaa etujalkaa joulukuussa 2016. Kipulääkekuuri.

- toukokuussa 2017 ontui taas. Nyt ell-käynnillä oli mukana Whippet-Harrastajien lehti, jossa kiviasiaa. Koiran omistaja oli näyttänyt lehtiartikkelia eläinlääkärille, joka tuskin vilkaisi sitä. Uusi kipulääkekuuri.

- kolmas eläinlääkärikäynti asian tiimoilta. Eläinlääkäri oli kertonut, että hänellä oli ollut potilaana koira, jolta oli löydetty lämpökameran avulla vierasesine anturasta. Ell ei ollut kuitenkaan uskonut, että nyt olisi kyseessä vastaava tapaus. Anturat olivat kuulema "liian hyväkuntoiset". Otettiin kuitenkin rtg-kuvat ja tutkittiin punkkivälitteiset sairaudet. Mitään ei löytynyt. Diagnoosi: "pehmytkudosvaurio lavan alueella". Suositeltiin fysioterapiaa. (edit. ei tietoa miksei kuvissa näkynyt mitään)

- käynti mm. osteopaatilla. Koira nauttii. Myös useita hierontakäyntejä.

- kesäkuussa 2018 - ontuman jatkuessa - mentiin taas lääkäriin. Ell oli erikoistunut urheilukoiriin. Epäiltiin ontuman johtuvan niskasta ja aloitettiin hermokipulääke.

- hetki ontumatta - ja sitten se taas alkoi. Hermokipulääkettä meni kokoajan. Verikokeita lisää ja taas punkkivälitteiset sairaudet sekä autoimmuunisairaudet. Mitään ei löytynyt.

- lokakuussa 2018 lähete korkeakenttämagneettikuvaukseen tarkoituksena kuvata koiran niska.

- käytiin taas "normiontumakäynnillä". Koira reagoi voimakkaasti yhteen varpaaseen. Epäily "koirallasi on ehkä neurologinen vaiva niskassa" muuttui epäilyyn "koirallasi on ehkä kivi anturassa".

- muutaman päivän kuluttua kaksi varvasta leikattiin. Yhdessä oli pieni kivi ja toisessa "corn". Varpaat parantuivat hyvin.

Lopuksi koiran omistaja toivoo pitkässä kirjeessään:
- Toivottavasti olisi jokin tapa saada eläinlääkärit enemmän tietoisiksi "kivi tassussa" -ongelmista. 

Itseasiassa moni yhteydenotto on noudattanut samaa kaavaa. 
Omistaja on epäillyt kiveä/-iä ja ell on höpsis-tuulella. On annettu särkylääkekuuria ja kehotettu hierojan pakeille. Kiviontumassahan on tyypillistä juuri se, että se on on-off ja ajoittaista. Riippuen alustasta, jolla mennään sekä tietysti mm. kulloinkin kyseisen koiran kipukynnyksestä! Osa ontuu dramaattisemmin, osa onnahtelee satunnaisesti ja ilmentää ontumaa "huonosti". Kiveenkin turtuu.

Omassakin laumassani on koiria, jotka saattavat onnahtaa lenkin alussa HIEMAN ja kävelevät seuraavat 6 kilometriä ongelmitta. Kotikadulla sitten taas hieman kolmijalkaisuutta. Sitä saa olla silmä kovana ja tarkkana, että ontuuko vai eikö - ja voiko kyseessä olla esim. muurahaisen purema, huono alusta, tassussa on purkkaa tai anturaväleissä käpy tai pullonkorkki! Näinkin on käynyt!

On jossain määrin tunnettava oma koiransa ja osattava katsoa herkällä silmällä lenkkimenoa. Joskus koira saattaa jopa pysähdyttäessä nostaa "ongelmatassun" ylös ja sitä tarkemmin katsottaessa voi nähdä kiven, joka on juuri MENOSSA sisään anturaan! Tuolloin kivi on helppo vain kynnellä raapaista pois - ennen kuin se työntyy anturaan sisään.

Tässä yksi esimerkkikuva kiven aiheuttamasta, tyypillisestä, jäljestä anturassa.
kuva: Erica Ryysy

Toisessa yhteydenotossa - josta yo. rtg-kuvakin on, oli ell väittänyt kivien tulevan itsestään ulos. Tätäkin olen kuullut useamman kerran. Jaksan hämmästellä sitä samaan tahtiin, kerta toisensa jälkeen. Eläinlääkärit myös jostain syystä väittävät, että "kiviä ei saa pois"? Pisteenä iin päälle toiset koiraharrastajat ovat saattaneet neuvoa jopa varpaan amputoinnin olevan ratkaisu...
(edit. kuvassa näkyvät useat jyvät voivat myös olla koukistajajännekalkkeumaa. Varpaat tulisikin aina kuvata teipein eroteltuna.)

Tässä toinen esimerkkikuva kiviontumasta.
Anturassa on ns. nestepiste - kivi on sisään mennessään tuottanut anturakudosnestettä anturan pintaan, joka kuivahtaa tummaksi läntiksi, kivi/kivet on siellä suoraan pisteen alla.

Ongelmanahan kivissä on herkästi se, että ne pitäisi poistaa HETI ontuman ilmettyä. 
Mitä kauemmin ne siellä antura-aineksessa vaeltavat, niin sitä suuremmalla todennäköisyydellä painuvat pitkälle ja syvälle ja ainoa tapa poistaa ne on halkaista koko antura kirurgisesti. 
Ongelma on myös se, että rtg-laitteita on kovin eri tasoisia ympäri Suomen maan. Osa laitteista näyttää hienosti pienetkin värittömät kvartsikiteet, osassa kuvia saadaan vain arvailla MITÄ kuvassa tarkemmin sanoen näkyy!

Vieläkin parempi esimerkkikuva kiven aikaansaamasta jäljestä anturassa. Anturassa on nestejälkeä sekä selkeä reikä. Anturassa oli useampi kivi.

Tämänkin jutun yhteydessä mainostan Evidensia Tammistoa, jossa on kokemusta kivien kirurgisesta poistosta runsaasti. 
Toki kiviä on saatu sielläkin ulos ilman, että koko anturaa tarvitsee avata. Erityisesti ell Emmi Syrjänen on omasta whippettaustastaan johtuen nappivalinta kiviontumien kanssa painiville. Suosittelen lämpimästi.

Kiitän itse lämpimästi teitä kaikkia, jotka olette olleet kiviasioissa yhteydessä minuun. Luen jokaisen palautteen ja tarvittaessa päivitän omaa kiviosaamistani. Mistä muuten minulla onkin runsasta kokemusta, sillä 12:sta (kahdestatoista) whippetistäni olen poistanut/poistattanut kiviä kahdeksalta!

Siispä be careful out there - ja hoksottimet kivien suhteen auki - eläinlääkäreiden hoksottimista puhumattakaan! 

2.6.2019

Jokainen koira on oppitunti.

Sain kauan sitten seuraavan tekstin - jonka luin allekirjoittaen ihan jokaisen sanan ja pilkun. Saatuani luvan tekstin käyttöön jaan sen nyt blogissani teidän kaikkien kanssa - nimittäin harrastusurani aikana olen joutunut muutamia kertoja ottamaan kantaa luottamuksesta koiraan ja päinvastoin; "miten sen saavuttaa" ja "mistä siinä oikein on kysymys".

Muistan joskus istuneeni Korson metsissä kannon nokassa ja katsoneeni irrallaan juoksevia koiriani ympärilläni ilman "huolen häivää". Ne halusivat olla lähellä, ne kuulostelivat minua ja minä niitä. Muistan tuon hienon hetken, kun tajusin, TÄTÄ on luottamus.
Minä annan niiden mennä ja ne palkitsevat sen takaisin. Ne haluavat olla lähellä. Kun annan, saan. Kun luotan niihin, nekin luottavat minuun. 

Lukekaapa saamani whippetharrastajan kommentit:

Rakennan luottamusta omiin koiriini olemalla itse rauhallinen ja varma.
Tämä vaatii työtä minulta, koska olen äkkipikainen.
Jokainen koira on oppitunti. Ja se kestää koko koiran eliniän.
Mutta on haluttava ymmärtää ja oppia.

Jokainen koiristani on tehnyt minusta vähän paremman, avoimemman, harkitsevamman.
Mutta mikään ei tule ilmaiseksi.

Olen luovuttanut, menettänyt malttini, pettynyt itseeni, ollut surullinen.

Olen kuitenkin kokoajan mennyt pienin askelin eteenpäin.
Edistys on upeata huomata sitten kun mieli on kirkas. 

Tämä.

Ensinnäkin luottamusta rakennetaan. Sitä ei tehdä sormia napsauttamalla, eikä se synny yhdessä yössä tai kerralla.
Koiraa tulee osata lukea, koiralle tulee osata antaa siimaa oikeaan aikaan ja oikeissa kohdissa. Se palkkautuu kuin itsestään kun "annat sen mennä rodunomaiseen meininkiin" ja "otat sen kiinni oikealla hetkellä, oikeaan tapaan".
Näin yksinkertaistaen.

Olin kerran vuosia sitten suuressa koirapuistossa koirineni ja katselin ja kuulostelin kummissani rouvaa, jonka terrieri juoksenteli puistossa osana meidän seuruetta ja vanavedessämme.
Rouva huuteli kolmen sekunnin välein koiraansa nimeltä. Rolle, Rolleeeee, Rolleeeee! Ja turha kai mainitakaan, että Rolle ei lotkauttanut korvaansakaan. Rouva se kuitenkin huuteli, ihan kokoajan. No kappanen, Rollehan oppi - oli varmasti oppinut jo - että emäntä se siellä huutelee vallan huvikseen ja totella ei tarvitse.

Tämä 2.

Kun opetat koirallesi kaveruutta, kuuliaisuutta ja kuuntelemisen kannattavuutta - varmista ihan ensimmäiseksi, että koirasi on kuulolla. Kun se on kuulolla ja ottaa kontaktia korvalla ja/tai silmällä, niin palkka. Kehu ja/tai karkki. Ota tilanne - ja koira haltuun. Turha huudella huvikseen - koirasi oppii hupihuutelusta kovin äkkiä, että huutelu on merkityksetöntä. 

Tämä 3.

Haluatko koirasi olevan kuulolla, taajuudella ja kenties rauhallinen ja ajatustesi myötäinen?
Etsi kulloisenkin koirasi taajuus - se EI ole kaikilla koirilla sama, eikä sen tule ollakaan. Yksi koira reagoi herkemmin kuin toinen ja kolmas vaatii jo akrobatiaa ja oopperalaulantaa ollakseen kuulolla. Jokaiseen koiraan on saavutettavissa henkilökohtainen tapa saada yhteys ja kulloiseenkin tilanteeseen sopiva tilannetaju auttaa asiassa. Kokeile.

Tämä 4.

On haluttava ymmärtää ja oppia. Tähän ei oikein ole mitään lisättävää eikä selitettävää. 

Tämä 5. 

Mikään ei tosiaan tule ilmaiseksi. Sen lisäksi, että sinun tulee ymmärtää koiraasi, koirasi tulee ymmärtää sinua. Tämä on kaksikaistainen tie. Suosittelen, että jätät keltaviivat maalaamatta kaistojen väliin ja pidät väylät avoimina ja nopeudet maltillisina.

Tämä 6.

Kun petyt ja olet surullinen - olet jo saavuttanut jotain. Mennyt itseesi ja kyseenalaistanut. Meistä jokainen pettyy ja suree tehtyä ja tapahtunutta. Jos ja kun ja olisinpa voinut, toiminut toisin. Koira on tässä ihan paras, koska se elää hetkessä. Sen elämä on aina ihan parasta, vaikka olisikin vähän vastatuulta. Koira ei jää rypemään - älä sinäkään. Koira ei selittele.

Tämä 7.

Kun mieli on kirkas.
Elämä on siinä mielessä perseestä, että tajuamme monia asioita vasta joskus vuosien päästä. Minä se vasta daiju olen ollutkin ensimmäisten koirieni kanssa. Silti olen tarjonnut niille silloista parasta ja ne ovat olleet sielunkumppaneitani minun vajavaisuudestani huolimatta.
Pidä mieli kirkkaana ja jos se ei just nyt ole sitä, niin pyri kirkastautumaan.

Kaikki kirkastuu kyllä ennenpitkää. Sinulle ja koirallesi.

Ole avoin ja auki ja anna koirallesi mahdollisuus. Sehän antaa sen sinulle kyllä. Ja vieläpä moneen kertaan.

Kiitos Sinulle tästä ajatuksia herättävästä tekstistä jonka sain - olet/olemme oikealla tiellä. Matkalla koiran sisimpään, matkalla kohti luottamusta ja yhteistä päämäärää. Matkalla kohti sielunkumppanuutta.


1.6.2019

Kesällä kerran. Kesäinen kuvatarina.

Tänä kesänä, heinäkuussa, minulla on ollut whippetejä 29 vuotta. 
Tuntuu hullulta ajatella "noin pitkää ajanjaksoa", varsinkin, kun minä itse olen vasta 25-vuotias. Ja kun maailma kokoajan muuttuu, kiihtyvällä tahdilla - koirakulttuuri, koiranpito, rodun kuva. Tällä ikää ei meinaa perässä pysyä.

Rotuhan on tietenkin aivan yhtä ihana kuin vuonna 1990.
Miten onnekas olinkaan, kun sain ensimmäiseksi whippetikseni Jakke Jäyhän, koiran kuin ajatus.
Jakin jälkeen tuli Jamo, sitten Lelu. Lelua seurasi Juku, Hula, Viri, Luxi, Hupi.
Whippetrotu vei mennessään ja sillä tiellä ollaan..
Nykylaumaani kuuluu Huima, Bali, Maui ja Samui.

Paljon on mahtunut kahteenkymmeneenyhdeksään vuoteen. Ihania koiria, ihanaa whippetelämää. 
Jokainen pojistani on jättänyt jäljen, muokannut minua ja kulloista laumaa - ja nyt olemme tässä. Jos jotain haluan koirakokemuksellani tuoda esiin ja painottaa on se ehdottomasti se, että ole AUKI ja KUULOLLA. Ime, omaksu ja käsittele. Ja muista; jokainen koira on täysin omanlaisensa ja jokaisella koiralla on antaa aina jotain erityistä joka sinun tulee ymmärtää ja omaksua.

En ole enää tohtinut laittaa koko laumaa riehumaan keskenään - jostain syystä - liekö arkuus tai viisaus iskenyt (haha) ja juoksutusparit ovat nykyisellään: Maui-Samui, Samui-Huima, Samui-Bali. 

Mauilla on viehehulluus iskenyt siinä määrin, että Hyvinkään treeneissä toukokuun lopulla patsastelimme keskenämme kaukana metsän hiljaisuudessa. 
Ei tule Mauin kanssa mitään siitä, että viehe viuhuu vasemmalla ovaalilla ja oikealla maastotreeneissä, ei! Viehehulluus tuntuu vaikuttavan jossain määrin arjessakin. Mennäviikolla Maui bongasi lenkillä ROBOTTINURMIKONLEIKKURIN ja luuli sitä joksikin kovin matalaraajaiseksi eläimeksi. Peltojuoksutus kotioloissa sujuu sitten taas siten, että Maui juoksahtaa ympyrän tai kaksi ja menee sen jälkeen ilmavainun saatuaan piehtaroimaan kastematoihin. Ja nujuaa siinä sivussa Samuin kanssa. Pystypainia.

Nykylaumassani onkin varsin monipuolinen lajitelma erilaisia metsästäjiä ja metsästystyylejä. 
Bali kiekuu edelleen oravat ja jänikset kuuroiksi ja Maui peesaa. Maui turhautuu nopeasti tajutessaan olevansa hihnassa ja tokkaisee mieluusti vieruskaveria kun se ei pääse ajoon. Bali on sen suosikki ko. asian suhteen, mitäs kiljuu korvaan. Huima on keskitien kulkija. Oikein innostuessaan se tekee pystyhypppyjä aivan kesken ei mitään ja kierähtää tuossa tuokiossa ilmaveivin tai käännöksen tapaisen paikallaan. Samui. Linnunmetsästäjä Samui, joka haluaisi _ihan_jokaisen_kottaraisen_ja_töyhtöhyypän_perään.

Nohh. Lenkkeily on ihan parasta, en valita. 
Joskus kiroiluttaa hieman ja joskus fleksissä pomppivien koirien ohitus rotvalliin rassaa - mutta kävelykokonaisuus ja -kokemus on tärkeintä ja viime kuussa talsitut 183 kilometriä oikein kelpo marssitulos, varsinkin, kun jäätelö allekirjoittaneelle edelleen maittaa.

Jokohan tässä tuli pakolliset lätinät lätistyä ja pääsisimme niiden kesäisten kuvien pariin? 
15 kilometriä Helsingistä - ja täällä on tällaista:

Meidän arkiniitty. Reilun kilometrin päässä ja oikein vehmas.

 Iloisia wipatsimiineja voikukkien keskellä.

 Ihan paras Maukkel.

Tsukki päästelee. Tämä se on semmoinen pomppuheikki - luulen siinä olevan gaselligeenejä, koska harrastaa loikkati-laukkaa!

 Bali vie ja Samui peesaa.

 Vaihteeksi näin päin. Samui on rosvo ja Maui poliisi.

 Tämä se on ihan parasta.

 Nujuu nujuu. Ihan pakko painia välillä näiden kahden.

 Sitten Samuin tyylinäytteitä. Tämä veijari se jaksaa..

 jaksaa..

ja jaksaa!

Whippet = rotu, joka vie mennessään. Lenkille, näyttelyyn, radalle, maastoon, pellolle. Rotu, jonka aerodynaaminen ulkomuoto ja laukka on yhtä ruohonkorsien ja pellon maastovaihteluiden kanssa. Siinä ei oikein voi ihminen kuin ihastella ja huokailla.

13.5.2019

Kuinkas sitten kävikään. Maui you rock!

Elämässäni on oikeasti aika, kun koirien menetyksen myötä teki mieli laittaa pillit pussiin. 
Mielessä kävi käydä korkealla kalliolla kukkulalla huutamassa naama kohti taivasta: "Riittää jo!"

Onneksi jaksoin ja jatkoin läpi tuon elämänvaiheen.

Sillä nyt ajattelen menestyksen myötä, että minun on täytynyt tehdä jotain oikein. Sateen jälkeen paistaa aurinko. Synkkyyden jälkeen saapuu sees.

Lähdin reilut kaksi vuotta sitten kohti tuntematonta.
Kaivoin kaivamistani ja löysin Mauin, Jothryn Alluring Traitsin, jonka hain Manchesterista vuonna 2017 tietämättä yhtään, mihin ryhdyin. Kuvailin asiaa aikoinaan täällä blogissani "benji-hyppynä". En ikinä tekisi kyseistä hyppyä oikeasti, mutta kyllä tämä koiranhakureissu oli verrattavissa benjimeininkiin.

Nyt, Mauin ollessa 2 vuotta ja 4 kuukautta päälle - voi tätä meidän yhdessä koettua ja elettyä verrata vallan mainiosti benjihyppyyn, ja ihan niin korkealta kuin mihin Pekka Niska yltää!

Olen aina sanonut, että meille annetaan koiria. 
Jotta me oppisimme jotain ensinnäkin koirista - mutta myös itsestämme. Koskaan ei ole mielestäni "vain koiraa" vaan on aina mielettömän monisyinen ja mielenkiintoinen aihio, johon tutustuminen ja kaikkien luonteenpiirteiden ymmärtäminen on mahtava matka itsessään. Harvalla varmaan nykyään edes on vain koiraa vaan on toinen toistaan persoonallisempia otuksia, joiden luonteenpiirteitä me kilvan selitämme ja vertailemme keskenämme. On aina yhtä hauskaa kertoa kaverille, että "mun Rolle piilottaa luun sohvatyynyjen taakse" ja kuulla, että "ei voi olla totta, mun Rintintin piilottaa aina mun sukan vessan maton alle".

Pentua ostaessasi et myöskään koskaan tiedä varmaksi, mitä saat. 
Voit kyllä kai luulla tai ajatella niin, mutta pennun istuttaminen valmiiseen aihioon ei onnistu. Mielikuvat tulevat menemään uusiksi monta kertaa kasvun ja vuosien myötä!
Ulkomuotoa voi yrittää arvailla, mutta luonnetta ei. Ja pentuiän luonne antaa vain osviittaa tulevaan, koiran luonne kun kehittyy ja jalostuu vuosien myötä.
Sellainenkin koira minulle vanhemmiten tuli. Tähdentämään, että "älä lyö luonneleimoja ennen kuin olen valmis ja kypsä". Luonne muuttuu ja elää!! Koko koiran elämän!

Mutta Maui.
Tämä kaikkien juniorhandlereiden "kauhu" ja samalla ihastus. Treenikoira vailla vertaa. Miten taitavasti se painaa meissä nappeja. Miten se laittaa meidät ihmiset tanssimaan sen valloittavan persoonan ympärillä. Kana, maksa, tonnikala, lammas, sardiini - mikä päivä sinulla on Maui tänään? Handlereiden taistellessa Mauin ihanan mutkikkaan ja hersyvän luonteen kanssa, keksin lähteä piipahtamaan "sosiaalistamassa sitä Tuomarinkartanolla". Samalla voisi kokeilla mitä mieltä se on liikkuvasta rätistä.

Ai että mitä mieltä?
Lapsihan syöksyi suikaleiden perään sellaisella intensiteetillä, että tarvittiin Anitalle whippet numero 11 näyttämään, että härifrån tvättas. Lapsikoira repi vieheen veriseksi, vauvahampaita jätettiin tapahtumapaikalle varmaankin useampi.

No eihän se auttanut muu, kuin palata kuuden vuoden tauon jälkeen juoksukentille.
Matka siihen, missä olemme Mauin kanssa nyt, on ollut huikea. Niin huikea, että kaikki sanat tuntuvat latteilta kuvaamaan sitä. Mikään ei ole tullut helposti, mutta sehän siinä niin huikeata onkin. Koira ei ole luovuttanut ja lannistunut missään vaiheessa senttiäkään, päinvastoin, eikä minun ole tarvinnut muuta kuin kulkea vierellä ja haukkoa henkeäni.

Askel askeleelta - monen teistä auttaessa meitä - olemme treenanneet käsivieheet, moottorit, kopat ja kopit. Ja Maukkeli se on vaan tuuminut brittiläisittäin, että "piece of cake". 

Miten huimaa on nähdä ja kokea koira, jolta kaikki sujuu luonnostaan. 
Kaikki mitä juoksemiseen tulee, tulee Mauilta selkäydinkanavasta ja aivojen syvistä alitajunnan lohkoista.
Kaverihan ei meinaa pysyä juoksupaikoilla housuissaan. On pitänyt ostaa erityisvaljaat tälle erityislapselle ja huomioida sen kuumuminen ja kiekuminen. On pitänyt oivaltaa ja ymmärtää sen erityisominaisuudet - opiskelen niitä vieläkin - kuten nyt vaikka sen nopeus, jollaista en omissa koirissani ole ennen nähnyt.

Mauin ensimmäinen maastokausi oli luonnollisesti täynnä "kaikenlaista", ensimmäisestä kisasta lähtien. Alkuerä 169 pistettä ja finaali 236. Sillälailla.
Toinen kisa meni siististi, 460 pistettä. Kolmas kisa 459. Neljännessä kisassa lähdettiin sijalta neljä finaaliin. Viehehukka, molemmille. Maui turhautui ja kävi sanomassa kaverille, että "hittoako sä mun viehettä piilottelet" - ja diski. Kuriositeettina sanottakoon, että KUN se viehe löytyi, niin loppurata meni huipusti.
Viides kisa 472 pistettä. Kuudennessa kisassa sitten taas vähän hitskokkia. Maui kaatui alkuerässä kosteisiin olkituppoihin ja sai ae:stä vain 195 pistettä. Finaalissa vieherikko ja yhden tuomareista sanat: "lämmitelkää niitä siinä" olivat minusta hauskat, kun Maui kiskoi silmät päästä pullistuen jatkamaan.. Finaalista kuitenkin 233 pistettä, mutta jäimme alle serttirajan; 428.

Vieherikko, viehehukka, kaveri vähän tuuppaili, kaatuminen - kaikkea, koko rahan edestä. Tällaista on elämä Mauin kanssa. Ei koskaan tylsää. 

Kohti uutta kautta. Sertti talvimaastoista, neljäs. Kutsu Suomi Cuppiin, jonne menin jännityskäyrän ollessa punaisella varmaan viikon verran. Ihmettelin itsekin, että miten se nyt noin.

Lähettäjä sanoi alkuerässä kohdallamme; "tähän asti paras pari noissa alun kurveissa". Siksakit meni hienosti. Pientä kompurointia oli kuitenkin jo ae:ssä kolmannessa käännöksessä; Mauillakin kun tuota vauhtia on. Maui muuten juoksi viime vuoden Euroopan Mestarin kanssa. Hieno juoksu olikin, molemmilta. Finaalia kohti neljäntoista koiran joukosta sijalta 4.

Lähettäjä sanoi finaalissa kohdallamme; "nyt menee käännökset hienosti". Mutta sitten mentiinkin mukkelismakkelis, Maui kaatui pahan näköisesti kolmannessa käännöksessä. Paha sanoa, mitä tapahtui tai ei tapahtunut. Videota (kiitos Miska!!!) on katsonut nimittäin jälkeenpäin pari maastokoetuomariakin ja todennut lähinnä, että "paha sanoa mitä tuossa tapahtuu, mutta jatkaapa sun koira hienosti".

Tässä onkin taas oivallinen oivalluskenttä tehdä oivalluksia.
Mitä näet? Miten yli näkemästäsi? Miten suhtaudut? Mitä sitten tapahtuu?

No, kisapaikalla muutama tuumi, että "ketteryyspisteitä lähtee" eläinlääkärin veivatessa Mauin raajoja joka suuntaan ja Maui se vaan nautti. Ahh, ihanaa jälkivenyttelyä, ei tunnu missään. Olinkin kytiksellä "valmiit kirjat" -laatikolla hyvän tovin, sillä ajattelin kaiken menneen penkin alle. Mutta ei sitä kirjaa sinne tullut... !!

Maui putosi vain 2 sijaa, kaverille finaalista 230 ja Mauille 229!!!! MUN MAUI!!! HALOO!!! Siis mikä koira toi on? Ei se ole edes koira. Se on joku ambulanssi, joka ajaa vähän pientareelle ja jatkaa tviiiuu tviiuuu kun on kiire. Viehe pitää saada kiinni ja tehtävä hoitaa. 

Ylös pellosta ja HETI kaverin ohi ja kunnon keula. Auts, mun silmiin sattuu. Ei se kaatuminen, vaan se Mauin tahtotila. Sen ketteryys (kyllä, kaatumisesta huolimatta!!), voima, into, periksiantamattomuus, taistelutahto. Kaikki. 



Kahdeksan toinen toistaan jännittävämpää kilpailua.
Olen äimänkäkenä. Kärpäset lentävät suuhuni, sillä en saa hämmästyksestä ammottavaa suutani kiinni. Olen sanaton. Olen polvillani Mauin taitojen ja kykyjen edessä. 
11 whippetiä ja mun ensimmäinen benjihyppy- eiku maastovalio rodussa.

Kaikki pitäisi olla kunnossa
Maui on terveenä
valmennusjohto on terveenä
Ainoa, kenestä on huolta tietysti
Anita, ei aina olla terveenä,
mutta ei sen väliä
Ihanaa Maui, ihanaa
Ihanaa Maui, ihanaa
Ihanaa Maui, ihanaa
Tämä on ihanaa
Vaikka tekee kipeää niin ei haittaa
Ihanaa Maui, ihanaa
Ihanaa Maui, ihanaa
Tämä on ihanaa
Mutta sitten pitää jo rauhoittua
hellurei hellurei
Vääntö on hurjaa
hellurei hellurei
Ja ei kun lapaa maahan
hellurei hellurei
Mahtava meininki,
siinä on kurvi
Mihin sulla on kiire?!
Hellurei hellurei
Vääntö on hurjaa
hellurei hellurei
Ja nyt lähtee
hellurei hellurei
Kurvit suoraksi
Siinä on Maui ja siellä on viehe
nyt on kiire!
Ihanaa Maui, ihanaa
Ihanaa Maui, ihanaa
Tämä on ihanaa!

Antero Mertarannan sanoja mukaillen


kuvat Anniina Oksanen

Kiitos teille kaikille, jotka olette kulkeneet vierellämme, kannustaneet ja opastaneet. Nyt huudetaan, Ihanaa Maui, ihanaa!


20.4.2019

Hupi on poissa - Ch Twyborn Philadelphia 26.10.2004-11.4.2019.

Niin se päivä sitten tuli - kun piti päästää irti.
Olin ehkä alitajuisesti ja henkisesti valmistautunut Hupin poismenoon jo noin vuoden verran - silti irti päästämisen päivä oli äärimmäisen surullinen ja traaginenkin, koskettava.
Hupillahan oli ollut pitkään näitä ell:n mielestä verenpaineen voimakkaasta noususta johtuvia "pyörtymiskohtauksia" - ne liittyivät aina kiihtymiseen. Irtokoiraan, muiden laumanjäsenten nujuamiseen - ja haluun liittyä mukaan tai siihen, että Hupi nyt vaikka sattui juoksemaan tai pomppimaan hetken irti.
Pyörtymisiä oli lopulta tälle vuotta viisi ja viimeisen tullessa voimakkaana 11.4. oli aika tehdä raskaita päätöksiä.


Hupi oli Ruotsista 4-kuisena tullessaan herkkä ja hieman sisäänpäin kääntynyt nuorimies. Kun Hupi sai itsetunnon kohdilleen ja tuli sinuiksi ympäristön kanssa, se puhkesi sanalla sanoen kukkaan. Sen mahtava luonne näyttäytyi lopulta kaikissa mahdollisissa sateenkaaren ja Tikkurilan värikartan väreissä. 

Vaikka ensimmäinen whippetini Jakke Jäyhä oli kuin ajatus ja ihmisen mieli - oli Hupi vielä hieman enemmän. Äärimmäisen vakaa, rauhallinen, seesteinen, älykäs. Se pyrki kaikessa tekemisessään ja elämisessään rauhaan ja ei oikeastaan koskaan tehnyt mitään turhaa tai tarpeetonta. Se oli tavallaan hyvin vaatimaton ja ei tehnyt itsestään numeroa, ja samalla tööttäsi koko painollaan halausotteeseen, eikä päästänyt irti. Lenkillä määräsi mielellään tahdin ja ehdotti risteyksissä käännössuunnan hyvin määrätietoisesti.


Jaksan muistaa sitä, kuinka Kartanolla "se naurettiin kotiin" viehetreeneistä, katsellessaan lähinnä taivaan lokkeja kun olisi pitänyt jahdata muovipussia. 
Ehei, Hupi kyllä jahtasi lenkillä maassa vieriviä omenoita, oravien perään se yritti kiivetä puuhun, kantoi suussaan lenkeillä milloin rakennusjätettä; styroksia, pahvilaatikoita, muovin paloja - milloin sen suuhun löysi lenkkeilijältä pudonnut hanska, sandaali tai lippalakki. Hupi bongasi kaiken. Ja se viehekin alkoi iän myötä kiinnostaa niin, että Hupi juoksi kaikista whippeteistäni ensimmäisenä maastoSERTin!

Hupilla joskus kesti vähän laittaa asiat päässä järjestykseen. Jos jotain oikein järisyttävää sattui kotona tapahtumaan, kuten nyt vaikka että imuri otettiin esiin - meni Hupi olohuoneen pöydän alle ja järjesti ajatuksensa imuroinnin aikana niin, että se saattoi imuroinnin päättyessä tulla taas huolettomana esiin.
Rakastin Hupin herkkyyttä ja sitä, että kun sen kanssa saavutti yhteyden ja ymmärsi sen upean mutta herkän luonteen päälle - suhteemme rakentui sittemmin täydelliselle luottamukselle ja ymmärrykselle. Symbioosimme oli selkeä ja vaivaton.


Muistan joskus kovin nuorena Korson metsissä koiriani juoksutellessa, että millaista se luottamuksen saavuttaminen - ja tunteminen - on. Istua kannonnokassa ja olla varma, että koirat eivät ota ritoloita ja lähde naapuripitäjään ihan vaan naapuripitäjään menemisen ilosta.

Hupin kanssa koin tällaista käsittämätöntä yhteyttä. 
Kuinka voi joku koira olla niin "auki" ja omistajan luettavissa, että voi maanantaina sanoa, mitä Hupi tekee torstaina klo 19.00. Hupista ei tavallaan tarvinnut myöskään koskaan olla "huolissaan". Vaikka se näyttelyuransa aikoina näyttikin kaikin tavoin, että olisi mieluummin kotona selällään tuhisemassa tai mieluummin piehtaroisi pihanurmella - se kulki silti rinta rottingilla mukana ja antoi useiden eri handlereiden venyttää itseään ja komisteli monet näyttelyt. Vaikka se kuolasi ensimmäisen elinvuotensa autossa - en koskaan ollut huolissani, säälinyt sitä, vaan tuin, olin läsnä, olkapäänä. Ja mielestäni Hupi näytti kaikin tavoin sen, että se arvosti sitä. Olet vain siinä. Olet tärkeä.

Vein sitä kuitenkin moniin seikkailuihin. Naisseikkailut lienivät Hupin arvoasteikon kärkipäässä. Vaikka joskus naiset olivatkin hieman vihaisia ja nokkavia ja heittipä eräs nartuista sen väkivalloin selälleen koppakuoriaiseksi lähimetsään - muistan aina, kun Hupi humpsahti ja hetken järjesteli jalkojaan kuin sittiäinen, nousi ylös, ravisteli hetken ja jatkoi elämäänsä vakaana ja vaatimattomana. Ei sitä pienet humpsaukset juuri hetkauttaneet.

Kävimme Hupin kanssa myös Ruotsissa näyttelemässä. 
Hieman levottoman laivamatkan jälkeen Hupi näytti siellä parastaan, kotimaassaan, kasvattajansa katsellessa. Yllätti minutkin. Tuo vaatimaton velikulta, kasvoi 3 senttiä komeutta kehään ja juoksi barwaxania (= koira juoksee omistajansa edellä "luonnostaan") ja lumosi kaikki. Tuomarinkin.

Hupi ei siis juuri yllättänyt, koska tunsin sen niin hyvin - mutta eräs astutus oli mieliinpainuva. Hupihan luovutti siemeniä itseasiassa neljästi Opvetissä. Eläinlääkärit ihailivat sen libidoa ja intoa - musta labradori sai sen ihan villiksi - joskus tuntui jopa, että se tykkäsi pienestä Lady Domina-tyyppisestä meiningistä - mutta eräs narttu kävi kotona murraamassa Hupille kolme vaiko neljä kertaa. Hupi teki kaikkensa hurmatakseen neidon, mutta päivät eivät olleet oikeat. Ja kun ne vihdoin olisivat olleet, Hupi marssi suoraan eteiseen; "päästäkää minut pois, tuo äreä neito on taas täällä". Tämä oli Hupille outoa käytöstä, mutta kun narttu lopulta "seisoi" Hupille, oli loppu tyypillistä Hupia, eli niksnaks. Hupi avasi ikkunan TÄHÄNKIN maailmaan. Kuinka paljon opinkaan urosten siittiöiden tiheyksistä ja liikkuvuuksista - proksimaalisiittiöistä puhumattakaan - ihan vain Hupin ansiosta.


Hupi oli kotikoirana suorastaan verraton. 
Se rakasti lenkkeilyä ja rentoilua, ruokaa ja luita - toki juoksi innoissaan peltoralleja, mutta silminnähden nautti kotoilusta. Nuorempana se makoili usein vatsani päällä sängyssä - tapa jäi siltä vanhemmiten pois, mutta päivän ruoka innosti sen aina laulamaan - se lauloi aivan viime päiviin asti! - ja sen lempipaikka yöllä oli tietty lattiapeti. Se "kuopi" yläkerran porttia, kun se halusi alas pihalle pissalle ja yöllä saattoi kömpiä lattiapediltä viereeni - hyvin usein juuri tyynyjeni taakse. Viimeiseen asti Hupi hyppi aivan normaalisti autoon ja alas, sänkyyn ja alas. Se oli voimakas kropaltaan - ja mieleltäänkin - vaikka kohtaukset varmasti verottivat sen kuntoa.
Kotona se oli aina hyvin rauhallinen ja viihtyi hyvin omissa oloissaankin - toki leikkien vielä jopa Samuin kanssa jonkin verran! Hammasmiekkailua, lelujen repimistä ja kuljettelua. Rutiinit saivat sen kuitenkin aina rennoksi ja raukeaksi, tyytyväiseksi. Kotona, oman lauman kesken = aina parasta.

Innostuin aivan viime vuosina näyttelemään sen kanssa uudelleen. 
Mikä ilo olikaan viedä kehiin hyväkuntoista, lihaksensa täydellisesti säilyttänyttä veteraania. Hupille tulikin menestystä vielä veteraanikehistä jonkin verran ja se sai loistaa Emmin taitavissa käsissä - ja namien äärellä. Hupihan teki ruoasta mitä vain. Kenellä oli ruokaa = Hupin ystävä. Kuitenkaan näyttelymenestys ei oikein koskaan ollut se "meidän juttu". Hupin loistokkuus, glooria, legendaarisuus - ilmeni ihan tavallisessa arjessa, ihmisten kesken heidän kyläillessä meillä, maastokisoissa, narttujen kanssa, lenkkeillessä ja kotona.
Hupin jalostusura oli sangen näyttävä ja menestyksekäs. Jos kaikista suunnitelmista olisi tullut jotain, olisimme sanoneet kaikkeen "kyllä" ja kaikki puhelimella Hupille soittaneet nartut olisivat tulleet oven taakse ovikelloa soittamaan, Hupilla olisi varmasti n. 30-40 pentuetta.


Emme Hupin kanssa koskaan ylpeilleet pentueiden määrällä - ylpeilimme ihan muilla asioilla. 
Vaikka nyt sillä, että Hupi oli viimeiseen asti erittäin terve - ja huippuseuralainen arjessa. Se oli luonteeltaan täysi kymppi, elämä sen kanssa oli helppoa ja vaivatonta. Vaikka olenkin surullinen menetettyäni Hupin - olen myös äärettömän iloinen melkein 15-vuotisesta taipaleestamme, joka hitsasi meitä aina vain enemmän ja enemmän yhteen.

Soisin jokaisen voivan viettää "once in a lifetime"-koiransa kanssa näin pitkän taipaleen.
Nähdä, kokea, tuntea ja elää yhdessä millaista on kun vetreä veteraani menee nuorempien kanssa yhä vahvana, järki leikkaa ja kroppa pelittää. Millaista on, kun luonne puhkeaa kukkaan aikuisuuden kynnyksellä, jalostuu yhä jalommaksi vanhemmiten, millaista on, kun sanaton yhteys pelaa, ajatukset on yhtä.

Olen niin kiitollinen Hupista ja yhteisestä elämästämme, että en pysty sitä edes mitenkään täydellisesti kuvaamaan. En pysty koskaan kuvaamaan sanatonta yhteyttämme toisille, en luonteidemme ja ymmärryksemme yhteen kietoutumista. En sitä, kuinka paljon arvostimme, kunnioitimme ja rakastimme toisiamme.


Kiitos, että olit minun. 

kuvista kiitos Tilda Koskinen
kuvat Hupin 14-vuotissyntymäpäivältä  - paitsi Antti Ruotsalon ratakuva, joka on otettu syyskuussa vuonna 2009