Koiraharrastus on siitä hauska laji, että se elää harrastajiensa kanssa, heidän mukana ja osin harrastajiensa näköisesti. Uusia harrastajia tulee, vanhoja eläköityy.
Aloittelija on tyhmä ja naiivi ja se vanha harrastaja polkee paikallaan ja jankuttaa iänikuisia 60-luvulla hyväksi todettuja asioita ja väittämiä.
Hyvin usein se nuori ja kovin aktiivinen rookie ei lähde kysymäänkään mitään vaan mennä porskuttaa iloisena ja välittömänä hypessään. "Ihana rotu ja mun koira on just sitä mitä mä halusin ja ai että se on kuin ajatus". Vanha nyrpistää nenäänsä ja muistelee menneitä. Jollei ihan äidy sanomaan, että "odotapas, kun linkous on loppu".
Miten muuten olikaan, että MUN Jakke Jäyhä vuonna 1990 oli kuin ajatus? Miten meille annetaankin se Once In A Lifetime koiro heti kärkeen ja kaikki trabolssit tulee sitten hetimiten hyvin pitkälti perään. Jakihan oli juuri tämä Sielunpuolikkaani, ja se teki pelkästä katseesta, kuten toivoin ja halusin. Se kulki elämänsä 99%:sti ilman hihnaa ja oli hyvin sivistynyt, fiksu, kulturelli ja ihana.
Liekö se ensimmäinen koira aina se koukuttaja, ihan tarkoituksella, ja sitten sitä haluaa toisen joka on ihan toista maata.
Ottaa vielä kolmannen samaan hengenvetoon ja se vasta hankala onkin. Sitten sitä ollaan ihan äimänkäkenä, kun pakka leviää ja homma ei toimi. Rotu varioi ja alun Sielunpuolikas muuttuu matkan varrella Luotaantyöntäväksi luopioksi. Siinä sitä punnitaan se rotuun koukuttuminen oikein tosissaan...
Uudet rotuun tulijat jollain lailla aina raikastavat ajatusmaailmaa ja vavisuttavat sitä norsunluutornia, johon olet jossain harrastusvuosien 10 viiva 15 välillä muuttanut ja eriyttänyt itsesi.
Omine mielipiteineen ja pohdintoineen olet sinne itsesi yksisuuntaisella hissillä vienyt ja katsellut alaspäin ajatuksella, että "en jaksa näiden tulokkaiden mellastusta". Hyvä, että hissi oli yksisuuntainen - saatat miettiä. Joskus voit jonkun yhden pähkinän heittää alas tai soittaa puhelun maan tasalle.
Näinhän asian ei tietenkään pidä olla. Mutta pistää miettimään. Eriytämmekö itseämme tarkoituksella vai tahattomasti.
Rotu yhdistää ja jakaa. Näin se menee.
On ne +20 vuotta harrastaneet ja ne +2 vuotta temmeltäneet. Kaikki näyttäytyy meille jokaiselle eri valossa. Yhdessä menemme eteenpäin koirinemme ja jaamme leirimielipiteet tai sitten eriydymme ja menemme oppositioon kuin hallituksessa ikään.
Puhutaan ikäpolvien kuilusta.
Totta, jo pelkästään ikä tekee välillä katsantokantoihin niin suuria särmiä, että voi olla joskus hankalaa keskustella rodun suurista kysymyksistä "samalla viivalla". Olin tarkoituksella hieman teatraalinen, sillä eipä meidän rodussa nyt mitään "suuria kysymyksiä" ole, mutta voisi olla. On selvää, että katsantokanta vaikkapa kokoon on erilainen juuri rotuun tulleella kuin vanhalla mökkihöperöllä, joka on tuijottanut säkäkorkeuksia vuositolkulla tuvan pirtin ikkunasta maisemaa katsoessaan.
Yhtälailla vanhempi rodun harrastaja suhtautuu maltillisemmin vaikkapa ylimääräisiin hampaisiin/vajaaseen hammaskalustoon kuin vuoden rodun parissa puuhastellut. Tämähän on ihan selvä. Joskus harmittaakin, että pitää elää niin hemmetin vanhaksi ja kokea kuolemat, sairaudet, taudit, epäonnet että kaikki perspektöityy. Onko tämä edes suomea?
Jokainen arvottaa omat arvomaailmansa, se on ihan selvä ja sitä tulee tietenkin kunnioittaa. Kummasti vaan vuosien saatossa pienet mörrimöykyt menettävät merkitystään ja suurista suunnista tulee ymmärrettävämpiä ja tavoitellumpia. Kokonaisuus on sittenkin tärkein.
Parasta on se, että koiraharrastus on kuin hamsterin juoksupyörä.
Se kulkee ja menee ja vauhtia on, vaikka hamsu välillä tippuukin kyydistä. Aina se sinne pyörään menee uudelleen ja sama vauhti on pian taas yllä. Elämähän on nousuja ja laskuja ja parasta elämässä on kun vauhti varioi, tuulee ja sataa, välillä myrskyääkin - mutta rotu pysyy ja rakkaus rotuun. Ja pyörä pyörii.
Nuorena oppii - kunhan pitää huolen siitä, että oppii.
Vanhana voi olla myöhäistä, sanoi eräs vantaalainen, kun toistamiseen tuomarikurssille yritti ja aika oli ajanut jo ohi.
Vanhana kuuluu olla kyyninen, rutinoitunut, väsynyt kaikkeen ja tylsistynyt. Vanhana kuuluu olla perspektiiviä, kulumaa ja mennyttä elämää. Vanhana kuuluu sanoa, että "ei minun nuoruudessani" ja itse käytän myös; "palataan aiheeseen kymmenen vuoden kuluttua". Haha.
Pidetään huoli siitä, että rotu yhdistää, eikä jaa.
Pidetään huoli siitä, että nuoret ymmärtävät rodun. Pidetään huoli siitä, että rakkaus rotuun on yhteinen asia. Jaetaan, otetaan vastaan ja konsultoidaan. Mökötys leiriteltoissa kielletään. Leivotut mustikkapiirakat pitää jakaa kaikkien kesken. Rotua pitää oppia katsomaan yli ja ohi oman koiran. Rotuseminaari pakolliseksi kolmen vuoden välein. Viikonloppuisin pitää soittaa vanhoille harrastajille ja vanhojen harrastajien pitää puhua puhelimessa rotua tunti/viikonloppu.
Älä koskaan epäröi kysyä. Lähesty, luota ja kysy. Odota, että ymmärrys tulee. Minulla rodun jonkunlaiseen ymmärtämiseen on mennyt kulloinkin n. 6 vuotta. Älä siis hätiköi, vaan odota. Kaikki jäsentyy kyllä, ajan kanssa.
Whippetistä on moneen, omistajista on moneen. Taitoa ja osaamista on niin koirissa kuin omistajissakin. Arvosta omaa osaamistasi, jaa sitä. Ime uusien intoa ja näytä heille tienviittoja. Vie mennessäsi, tuo tullessasi.
Ole ylpeä omastasi, näytä se ja kehu kaverinkin whippet. Opitaan toisiltamme.
Rotuhan meillä on ihan mieletön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti