9.10.2021

Minä ja koirani = yhdessä.


Jahka kotiuduttiin tänään Mauin kanssa Tuomarinkartanon kauden päätöskisoista - nimeltään Team Race - niin kyllähän tässä semmoinen ilo, tyytyväisyys, nöyryys ja kiitollisuus muiden muassa nousivat ajatuksiin. 

Sunnuntai-iltana soitettiin, josko Maui lähtisi kisaamaan HVK:n kakkosjoukkueeseen. Pidin puhelua ensin pilapuheluna ja odotin taas Duudsoneita ovensuuhun räkättämään, mutta kyllähän se kutsu ihan totta oli. Olin jättänyt Mauin ilmoittamatta koko kisaan (kisassa myös normi sijoituslähdöt sekä omat Etanamestaruus-lähdöt) kun alkoi jo kesäinen kisaväsymys painaa ja odottamattomat menotkin hieman verottivat ilmoamisintoa.
Peruutuksia oli tullut ilmeisesti useampia ja Maui oli kuitenkin jossain listoilla, jossain sijoilla ja kun kutsu näin kävi, niin tottahan toki lähdettiin HVK:n värejä puolustamaan.

HVK se on ollut jostain 1990-luvun puolivälistä koirieni kisakerho.
Siellä on treenattu niin basenjia, greyhoundia kuin whippetiäkin. Monen koirani kanssa treenit ovat olleet vain piipahduksia, silloin tällöin. Kunnes sain Englannista Mauin. Siis sain, vaikka ostinkin. 
Olenhan aina jankannut sitä, että "meille annetaan koiria". Jokainen opettaa, antaa - ja ottaa - jotakin. Maui on äärimmäisen persoonallinen ja rataharrastukseen luontaisesti orientoitunut koira. Sen vietit heräsivät sillä sekunnilla PIM, kun käsiviehettä Kartanolla veivattiin, taisi muuten olla Ulla, joka sitä ensimmäiseksi Mauille esitteli. Kävimmekö kahdet käsiviehetreenit kun komento jo tuli moottorille. En juurikaan enää edes muista mitään koppiharjoitteita tai muutakaan, koira vaan oli, että JAAHAS, näin ja saanko vieheen, kiitos. Sittemmin tuo "saanko vieheen" on jäänyt pois, ja tilalle on tullut hyppelyä, grippihihnan kumilankojen katkontaa, keuhkojen pihinää ja pääseekö täällä perkele juoksemaan ollenkaan -henkistä riehuntaa.  

Mauin jälkeen sitä halusi seuraavankin, Samuin, kanssa kurvailla HVK:n harjoituksissa.
Samuipa se hakkasi päänsä kalteriin mallia TITITYY, jolloin tarvittiin muistaakseni 3-4 treeniä (huom: olin jo luovuttamassa!!) jotta saatiin kaveri ehdollistettua pois mörököllimäisestä kalterista. Minulla on jossain kännykän uumenissa ihan hulvaton videokin, jossa Osmo lähettää ja Aku huutaa aidalta NYT, NYT se kalteri auki. 
Samui jäi jossain määrin oman tien kulkijaksi - toki se lienee ollut sitä alunalkaenkin - eli 480 koppien (siellä se sen päänsä löi) kohdalla hän aina piipahtaa ulkoaidalla, kunnes ottaa taas keskilinjan maaliin. Mutta hei. Give me a break. Näyttelyihmistallin toinen koira, enkkutuonti, joka ajaa! Oppi kopitukset, ehkä hieman nikotellen, mutta kuitenkin. Ajaa ja on intoa täynnä. Alun kopeilta POIS -vetämisen sijaan vetää nyt kopeille PÄIN. Ja linkoaa koppiin päästyään. Veräjä auki, mikä kestää, s*tana!

HVK:lla on aina ollut positiivinen ilmapiiri, tekijöitä ja treenareita jotka ovat asiaan omistautuneita ja vihkiytyneitä ja jotka ovat halunneet auttaa, tehdä töitä ja ennen kaikkea opettaa lapsi- ja teinikoiria.
Joskus vaikeuksien kautta voittoon ja aina kuitenkin koiran ehdoilla ja omistajaa pehmeästi tökkien ja/tai tukien. Joskus ollaan oltu ihmeissämme ja mietitty seuraavia siirtoja, mutta onneksi koirillani on suuriääninen ja toimittajahenkinen emäntä, joten vastauksia on aina löytynyt.

Omat koirat ovat tietenkin aina ne parhaat.

Olenkin äärimmäisen otettu, että menen sitten vaikka vaan paikalliselle nakkikioskille, niin aina tulee joku Reiska joka kysyy joko sen vakion; "eikö sulla mene koskaan hihnat solmuun" tai sitten sen toisen vakion; "käytkö sä radalla näitten kanssa". Ja aina saa ylpeänä selittää, että "ei mene, mulla on kaksi kättä, ja selvitän hihnoja aina vähän väliä" ja jatkaa: "kyllä käyn, kaksi näistä kisaa, TÄMÄ on nopeampi tätä toista". Ja sitten mennäänkin jo sekunteihin ja matkoihin ja vaikka mihin nyansseihin ja Reiskalle tuleekin jo kiire jatkaa matkaa. 

Omat koirat ovat paitsi parhaat plus tarjoavat aina takuuvarmasti juttu- ja joskus väittelyseuraakin, joka sekin on niin parasta. Jos vain kotona mökkiytyisi ja yhteinen tekeminen olisi pelkkää teeveen katselua, niin ei siinä oikein vääntöä ja väittelyä saisi edes aikaiseksi. Mutta kun ulostautuu koiriensa kanssa kisakinkereihin ja käy tarjoamassa sille näyttelylinjaisellekin rodunomaista askaretta, niin on vääjäämättä asian ytimessä ja kiihkeä tunnelma vie mennessään.

Minä ja koirani = yhdessä.
Oli se yhdessä tekeminen sitten retki Porttipuistoon ja takaisin tai seitsemän tunnin ratakisapäivä, niin SE YHDESSÄ oleminen ja tekeminen on sitä parhautta. Joku doboilee, toinen vepeilee ja kolmas käy vanhainkodissa ilahduttamassa mummukoita ja papparaisia. Se, että SAA ja VOI lähteä minne milloinkin OMAN koiransa kanssa, ilahduttamaan itseä, koiraansa ja muita, niin se se on jotain. Parhautta.

Koirat antavat aina. Syli auki vain ja sen kun otat vastaan.

Kiitos HVK, että saimme edustaa näyttelylinjaisen Mauin kanssa meidän kotikerhoa. Viimeisen päälle aina olevaa rataa ja sen tarjoamia harrastus- ja treenimahdollisuuksia. Kiitos Maui, että olet juuri minun. 


Teitä on monta, jotka aina moikkaatte, kannustatte ja tsemppaatte. Tänään teitä oli erityisen monta. Jaksan olla lapsellisen iloinen siitä, että 31 vuotta sitten löysin rotuun. Kiitos ihanat. Ja oma(t) koirani, ihanaa olla teidän kanssa yhdessä

 

Ei kommentteja: