Hyvää Syntymäpäivää Hupi - Happy Birthday Hupi!

Kenzolan "lokapojista" kolmas, eli Hupi, vietti tänään kymppipäiväänsä.
Luxihan täytti 5.10. 8, sitten Viri 17.10. 11 ja tänään Hupilla tuli kymmenen ikävuotta täyteen. Syntymäpäivien täyteinen lokakuu, siis. Oma äitini juhlii tiistaina omia synttäreitään - runsaasti lämpimiä onnitteluja 76-vuotiaalle!

Mutta mikä olisikaan ollut sopivampi tapa juhlia, kuin lähteä lenkille! Kenzolan pojille lenkkeily on lupsakkaa ajankulua tuoksujen, luonnonmaisemien, ihmisten, lintujen, oravien jne. parissa. Synttärilenkillä meinasi kuitenkin hieman kärkipää karata pariin otteeseen, mutta onneksi minulla on hyvät keuhkot ja sain huudettua heidät paikoilleen meitä odottamaan. Kuinkahan paljon olisimme jääneet, jos minulla olisi ollut kaikki 5 koiraa mukana? LOL vaan. Vähän väliä joku pojistani syö ruohoa, imee virtsaa vaahteranlehdeltä, kakkaa tiristää, pissaa sihistää, katsoo maahan, katsoo naapurin tontille, katsoo taivaalle, tuijottaa oravaa, ankkaa, minkkiä, opossumia. Katsoinkin hieman kateellisena, kun se kärkipää käveli ihan ÄLYTTÖMÄN pitkiä suoria ja taipaleita niin, että kukaan heidän koiristaan ei syönyt ruohoa, imenyt vaahteranlehtiä, kakkaa tiristänyt, pissaa sihistänyt. Lukekaapa täältä blogista vanha juttu otsikolla Voimakävely, niin aukeaa hieman enemmän mitä ajan takaa. Kai minä sitten olen opettanut poikani näin? Mutta tosissaan niin - kuten Kissi sen sanoo, tuntuu välillä kävellessäni kuin käsissä olisi 20-kiloiset puntit. Joita sitten kiskon kolmen metrin välein sieltä rotvallista, ruohoa syömästä ja opossumia narskuttamasta.
Hupin kymppi oli kuin olikin kymppi, + 400 metriä päälle: my Logger nakutti 10,4 kilometriä. Reipasta menoa, siis - ainakin kilometrien osalta!

The One And Only Hupi, Ch Twyborn Philadelphia celebrated his 10th birthday today.
He spent his birthday with me, Huima (his son) and Bali (Hupi's brother's grandson) by walking 2,5 hours and 10,4 kilometers. Some of Hupi's children, grandchildren and his friends became and joined us - the more the merrier!

Kiitos mukanamme lenkkeilleille mukavasta seurasta ja Hupin syntymäpäivän jakamisesta Hupille mieluisan harrastuksen parissa. Hupi sai myös ihania lahjoja. Kun rapistelin niitä kotona laittaakseni ne koirien herkkukaappiin, minulla tuli vähän vettä silmiin. Oli niin liikkistä, kun lapset olivat ostaneet isille kaikkia hienoja herkkuja. 

Hupi has been a fantastic companion. He is so sweet, kind, always gentle and playful - and the years do not "show" from him!
He has sired 15 litters, 10 of them in Finland, 5 of them abroad. (Italy, Lithuania, Australia & Estonia) I am truly privileged to own a dog like Hupi is. His name has been omen. Hupi means "fun". That is what life contains with Hupi. Every day.

Hupin korttikimara lähti kuinkas ollakaan lapasesta. Tässä parhaat:

tämän originaalikuvan on ottanut Heli Poikonen

Hupi sai Frodolta (Sopisco Elämänilo) kortin - like father like son.

Tässä me ollaan - päivän lenkkijengi! Vasemmalta Senja Laakko ja "Papu", Miyessa Arizonaboy, Piu Kaiponen ja Cilla, C'mere Malibu ja saluki Enya, Meri Pakarinen ja Marcus, Arja Akkanen ja Sonia, Softouch Ebony Eyes, Anita & Bali, Huima ja synttärisankari Hupi, Liisa Toivanen ja Hali, C'mere Manhattan, Ville Junttila ja Luumu, Terhi Paavola ja Ubi, Besties Upper Class ja Pippe Ahlström kera Nipsun ja Eddien.
Ja kuten huomaatte "otsikosta" tämä jengi on täynnä klassikoita!
kuva Harri Nurmela

Hupin synttärilahjat. :) Niin helluista.

Kiitos teille kaikille ihanasta aamupäivästä!

Ja vielä kerran ihanaa synttäripäivää ihana Hupi,

toivoo Anita, Viri, Huima, Luxi ja Bali!

Ibiza Erottaja Helsinki goes BIG!

I got glorious news from Colin Sarantis, Ibiza Whippets, Australia. Stephie, Ibiza Erottaja Helsinki (AI) (Ch Carry On Ramblin'Man x Federland Highland Lass) took fantastic results in Royal Geelong Show 17.10.2014 - first being BB, then BOB and finally BIG-1!
judge was Sylvano Cassingena

I am more than proud & pleased to receive these lovely pictures from beautiful "Stephie".
My heartfelt congratulations to all involved.
A big thank you from pictures goes to Tina Button.

Sooo Hulalike and in such a beautiful way!

Juttulaina: Onko meistä tullut jo kontrollifriikkejä?

Vantaan Sanomat 11-12.10. otsikon Näkökulma alla on haastateltu taloussosiologian professori

Pekka Räsästä - toimittajana Ossi Kurki-Suonio:

Kun parkkipaikalla näkee valtavan katumaasturin, ajatellaan ilkeästi, että sillä paikataan jotain.
- Tunnemme epävarmuutta erilaisista asioista, olivat ne sitten todellisia tai ei.

Nämä epävarmuutta aiheuttavat asiat ovat Räsäsen mukaan niitä, joita ei kyetä hallitsemaan, sillä juuri hallinnan tunne tuottaa turvallisuutta.

Eniten riskejä synnyttää Räsäsen mukaan ihminen itse.
- Jos ei tarvitse miettiä, kuoleeko tänään nälkään, niin ihminen on aika tehokas keksimään muita ongelmia. Siihen kun lisätään päälle tämä teknologiavälitteinen hallinnan tarve, niin tätä kautta riskit syntyvät.
Myös tieto lisää tuskaa. Uutinen murtovarkaudesta voi saada pohtimaan murtohälyttimen hankintaa. Räsänen huomauttaa myös, että sosiaalinen media on kymmenessä vuodessa mullistanut tiedonvälitystä niin, että nyt myös vanhat uutiset voidaan lukea uutena.
- Yksittäiset tapahtumat elävät aina uudestaan ja uudestaan. Voidaan kokea, että erilaiset epämiellyttävät asiat ovat aina läsnä.
Professorin mukaan kokemus ja rutiinit auttavat rauhoittamaan mieltä. Esimerkiksi liikenteessä usein ajava kuljettaja huomaa harvemmin pelkäävänsä kuin uusi kuljettaja vaikka altistuukin useammin vaaralle.

Myös koulutus antaa usein asioille mittasuhteet. Räsänen korostaa, ettei halu hallita omaa elämää ole sinänsä turmiollista. Se on päinvastoin mielenterveyden peruskivi.
- Mutta mikä sitten on elämänhallintaa ja kuinka pitkälle se ulottuu, on jo toinen kysymys. Voimme mennä aivan liian pitkälle ja tuijottaa kännykkäsovelluksella missä lapsemme kulkee ja soittaa viiden minuutin välein teini-ikäisille. Tällaistakin on.

Alkuperäisen jutun tiivisti Anita
Kuvituskuva Molly ja Milli/Erica Ryysy

Hyvää Syntymäpäivää Viri - Happy Bday Viri!

Viri, Scheik's Comando, pinkissä tepastava sielukas, syvällinen ja suloinen koirapoika juhli tänään 11-vuotissyntymäpäiväänsä! 
Viri, Scheik's Comando sweet & soulful, the oldest Whippet in Team Kenzongos pack celebrated his 11th birthday today!

Syntymäpäivän kunniaksi Viri tarjosi pientä snäksiä koko laumalle ja nakersi aamupalaksi luun. Muuten päivä sujui lenkkeilyn ja siivouksen merkeissä.

Yhdessä Virin kanssa askartelimme syntymäpäiväkortteja, emmekä oikein (taaskaan) osanneet päättää, että PINKKIÄ vaiko syksyisempää teemaa?

Ihanaa synttäriä ihana Pirre-poika!
Isää, isoveikkaa, laumanjohtajaa ja idolia onnittelee: Luxi-poika, Huima, Hupi ja Bali.

ja tietysti Anita-emäntä.
I just love you!

Harrastus - missä menet?

Jouduin hiljan katsomaan peiliin, syvälle sisimpään ja pohtimaan omiakin harrastusvaikuttimiani ja motiivejani - nimittäin iski harrastusmasennus.

Normaali-ihmiselle (?) iskee kaiketi syysmasennus, mutta minulla kolahti somessa kohtaamani "harmiton" harrastajakommentti niin syvälle ja kovaa, että piti lähteä sitä ihan ruotimaan tänne omalle temmellyskentälle, omaan blogiin.
Yritin jo unohtaa koko asian, mutta sitten tuli vähän sellaista tårta på tårta-hommelia vielä mukaan ja vaikka kuinka yritin räpistellä, niin tänne minä nyt tulin melskaamaan sitten kuitenkin.

Laitetaanpas turvavyöt kiinni, voi tulla hieman turbulenssia. 
Kenenkään ei sitten pidä mennä ottaman itseensä, toki ajattelutavan uudelleenmoderointi olisi ihan kiva. Mutta en pakota.
Uusi maastopistesysteemi jäi sitten kuitenkin kaivelemaan harrastajan ja toisenkin mielen sopukoita. Suomen Vinttikoiraliitto nimittäin asetti vuodenvaihteessa sertifikaatille pisterajan. 450 pistettä. Kun pikaiseen tässä (kuitenkin varttitolkulla) käyn koirieni kisakirjoja läpi, niin pääsen seuraavaan resulttikimaraan:
Grey Pupu = 16 kilpailua joissa 450 pistettä tai yli 6 kertaa
Whippet Hupi = 10 kilpailua joissa 450 pistettä tai yli 1 kerran
Whippet Juku = 6 kilpailua joissa 450 pistettä tai yli 2 kertaa
Grey Noppa = 3 kilpailua vanhan pistelaskutavan mukaan
Whippet Lelu = 4 kilpailua; ei yhtään finaaliin johtanutta ae-juoksua
Whippet Hula = 4 kilpailua joissa 450 pistettä tai yli 1 kerran
Whippet Luxi = 13 kilpailua joissa 450 pistettä tai yli 2 kertaa
Whippet Huima = 1 kilpailu, kisa jäi alkuerään
Kirjasin nämä tähän ihan vasiten, jotta saisin kaikupohjaa väitteilleni. Nimittäin mielestäni ei ole ihan slaissi baakkelssia juosta kaksi nappijuoksua ja saada 450 pistettä tai yli.
Koirillani on yhteensä 57 kilpailusuoritusta joista 12 kertaa ne olisivat olleet oikeutettuja serttiin. Helppoako??

Nyt päästäänkin tähän itse asian ytimeen, MIKSI kukin kilpailee (koiransa kanssa)? 
Miksi sinne kisapellolle ajetaan aamun pimeinä tunteina ja seisotaan eläinlääkärijonossa 07.30 startin ollessa hyvällä tsägällä 10.30, finaalijuoksu 13.30, palkintojenjako 18.30? Aiheuttaako tämä pitkä kisapäivä näppylää ja kutkaa siinä määrin, että siitä on saatava Palkintojen Palkinto? Ihan mikä tahansa palkinto ei käy, vaan on saatava mieluusti kerhon logolla varustettu kuulakärkikynä, avaimenperä ja koirapilli. Sitten vähintään HOPEAsija, jollei kulta irtoa. Hopeaahan voi aina hehkuttaa, että "Hävisimme kullan kahdella pisteellä" mutta miten hehkuttaa sitä että koirani oli 12. ja sai sertin? Intoa FB-verbaaliakrobatiaan ei löydy. On mölli olo. Koirahan on siis vain HAPPY, HAPPY, happy!

Tästä tämä kaikki lähti. 
Ymmärrän ihan älyttömän hyvin ihmisen kilpailunhalun, halun voittaa, saavuttaa ja keulia. Koiriin satsataan, niille annetaan proteiinia, rasvaa, magnesiumia ja pekaanipähkinänkuoria. Lenkkeillään my Logger kaulassa ja Sportsträkkeri pinkeänä ja alle 8 kilsan ei juuri lenkkejä kehtaa somettaa. Koiralla on oma vaatekaappi ja siellä fleece, toppis ja toppiksen alle laitettava kevytfleece, sitten on lyhyt lämpöpaituli, pitkä lämpöpaituli ja sateen pitävä takki ja tuulen pitävä takki ja maanantaisin on akupunktio, keskiviikkoisin vesijumppa ja perjantaisin hiekkamonttutreenien jälkeen hermoratahieroja. Koiraan todella panostetaan ja tavoitteet ovat sen mukaisia. Näin pitääkin olla. Jossain määrin. Mutta että sitten mennään ja ikäänkuin dissataan SVKL:n säännöt, sääntöjen mukaan serttejä napsineet ja heidän huoltojoukkonsa. Mulle tuli paha mieli.

Ja mulle tuli paha mieli nimenomaan MUIDEN puolesta.
Tätä jäinkin sitten viikoksi miettimään. Kaveri toisesta rodusta kysyi, että pahoititko mielesi henkilökohtaisella tasolla, kohdistitko moitteen itseesi ja omiin koiriisi. En. Koin serttirajaan puuttumisen dissauksena. Väheksyntänä. Ihoni näppylöityi VÄHEKSYNNÄSTÄ.
Kunnioitan SVKL:n kilpailuelintä joka tämän pisterajan on luonut. Samoin kuin niitä kaikkia koiria, jotka tämän pistemäärän ovat saavuttaneet ja juoksaisseet itselleen maastosertin. Onko maastokisa lopulta tehty koirille vai heidän omistajilleen? Onko sillä tarkoitus mitata koiran suoritusta, sen kykyä tehtävään, johon se on ihan peräti jalostettu? Vaiko tarkoitus tuottaa omistajalle glooriaa, mantteleita ja titteleitä?
MINUSTA kaiken keskiössä on koira. 
Olen niitä ihmisiä, jotka itkaisevat nähdessään Youtubessa tuntemattoman koiran  agility-nappisuorituksen. Pillitän myös, kun kaikki ei mene ihan nappiin.
Olen sittemmin katsonut Balin junnutittelinvoitto-videon (ISO kiitos Susanne Siponmaa!!!!!) varmasti noin abaut 13 kertaa (okei, 20 voi olla lähempänä totuutta!) - ja joka kerran silmäni kyyneltyvät. Ei siitä, että koirani voitti, vaan TUNNELMASTA. Siitä, että pienenpieni hakunilalainen Balitsukki siellä tepsuttaa menemään ja kaikenkukkuraksi joku videolla vielä huutaa "Hyvä Anita!!". Video - itse tilanne - koskettaa. Ja niin sen pitääkin.
Koiran tulee saada arvostusta, koska se on niin hieno eläin. Koira juoksee (maastossa) rodunomaisesti, lähtee hienosti, kiihdyttää, kääntyy, seuraa, on innokas, sillä on vietti ja taipumukset kohdallaan. Se osaa käyttää älliään, osaa valita juoksulinjatkin, se juoksee maksimaalista vauhtia silloin kun pitää ja himmaa silloin kun pitää. Koppa päässään se tekee vielä tappoloikankin ja repii jäniksestä suikaleen. 
Kaiken keskiössä on tottavie koira. 450 pisteen ARVOINEN koira - tai oikeammin kisa-taipumuskoesuoritus. Suorituksesta kuuluukin olla ehdottomasti ylpeä KAIKILTA osin.

Olemme kuitenkin  tänään saaneet lukea omistajasta, joka oli kisapaikalla ojentanut koiraansa potkaisemalla sitä kylkeen. 
Oliko koira kenties "tehnyt jotain tyhmää" oliko se hyppinyt, riehunut tai jotain muuta toissijaista - yhtäkaikki tällaista ihmisen käytöstä ei voi hyväksyä. Ihminen hankkii koiran yleensä useasta (?) syystä. Ensin viehättää rotu, sen ominaisuudet, ulkomuoto, käyttötarkoitus ja sitten kyseinen yksilö. Otamme, valitsemme ja maksamme luontokappaleen jolle MEIDÄN on syytä tarjota mahdollisimman mieluinen kasvuympäristö kera oikean ruoan, ulkoilun ja harrasteiden. On aika s*tanan lieromaista ruveta jossain oman pienuuden hetkellä, synkkien ajatusten keskellä ojentamaan koiraa potkien. Sietäisit hävetä ja julkisesti sinä alhainen koiraasi potkiva olento. En kykene puhumaan sinusta edes ihminen-sanalla.

Harrastus on näköisesi.
SINÄ olet YKSI harrastajista, yksi heistä, jotka vievät harrastussanomaa eteenpäin kuin viestikapulaa. SIKSI jos sinä kirjoitat julkisesti, että "en voi iloita" harrastaessani, koska koirani oli vasta 16. olet omalta osaltasi vastuullinen uusien ja nykyisien harrastussukupolvien tavasta ajatella. Vaikka aliarvioit koirasi suoritusta, älä aliarvioi omaa vaikutustasi.  Väheksymällä omaa suoritustasi väheksyt myös muiden suoritusta.

Kommenttisi voi nimittäin osua 16-vuotiaan harrastajan silmään, jolla on 2-vuotias perusterve, kiva koira, jolla on vietti ja taidot kohdallaan. Tämän 16-vuotiaan Päivi Peruspositiivisen koira juoksee ensimmäisessä kisassaan - rodunomaisessa taipumuskokeessa - alkuerässä 222 pistettä ja finaalissa 228. Silmät pullistuen päästä, lihaksien pullistumisesta puhumattakaan, kaverin härkkiessä  ja Päivi Peruspositiivisen Jeri vaan vetää. Maalialueella se omii vieheen, repii sitä minkä kopaltaan pystyy ja hymyilee koko s*tanan loppupäivän kieli maassa. Ja tästä ei sitten kuulu antaa "palkkaa", eli serttiä, koska 450 pistettä on "lapsellisen helppo saavuttaa"?

VÄITÄN että omalla esimerkillä voimme vaikuttaa. 
Voimme välittää positiivista harrastussanomaa sensijaan että dissaamme, moitimme ja väheksymme. Harrastaminen ei toki ole samanlaista kuin ennen. Ylipäätään mikään ei ole niin kuin ennen. Tämän sain taas kuulla kaverini ostettua kalliin ÄLYpuhelimen. Yritin nillittää että missä ja kuka on ottanut huomioon MEITÄ jotka yhä haikailemme simpukkapuhelimien perään. "Ennenvanhaan ei ollut tietokoneita eikä nykyään saa oikein enää mistään lankapuhelimiakaan" hän sanoi. Vaikka vastine ontuikin eikä vastausta löytynyt siihen, että miksei kukaan puhelinvalmistaja ole ottanut (enää) huomioon meitä jotka haluamme vain soittaa puhelimillamme, niin minä väitän koiriin liittyen sitkeästi että ENEMMISTÖ haluaa harrastaa koiransa kanssa iloisessa ja positiivisessa ilmapiirissä.
Eihän siitä nyt jumankekka mitään tule, että Auliina Autolautta postaa koiransa saaneen Eestin juniorivalionarvoon tarvittavat sertit. Sitten tulee Kaisa Kateellinen ja Viivi Väheksyjä ja kuittaa: "Virosta on tosi helppo saada sertit" ja "Emmä oikeen osaa pitää tota arvossa".
Mekin saimme Balin kanssa kuulla: "Vähän liikaa keulit kyllä". Samainen harrastaja muuten kuittaili kuulleensa luotettavasta lähteestä maastoserttien saamisen "helppoudesta"; helpolla kuuleman tulee. Voi pyhä jysäys. Tarkempi haastattelu osoitti hänen olevan kauttaaltaan sitä mieltä että rataKV-aikakin tulee likipitäen jo siinä kun koira hyppää Toyotan takapaksista ulos kisapaikan parkkipaikalla. Ei tunnu missään.
On se nyt kumma, jollei tunnu. Pitäisikö ihan vaihtaa lajia?

KOSKA harrastuksesta tuli tällaista? Miksi pitää ylipäätään kysyä missä menet? 
Suomen näyttelysertit tulevat jo postissa ennakkoon ja Virosta ne "haetaan". Tuomarit ovat milloin puusilmiä milloin vain kuutamolla. Ahtaat takaliikkeet jäävät huomiotta ja lannepituuteenkin olisi pitänyt puuttua. Selän kaarevuudesta tehdään yksinomaan voittajien valintakriteeri ja tuomarin makumieltymykset olivat neandertalin aikakauden aikaisia. Voittajia ei "ymmärretä" ja tuomaria vielä vähemmän. Maastokisassakin 450 pistettä on heikko tulos ja vain yli 500 meneviä pisteitä sopii hehkuttaa.
Millaista viestikapulaa siis välitämme?
Aikoinaan eräs toisen rodun harrastaja laittoi minulle viestiä Facebook-profiilissani olleesta kuvasta. Sellaista ei hänen mukaansa pitäisi julkaista. Koira astui kuvassa ristiin ja rodun tuomarit voisivat sakottaa tulevaisuudessa esim. 5-vuotiasta koiraani tästä 4-kuukautisena otetusta kuvasta; he saattaisivat nimittäin muistaa, että koirastani oli tällainen dramaattinen kuva Facebookissa. Olipa toisesta koirastani ravistuskuva profiilissani. Korvat olivat siinä sangen hassusti ja ehkä kuvassa huulikin heilahti. "Minkälaisen kuvan annat koirastasi tällaisella kuvalla". Kyllä on mennyt vakavahenkiseksi. Ihan jo FB on virallistakin virallisempi "esittelykanava" ja koirien kuvat on syytä olla 100% priimaa, ettei vaan 2013 julkaistasi hulvatonta pentukuvaa kera hassujen korvien, koska 2018 tulee Facebookissakin oleva tuomari arvostelemaan oman rodun erkkariin ja nakkaa kyllä eehoon tästä hyvästä. Niin oli korvat rullalla siinä vaikkakin hulppean veneen kannella. Kuvien tulee KAIKILTA osin olla priimaa. Asialla ei ole mitään tekemistä sen tosiasian kanssa, että virheetöntä koiraa ei ole. Kuvien tulee kuitenkin antaa ILLUUSIO virheettömästä koirasta.

Miten harrastamiseen saisi rentousmomenttia? 
Miten tämän saisi edes kuulostamaan ulkopuolisen korviin sellaiselta, että HAUSKAA on ja koiran kanssa on ylipäätään pirun kivaa touhuta? Ollaan sitten ykkösiä tai seitsemänsiä. Niitäkin ihmisiä kun aika paljon on, jotka vain kotona möllöttävät koiruus kainalossa ja päivän aktiviteetti on Emmerdalen katsominen popparien kanssa ja hyvän sään salliessa viiden kilsan lenkki.

Miten voisimme omalta osaltamme muuttaa tai vaikuttaa seuraavanlaiseen päivitykseen:
Oltiin SiruBellan kanssa Ööstemaassa näyttelyssä. Siellä oli 16 koiraa. SiruBella oli ERI/3 SA. Meillä meni kyllä tosi huonosti. Mä olin ihan sekaisin, ja kävelin kun piti juosta. Anteeksi kaikilta. Tuomari sanoi, että meidän pitää tulla uudestaan sen kehään, koska se olisi halunnut laittaa SiruBellan voittamaan. Mutta en mee. Hävettää niin paljon, koska kävelin. SiruBellakin oli jotenkin vissiin liian laiha. Tai lihava. Tai jotain. En ymmärtäny, kun tuomari puhui belgiaa.
Seuraavana päivänä meillä oli maastokisa. SiruBellan eka kisa ja se sai 458 pistettä ja oli 20 nartusta 15. Mutta en pysty iloitsemaan, koska mulla oli pakki ihan sekaisin. Ja niin oli SiruBellallakin. Lisäksi mun päätä särki ja pyörrytti. Parkkipaikalla yksi Taneli tuli sanomaan, että "onpa ruman värinen whippet" ja sen emä vasta ruma onkin (se jotenkin tunsi sen) joten meidän päivä meni ihan piloille. Lisäksi Shelliltä oli lihapiirakat loppu. Mä en voi syödä muuta kuin lihapiirakkaa. Kotimatkalla autosta kuului vielä kolinaa ja hirvi meinas hypätä eteen. Ihan paska päivä. Vieläkin pyörryttää. 

Anna POSITIIVINEN viestikapula eteenpäin. Tästä eteenpäin. Jooko?

Lenkillä 3.10.2014

En tiedä koska toivun tästä uudesta, minua kohdanneesta nimitraumasta. 
On ollut kyllin hankalaa sopeutua puhumaan Kolmostiestä, Hämeenlinnanväylästä ja Tamperetiestä - enkä edes tiedä, mikä näistä on oikein vai ovatko ne kaikki? Kun ihmiset sitten kuulivat Kenzolan muuttavan tänne; niin muutamat ihastelivat: "Oih, siinä on se Vantaanjoki ihan vieressä, sen viertä on mukava tepastaa" - luulin lähtökohtaisesti Vantaanjoen ja Keravanjoen olevan sama asia. Korvani tallensi Vantaanjoen kuitenkin ensimmäisenä ja eilen jouduin syöttämään päähäni uutta dataa asian oikean laidan paljastuessa; kyse on siis KERAVANjoesta, ei Vantaanjoesta.

Minulla on uudelleenohjelmointi kesken. Jos siis huomaatte minun puhuvan Vantaanjoesta; korjatkaa. Asun Keravanjoen vieressä.

Ja nyt lenkille:

Koirieni mielestä asuinpaikan valinta meni nappiin. Oravat iloittelevat päivät pääksytysten AIVAN oven edessä. Tarkkailu alkaakin heti.

Ovemme edessä ei ole vain kaunis viheralue tai kauniita puita, vaan oravien TEMMELLYSKENTTÄ!

 Kylänraittia. Tämän sillan alla menee muuten KERAVANjoki.

 Koivulla on vaahteranlehdet??

 Hyvin lähellä lenkkipolkua virtaa KERAVANjoki.

 Sorsat päiväkävelyllä.

 Kyyhkyillä on tuumaustauko.

 KERAVANjoki virtaa puiden kauniisti reunustaessa.

 Ruusu ja ruusunmarjat.

 Syksy! Kuva on Heurekan edestä.

Kuin myös tämä kuva. Heurekan edustalla on (istumiseen hyvin soveltuva) kivinäyttely. Monenmoista kivenjärkälettä ja plaatua ympäri Suomen.

Heurekan edessä on myös whippeturheiluun soveltuva isohko nurmialue. Tässä sitä on Antin vinkistä (kiitos, hehheh!!) juoksutettu Kenzolan teiniosastoa jo useasti.

Jiihaa! Tämä ei vastaa kooltaan ihan Hakunilan urheilupuiston MASSIIVISTA jalkapallokenttää, mutta riittää muutamaan whippetkiekkaan oikein hyvin.

 Kuten kuvasta näkyy - hauskaa on! Kuvassa myös Lidlin piilomainontaa.

Nyt on punaista ja marjaisaa!

Päivän kokonaislenkkisaldoksi my Logger mittasi 4,2 km. Syyskuussa kävelimme uusissa KERAVANjoenvierusmaisemissa 148,4 km. Mitä olen koirieni kanssa jutellut, niin ovat tykänneet. Maisemat ovat luonnonläheiset ja monipuoliset.

Luxi 8 vuotta - Luxi 8 years!

Tänään Luxi vietti 8-vuotissynttäreitään. Itselleen aika tyypilliseen tapaan, eli rennosti.

 Hauskaa syndelssonia Luxi - Happy Bday Luxi!

Tepastin aamulla Balin ja Hupin kanssa Keravanjoen vartta Koivuhaan ostarille ja takaisin, mukana meillä oli Erica ja Molly. Tähän asti olen luullut asuvani Vantaanjoen vieressä, mutta kyseessä onkin Keravanjoki! Fiksatkaa my Logger-team äkkiä karttapohjat, niin reittejä pääsisi kuvantamaan! Ettei tarvitsisi yli kuukauden puhua lenkkipaikoista väärillä nimillä.

Luxi, Huima ja Viri tepastivat sitten pienen aamutepastuksen kolmistaan. Kämppiksen ohjastamana. Syntymäpäivän kunniaksi Luxi tarjoili nakkeja ja Dentastixejä kotiin jääneille. 

Luxi on jo huomattavasti paremmassa kunnossa. Itseasiassa se on täysin oma itsensä. Pitää kuitenkin malttaa mieli ja ministellä lenkkien kanssa vielä ainakin parisen viikkoa.

Kylläpä olikin leppoisa synttäripäivä. Ja ei kerrota muille, että sait vielä kanaakin illalla naposteltavaksi, ilman että kukaan näki. 
syntymäpäiväonnittelee: Anita-emäntä, Viri-isi, Hupi, Huima ja Bali!

Kenzola on muuttanut!

Viime talven jäljiltä - apua, uusi talvi on ovella!! - sain kämppiksen lobattua muuttohenkiseksi.
Ei se etupiha niin hyvä juttu ollutkaan koirataloudessa. Pieni etupiha muuttui talvella "valtavaksi". Mäen päällä sijaitseva kiinteistömme kehitti uskomattomia tuulipyörteitä ja lumi suorastaan JYRÄSI ja PUSKI pihallemme. Jos lunta sateli normaalisti 5 senttiä, sitä oli meidän pihalla 50 senttiä. Kinostuneena. Pakkautuneena. Reiteen asti.
Ja kun ei sitä saanut mitenkään HELPOSTI poiskaan. Pihamme edessä oli parkkipaikan kiviseinä, joten lunta oli kannettava käsipelillä lapio kerrallaan METRIEN päähän. Parhaimmillaan tein joskus ulostuloväylää tunnin.  Ai kauheata, kuinka tätä kirjoittaessa syvät, traumaattiset haavat taas aukeavat.

No, enemmittä traumojen kaiveluitta löysimme itsemme kuukausi sitten Helsingistä, Heurekan vierestä (asumme aivan Vantaan rajalla). Pienien alkukankeuksien ja kepposien jälkeen alamme kotiutua. Parissa viikossa saatiin kämppä näyttämään asuttavalta ja nyt uupuu enää pientä hienosäätöä. Pimennysverhoja, videoiden ja stereoiden kytkemistä, terassin rakentamista ja sen sellaista pientä.
Lenkkimaastot ovat todella kivat. 
Pääsimmeköhän me hiihtäjistäkin eroon? Tämä jää tulevana talvena nähtäväksi, mutta alustavasti näyttää lupaavalta.
Vielä en kovin kummoisia lenkkiviritelmiä ole tehnyt, kun my Logger-sivustolla lenkkejä ei vieläkään pääse kuvantamaan. Toivottavasti pojat saavat pian kartat pelittämään! Jokatapauksessa aivan oven edestä lähtee lenkkiä vasempaan ja oikeaan ja sivuunkin tarvittaessa. Vasemmalla olemme käyneet kääntymässä Koivuhaan cittarilla, vasenta puolta joenviertä sinne ja oikeaa takaisin. Reitti on n. 6,5-7 km. Oikealla olemme käyneet kääntymässä Jokiniementiellä ja palanneet Tikkurilantietä takaisin. Reitti on n. 4 km. Puistolan ostarille ja takaisin on 3,5-4,5 km; tällä reitillä onkin useita paluuvaihtoehtoja. Jatkamme lenkkeilyharjoituksia, tosin nyt aamuisin huomattavin loivennuksin Luxin kaularangan äidyttyä kipeäksi.

Katsellaanpa hieman uutta Kenzolaa kuvin:

Puupi tarkkailuasemissa. Ihanaa, kun on eteinen!!!! Aiemmassa Kenzolassa oli ahtauduttava ensin postimerkin kokoiseen tuulikaappiin (täällä sekin on kaksinkertainen!) ja sitten olitkin jo olohuoneessa. Ilmava sisääntulo on oikein jees. Vai mitä Hupi?

 Huima ottaa rennosti.

IKEAn kahden hengen mv-sohva lähti uuteen kotiin. Se, jossa istuessa putosi aina tyynyjen väliin. Tilalle kämppis osti limenvihreän sohvan jonka koirat ottivat heti omakseen. Tuntuu se kelpaavan kämppiksellekin.

 Bali koemakaa. Se on siis hyvä istua ja hyvä pötköttää.

 Yksi koirapeti löysi paikkansa pokaalikaapin edestä. Hupi edustaa siinä näin.

Hieman tuntuu Hupia harmittavan, koska yksi hänen mieleisiään rentoutumispaikkoja oli sohvapöydän alusta. Nyt sinne ei mahdu. On jäätävä tähän sivuun.

 Kämppiksen (yhä vaiheessa) oleva huone.

Meikäläisen makkari. Töllö on tuossa vasemmalla. Verhon takana siintää parveke. Siellä onkin tullut jo tomisteltua - ehdottoman hyvä juttu, että nyt pääsee kätevästi heti parvekkeelle tomuttamaan, eikä tarvitse lähteä hiihtämään toiseen kerrokseen, kuten Heppishaantiellä.

Näitä IKEAn LACK-pöytiä tuli hankittua lopulta kaksin kappalein. Tähän ja keittiöön. Juuri sopivan kapea - samalla vankka - sivupöytä. Myös tuo vihreä lamppu on IKEAn löytö.

Siinä se taas möllöttää. Kämppiksen baarikaappi. Heitettiin (heitin) muuten aika paljon tavaraa pois tästä hökötyksestä. Lähti liköörinjämä jos toinenkin, ynnä yksinäisiä, koskaan käyttämättömiä laseja. Onneksi sen nyt kuitenkin sai naamioitua kaikenlaisin härpäkkein ja sivutuottein kohtuullisen viihtyisän näköiseksi?

 Kuten kirjoitin, pojat tykästyivät limesohvaan.

 Ja minä tähän lamppuun. Mikä helpotus, että kämppis ei jaksanut väsätä tuuletinvalaisinta kattoon.

Tammikuuta odotellessa.

Koiramaailman kriittisyydestä - ja muuta koiramaailmaan liittyen.

Aina aika-ajoin koiramaailmaa jytisyttää milloin jytky ja milloin heiluttaa loivempi aallontapainen.

Ja jokaisella rodulla on oma "jytkynsä", kuten nyt vaikka taannoinen Facebook-linkkaus englanninbulldogista, jonka kuolinsyy Koiranetissä oli "raskauteen tukehtuminen". Hatunnosto koiran omistajalle, joka oli diagnoosin kirjannut kuten se avanneen ell:n lausumana kuului. Tämän tapauksen kohdalla kuuluu mielestäni kyseenalaistaa suureen ääneen rodun elinkelpoisuus.

Koiramaailma on siitä mainio maailmansa, että siinä eläessään, hengittäessään ja mukana kulkiessaan käy läpi tunneskaalaa laajalla aspektilla.
Yhdessä hetkessä iloitaan sertistä ja seuraavassa volistaan rakkaan lemmikin sairastumista. Koiran kanssa voi kokea verrattain helposti onnistumisia, mutta hyvin helposti myös erittäin suuria epäonnistumisen tunteita. Facebook on tuonut monien ihmisten koiraelämän nähtäväksemme ja kommentoitavaksemme. Onnistumisiin on myös paljon helpompi lähteä mukaan kuin kommentoimaan negatiivisia päivityksiä ja murheen suosilmäkkeitä.
Se, miten me suhtaudumme kulloinkin kuhunkin asiaan, kertoo meistä itsestämme paljon. Koira - ja koiramaailma - voi siis toimia hyvänä peilinä itsellemme - jos olemme halukkaita ajatuksiamme peilaamaan ja kohtaamaan?

Itsetutkiskelu ei ole mitään ihan helppoa hommaa eikä se aina edes kannata. 
Ymmärrän, jollei joku halua tehdä sitä lainkaan. Eikä asiat aina vuosienkaan itsetutkiskelulla selviä. Eikä asiat tässäkään suhteessa ole mustavalkoisia. Viha ja rakkaushan kulkevat usein käsi kädessä. Kun epäilemme toista, epäilemme usein itseämme.

Itsetutkiskelevatko koirat?
Luulisin näin. Harva mahtaa ymmärtää, että koirakin on muuttuva yksilö. Sen pentuaika on lopulta ohikiitävä hetki, yhdessä hujauksessa ollaan honkkeleita junnuja. Sitten pitäisi jo omistajan ja ympäristön mielestä melkolailla justiinsa "käyttäytyä" ja osata ja ymmärtää yhtä ja toista. Tietyn virstanpylvään (usein ikään liittyvä) jälkeen juostaan kinkereissä minkä ehditään ja sitten joko menestyksen tai menestymättömyyden jälkeen tai myötä joskus vetäydytään kiireisiin ja bensakuluihin vedoten kotisohville tai hurjasti somettamalla jatketaan kinkeristä toiseen. Olettavatkohan omistajat, että koira pysyy muuttumattomana aina ja alati? Kun se vuoden iässä oli luonteeltaan x, niin miten se seitsemänvuotiaana on luonteeltaan enempi y? Kun se Tampereella käyttäytyi näin, niin miten se Ivalossa heittäytyi vallan vallattomaksi?
Koiraa sanotaan sopeutuvaksi eläimeksi. Sitä se parhaimmillaan onkin. Mutta sopeutuessaan koirakin joutuu itsetutkiskelemaan, muovautumaan, muokkautumaan, hioutumaan ja sen tulee tulla silmissämme aina viisaammaksi, kauniimmaksi ja mielellään vanheta viisaasti.

Minusta on joskus hassua, että joku luo persoonakuvauksen koirasta tunnin tapaamisen perusteella.
Koira kun ei ole mielestäni koskaan yhtäkuin millainen se oli joulukuussa hiekkakuoppalenkillä tunnin ajan. Tai millainen se oli meillä käydessään pikaisesti tammikuussa. Tai kun näin sen kehän laidalla hetken. Näin kuitenkin käy jatkuvasti. Syyllistyn siihen itsekin. Luon kuvan tapaamastani koirasta joskus hetken perusteella. Tosin väitän hakevani luomalleni kuvalle myös vahvistusta. On eri asia "tuntea" koira tunnin, lenkin verran tai maastokisapaikalla nähtynä kuin elää sen kanssa 24/7.

Nyt tuntuu olevan muoti-ilmiö puuttua kovalla kädellä ja tuimalla sanan säilällä esimerkiksi Facebookissa nähtäviin tilapäivityksiin, missä ongelmakoira hakee uutta kotia.
Yleistää ei voi eikä pidä, mutta siinä missä hyvin herkästi lähdetään syyllistämään omistajaa milloin piittaamattomuudesta ja milloin "puolitiehen jääneestä" koulutuksesta voisi tässä kohtaa tutkiskella oman syyttelyn taakse. MITÄ tunteita se koiraraasu ja sen koiraraasun tilanne minussa herättää - ja MIKSI?
Pitääkö ihmisen käydä aina omakohtaisesti jotain vastaavaa läpi ennen kuin hän pystyy samaistumaan edes hetkeksi koirastaan luopuvan kohtaloon? Jumankekka jumankauta nääs asiat voi nähdä niin monelta kantilta. Kuka heittää sen ensimmäisen kiven ja sanoo, että tämä tai tuo tapa nähdä asiat on ainoa oikea. Oletko käynyt koirasi kanssa kuusikuisen Ehjääntymisklinikka-kurssin. Miksi et? Ettet vain olisi itsekäs? Senkin.

Jokatapauksessa Facebookin kautta voimme ikäänkuin elää hetken - monesti vain sekunnin - toisen housuissa ja ylentää itsemme usein samassa ohikiitävässä hetkessä toisen elämän parhaaksi tuntijaksi?
Hulluuden ja nerouden raja on veteen piirretty viiva. Mikä on normaaliuden määre? Ja kuka sen määrittää? Ja niin edelleen.
Koirat ovat persoonallisia mutta niin ovat tottavie niiden emännät ja isännätkin. Elämä ei ole koskaan mustavalkoista eikä ymmärrys ole avain onneen (tuomitsemisesta puhumattakaan) mutta ymmärtämällä toista, avaamalla ovia niiden sulkemisen sijaan annat myös itsellesi tilaa, avaruutta ajatuksillesi ja ymmärtämällä toista ymmärrät itseäsi. Tuomitseminen sulkee, myös sinua.

Itse miettisin ensisijaisesti MISSÄ ROTUMME menee, jos sen yksilöt eivät kestä muutosta?
Muutos, oli se sitten konkreettinen muutto, tai ensimmäinen astuminen, laumakokoonpanon muuttuminen, työaikojen pidentyminen/lyhentyminen jne. saa ihan varmasti koiran itsetutkiskelemaan kuten yllä väitin. Koira on muuttuva yksilö. Olen aina ollut sitä mieltä ja tänä päivänä olen sitä mieltä yhä vahvemmin. Koira elää ja muuttuu koko elämänsä ajan. Jotkin sen luonteenpiirteet vahvistuvat, jotkin heikkenevät, jokin luonteenpiirre poistuu kokonaan, joku tulee tilalle. Mikä tässä on niin vaikeata meidän ihmisten ymmärtää? Onko se nyt jumankauta niin, että siinä missä me lokeroimme ihmisiä me lokeroimme jo koiriakin?

Palatakseni ensimmäisiin lauseisiin; missä rodun tila menee jos koira kuolee raskausaikana tukehtumalla? Tarvitaanko tähän vielä rautalankaa? Miksi oman rotumme yksilöt eivät kestä muutosta? Miksi niiden mieli järkkyy? Mitä voisimme tehdä? Pitäisikö meidän alkaa käyttää jalostuksessa selkeästi varmaluonteisempia yksilöitä? Auttaako sekään? Varmaluonteinen voi kuitenkin olla tietyissä tilanteissa mammanpoika tai perusseesteinen narttu voi olla eroahdistunut aina maanantaisin?

Ähh. Enkä ole päässyt vielä edes itse asiaan.
Aina silloin tällöin lenkillä tulee mietittyä omaa ulkomuototuomariksi pyrkimismatkaa. MIKSI minä sille matkalle lähdin, miksi jäin junasta ja mitä ajatuksia tämä pyrkiminen minussa NYT herättää. Varsinkin kun kuulen "ilahduttavan raadollisia" tarinoita umt-maailmasta. Ja tällä tarkoitan tietenkin vain sitä, että ulkomuototuomaritkin - yllätysyllätys - ovat vain ihmisiä. Joukossa on luontaisia kykyjä, koirille elämänsä antaneita ja antavia, asiaan vihkiytyneitä, tiedon haalijoita ja tietoa omaavia, jatkuvasti osaamistaan syventäviä - ja joiltain tämä kaikki sujuu kuin tanssi, ihan vain ilmaa hengitellessä. Tämä matka, minkä tein, millä olin, syvensi jokatapauksessa omaa ajatusmaailmaani ja vieläpä syvästi. Omalla kohdallani koiraharrastus on likipitäen kliimaksissa. Se on ottanut, mutta se on antanut. Luoja, että se on antanut! Palaset loksahtelevat kuin legopalikat paikoilleen ja viimeksi tänään ihmettelin aikaisella aamulenkillä, että miksen jumankekka voi luottaa intuitiooni enemmän? Se ei nimittäin pettänyt taaskaan liittyen erääseen muuhun koira-asiaan. Intuitio VOI kantaa ja viedä, miksi me ihmiset monimutkaistamme asioita?
Katsokaa kuvan koiraa. Se elää viettiensä ja vaistojensa varassa ja tuntee olonsa turvalliseksi ja seesteiseksi maatessaan koirapedillä. Toki sen kirsu on vähän vinossa ja kamera ei ehkä ole tarkentanut ihan priimasti (jota sitäKIN asiaa kuuluu nykyään pyytää anteeksi!!), peti on halpismallia ja koiran kaunis fawn-väri ei pääse oikeuksiinsa....

Hämmennyn joka kerran kun tuomaria moititaan puusilmäksi.
Yksi tuomarin lause arvostelukaavakkeesta irrotetaan kontekstista, vängätään että "kun ei kukaan koskaan ole sanonut koirallani olevan heikko alaleuka - miten tämänpäiväinen tuomari SAATTOI sanoa niin"? Kun oma koira ei voittanut/pärjännyt/saanut ERIä/SAta - takerrutaan lillukanvarsiin ja vähäsen sillattis niinku myrkytetään omassa suuttumuksessa sitten koko lähipiiri. Ja kaverin kaverit. Jos Facebook sen sallii. Ei se itseen meneminen auvoa tee, eikä se ole avain onneen, mutta se saattaisi hippasen avata silmiä ja laajentaa ajatusmaailmaa. Ei siitä ainakaan haittaa olisi?

Koirat ovat ihan mielettömän ihania olentoja.
Ne totisesti vievät meidät mennessään, jos annamme niiden tehdä niin. Ainahan koiran voi ottaa vain lemmikiksi ja tepastaa sen kanssa seitsemänmetrisessä flexissä pitkin ja poikin. Ja sitten kun näkee viisipäisen lauman lähestyvän, voi iskeä itsensä ja koiransa parkkiin. Tukkia koko tie. Mutta koiran voi ottaa myös lähteäkseen matkalle. Ensin rotuun, sitten sen yksilöihin. Mitä upeita maisemia näetkään ja mitä oivalluksia saatkaan lähtiessäsi oman rotusi kanssa matkalle kohti sen historiaa ja käyttötarkoitusta. Tuskin englanninbulldogin "käyttötarkoitus" oli saattaa se niin sairaaksi, että se tukehtuu raskauteen?
Ollessasi matkalla ja yhdessä tehdessänne, opiskellessanne toinen toista - voisiko sitä kriittisyyttä himmata ja hakea uutta aspektia koko harrastukseen positiivisuuden kautta? Väitän ja kovaa, että ollessasi kriittinen toista kohtaan olet sitä myös itseäsi kohtaan. Ollessasi kriittinen itseäsi kohtaan, olet sitä myös muita kohtaan. Kun himmaat ja downshiftaat omaa suhtautumistasi koiramaailman lieveilmiöihin, kohdistat kritiikin oikeaan osoitteeseen mielellään parannusehdotuksen kera (esimerkiksi MTV ja Emmerdalen esitysajat) voit huomata, että muiden koiranpito ja puusilmät tuomarit eivät ahdista enää niin paljon.

Voit jopa hakeutua Facebookin Matti-sivulle ja huomata hymyileväsi, kun Matti esim. käy koirapuistossa ja saa kuraa naamalleen. Esim. beauceronin takia.

Maailma tarvitsee ilopillereitä. Ei ilonpilaajia.

Hitsi, että olenkin löytänyt näin ihanan rodun kuin whippet. Haksahdus soikoon ja ilosanoma vieköön - Get a pet, get a Whippet. Ja relaa vähän.
Ja tämä oivallus koskee myös esim. minua.

Melko paljon mahtuu nähtävää neljään ja puoleen kilometriin.

Lenkillä 16.9. käpsyttelimme Vantaanjoen viertä tällä kertaa oikeaan. 
Ja nyt on hienoisia vaikeuksia kartoittaa näitä uusia reittejä, sillä my Loggerin Traxmeet-palvelussa on edelleen "kartoituskatko". Olisi kiva päästä näkemään satelliittikuvassa MISSÄ kävimme kääntymässä ja MITEN reitti olisi jatkunut. Olen nimittäin ÄLYTTÖMÄN huono katsomaan a) karttaa b) tietokoneen näytöltä vaikkapa Google mapsia jne. Esimerkiksi Jokiniementie ei näytä ollenkaan jatkuvan/menevän kävelemässämme kohdassa kuten kartta sen näyttää. Hämäävää. Traxmeet-palvelun satelliittikuvassa näkyisi selkeä VIIVA kuvaamassa käveltyä reittiä.

Tämä joenvarsireitti näyttäisi jatkuvan melko loogisena (?) alla olevan sänkipeltokuvan vierestä, mutta vedimme kuitenkin varmemmaksi vakuudeksi uun, koska reitistä olisi saattanut tulla liian rankka kuumana päivänä Pirrelle.

Lähdetäänpä siis kuvien kera tiistaiselle Kenzola-lenkille:

 Ei huono mittarilukema 16.9. kellon ollessa aamu10.

 Kaunista reitinvartta.

 Tikkurilan maalitehtaan edessä kelpaa syödä työeväät.

Joenvarren miljöötä.

 Ja uutta rakennetaan.

 Joenvartta päädytään ensimmäiseksi tänne, Jokiniementielle. Tässä kuvassa katse oikeaan.

 Ja tässä tienylityksen (ei suojatietä!) jälkeinen näkymä suoraan.

Jaapajaa. Joku voisi kertoa, että minkä kaupunginosan sähkölaitos se siellä möllöttää? Ihan inan on hulppea sänkipelto ympärillä. Jota Hupi tässä kuvassa mittailee.

Pieneksi hepulihetkeksi pääsivät Huima ja Bali hihnoissa huiskaisemaan ympyrän. Ensi kerralla kävelemme pidemmälle peltoa, niin uskallan päästää kokonaan irti. Tuossa viereisellä hiekkatiellä oli meinaan jonkin verran (koirallista) liikennettä.

Vedimme siis hiekkatiellä uun ja lähdimme kävelemään Tikkurilantietä kohti kotikontuja. Enpäs muuten tiennytkään, että KRP on täällä!

 Tikkurilantietä kotiinpäin.

Heureka aidan takaa.

Lenkkispeksit siis my Loggerin mittaamana 4.5 km. Jos olisimme jatkaneet vielä eteenpäin tuota hiekkatietä, veikkaan, että lenkkiin olisi tullut noin kilsa-puolitoista lisää.